Blogeja ja kommentteja lukiessa törmää usein kirjoituksiin jotka ovat täynnä tunnetta. Vaikka tunteen läsnäoloa ei voikaan todistaa, sen kuitenkin tuntee. Toki voi olla niinkin että puheenvuoro on tahallaan laadittu näyttämään tunteelliselta, vaikka se ei sitä ole.
Lähdin kirjoittamaan tätä blogia mielessäni kysymys siitä miten näihin tunteellisiin bloggauksiin olisi viisasta suhtautua.
a) pitäisikö ne jättää väliin ja vain unohtaa?
b) pitäisikö lähteä vastaamaan tuteisiin tunteella, vai pitäisikö etsiä josko kirjoituksesta löytyisi jotain josta löytyisi ainesta asialliseen kommenttiin?
c) koettaa tunnustella millaisia tuntemuksia kirjoitus itsessä herättää ja pyrkiä vastauksessa välittämmään lähinnä juuri ne omat tunteet?
d) jos tunteellinen blogi tai kommentti herättää voimakkaasti omat tunteet, pitäisikö välittömästi vastata, ennenkuin omat tunteet jäähtyvät, vai pitäisikö laskea kymmeneen, tai sataan tai odottaa seuraavaan päivään ja sitten vasta vastata sillä tunteella mikä on vielä jäljellä?
e) jos tunteellinen blogi tai kommentti ei herätä omia tunteita, vaan korkeintaan kummastusta, mikä toki sekin on tunne, kannattaako vastata lainkaan, koska se ettei vastaa tunteisiin tunteella, joko vasta- tai myötätunteella, on luultavasti jonkinlainen ylemmyyden osoitus?
Minulla ei ole vastauksia noihin kysymyksiin.
Lähdin tähän ajatteluun kartoittaakseni jotenkin pohjaa sille miten tunteellisuuteen pitäisi yleensä suhtautua.
Ajatus lähti siitä että mieleeni tuli että eikö tunne ole oikeastaan asia joka on meille ihmisille perin tärkeä ja eikö ole tärkeätä että myös blogissa voi esittää asioita tunteella, tai pelkästään tunteita, piittaamatta siitä miten ne tunteet liittyvät erilaisiin asioihin.
Eipä tässä nyt muuta.
Toivon tietenkin jonkinlaisia mielipiteitä asiaan, tunteellisia, tunteettomia, tai asiallisia mielipiteitä, niin, ja keskustelua tietenkin. Mutta jos mielipiteitä ei tule, sekin on kannanotto. Asia ei silloin kiinnosta muita blogisteja. Pitää sitten jatkaa asian pohtimista omatoimisesti.