Käsittelin tässä blogissa jo aiemmin niitä seikkoja, kuinka vesiämme ei olla yksityistämässä nykyistä enempää tai keskustelu aiheesta on vähintäänkin sekavaa. Julkisessa keskustelussa liikkuu aika paljon mitä erikoisempia käsityksiä siitä, kuinka TTIP johtaisi mitä hirvittävimpiin vedenhallintatilanteisiin. Pidän itsekin investointisuojaa välimiesmenettelyineen Yhdysvaltojen ja EU:n välillä tarpeettomana potentiaalisiin riskeihinsä nähden, koska molemmilla talousalueilla on toimiva oikeusjärjestelmä. Keskustelun tulisi silti perustua faktoille ja edes jossain määrin realistisille skenaarioille.
Monissa keskusteluissa esitetty uhkakuva on, että Nestle tai Coca Cola tulee ja vie Suomen vedet ulkomaille. Vettä ei kannata liikutella tankkerilla, koska se pilaantuu matkalla ja tankkerin puhtaanapito on vaikeaa sekä kallista. Vettä ei ole myöskään järin kannattavaa viedä pulloissa, vaikka siitä saisi hyvänkin hinnan. Jos Suomesta vietäisiin vettä puolen litran pullo päivässä jokaiselle Pohjois-Amerikan asukkaalle vauvasta vaariin, pullottamo joutuisi käyttämään yhtä paljon vettä kuin Stora Enson paperitehdas Oulussa. Suurin osa Suomen veden käytöstä menee vieläpä maatalouteen, eikä selluteollisuuteen ja esimerkiksi meijerit ovat todella suuria veden käyttäjiä. Suomesta siis parhaillaan viedään vettä ulkomaille paperina, juustona, sianlihana ja jogurttina enemmän kuin vettä ikipäivänä voisi kuvittella liikuttavansa sellaisenaan tankkereilla. Tätä kutsutaan virtuaalivedeksi.
Virtuaaliveden siirrot eivät ole laisinkaan ongelmattomia. Jos tuomme esimerkiksi appelsiineja Israelista, niiden viljelyyn on käytetty merkittävästi enemmän vesivaroja kuin kotimaiseen viljelyyn sellaisella alueella, jossa vedestä on pula ja veden puute on johtanut huomattaviin konflikteihin sekä ihmisoikeusloukkauksiin. Suomessa veden käyttö on sen sijaan kestävää vesivarojen uusiutumisnopeuden näkökulmasta. Ja kuten aiemmassa kirjoituksessa todettiin, Suomessa ei myöskään voida myöntää lupaa sellaiselle toiminnalle, jossa vesivarojen annettaisiin huveta niiden uusiutumista nopeammin (pl. vesistön säännöstelyhankkeet, kuten järven kuivattaminen rakennusmaaksi).
Invesointisuojan sisältävä TTIP on vapaakauppasopimus Yhdysvaltojen ja EU:n välillä. Ei olisi taloudellisesti järkevää vetää makean veden putkea Suomesta Atlantin ali. Sen enempää Ruotsissa ja Norjassa ei liene tarvetta makealle vedelle. Viron, Latvian, Liettuan ja Venäjän kanssa meillä puolestaan on jo nyt voimassaoleva investointisuojasopimus. Nämä on solmittu ennen Suomen EU-jäsenyyttä. Suomi on osapuolena 72 bilateraalisessa investointisuojasopimuksessa ja 64 investointisopimuksessa EU:n kautta. Näihin kaikkiin kuuluu jo nyt se paljonpuhuttu välimiesmenettely. Tosin olisi todella epätodennäköinen tilanne, että sitä jouduttaisiin käyttämään EU-maiden välillä.
Suomen sisällä tehdään kuitenkin vedensiirtoja, eikä ole mitään estettä sille, etteikö niitä voisi tehdä myös rajojen yli. Suurin osa pääkaupunkiseudun vedestä tulee tunnelia pitkin Päijänteestä. Olisi ihan mahdollinen skenaario, että rakennettaisiin putki Suomesta Venäjälle. TTIP:llä ei tosin olisi tällöin mitään väliä, koska Venäjä ei olisi osapuolena siinä. Sen sijaan Suomella ja Venäjällä on voimassaoleva bilateraalinen investointisuojasopimus, johon välimiesmenettely sisältyy. Sellainen tilanne kuin Kanadassa tuli vastaan ei tosin olisi mahdollinen Suomessa, koska veden vienti Suomesta ei tarvitse mitään erityistä poliittisesti harkittavaa lupaa, vaan veden ottaminen rajojen ulkopuolelle kuljetettavaksi onnistuu ihan samanlaisella oikeusharkintaisella vesitalousluvalla kuin puhtaasti kotimaisetkin hankkeet.
Voiko siitä investointoisopimuksesta Venäjän kanssa sitten olla mitään iloa? Valtakunnantrolli Johan Backman ehdotti juuri, että Venäjän tulisi osana ulkopolitiikkaa kansallistaa Fortumin voimaloita Venäjällä ja asiantuntijat pitävät tätä ihan mahdollisena skenaariona. Mikäli muistelemme Jukosin tapausta, tämä ei edes yllättäisi. Jos Venäjä päättäisi osana geopolitiikkaansa kansallistaa Fortumin voimalat, on tietysti Fortumin näkökulmasta ihan kiva, että voivat hakea korvauksia Venäjän valtiolta menettämistään 2,5 miljardin euron investoinneista. Juuri tällaisia tilanteita varten investointisuojamekanismi on keksitty. Käytäntö on vaan osoittanut, että kansainvälisen oikeuden toimeenpano on osapuolten hyvän tahdon varassa. Venäjä on viimeaikoina osoittanut, että kansainvälisen oikeuden tuomioita ei tarvitse noudattaa. Kun Venäjä on tähänkin asti osoittanut piittaamattomuutensa hyväksyä kansainvälisen oikeuden määräämiä seuraamuksia, miksipä sitä tässäkään spekulatiivisessa tilanteessa odotettaisiin.