Omintakeista kieltä ja murresanoja mausteena
Kieli kruunaa erikoisuudellaan ja omintakeisuudellaan teoksen. Isäntien ja kapteenien ja naisväenkin monimutkainen ja koristeellinen puheenparsi on kaikessa liioittelevuudessaan usein varsin teennäistä, varsinkin heidän yltyessään liioittelevaan herkistelyyn. Saariston väki ei olisi varmaankaan todellisuudessa osannut – eikä halunnutkaan – puhua niin värikästä kieltä kuin mitä nämä sankarit innostuessaan äityvät viljelemään. Esimerkiksi Härkäniemi kuvailee Alastaloa, kun tämä äkkäsi tullikutterin yllättäen lähestyvän ja omassa ruumassa on kiellettyä tavaraa:
"Minä olen katsellut vierestä välisti, miltä näyttää naaman pidolta ja silmäin kuljetukselta mies, jolla helvarin [peräsimen] varressa jo on sinänsä täysi kynsissä ylälaidan puuskupäiden vartioimisessakin ja alalaidan kaitsemisessa ryyppypäältä, ja joka keskellä kihisevää menoa äkkää niillä kiljumilla, jonne keulan puskevallakin parhailtaan on löysin lentonsa, kivenkärjenkin kiehumapaikallansa näyttämässä kaljua kylkeä kuohuvista, valmiina koettamaan, kumpikos tässä myöten antaa, kiven harmaakos syrjäviltään, vai puun rauskasko lautaviltaan ... niin silloin on poskien peliä mukava katsella miehen naamassa, ensimmäisinä muuttuvat silmien viilut kasvoissa pureviksi kuin rauta, senjälkeen on kuin terästä piukalla kasvojen joka juonessa silmien singahtavilta suupielien kiristyvään kuiruun...". – Tässä on samalla esimerkki siitä, miten kirjailija ottaa salin tapahtumien kuvaukseen vertauskuvan ihmisen kamppailusta luonnon kanssa.
Tällainen proosarunoa muistuttava sanailu tuo mieleen klassiset runomuotoiset teokset, vaikkapa Iliaan ja Odysseian, joissa ei tosin huumorilla ollut sijaa.
Kuten tästä sitaatista näkyy käytetty kieli ei ole Kustavin, eikä mitään muutakaan murretta. Murreperäisiä sanoja esiintyy siellä täällä kuin mausteina joukossa, mutta ne kirjoitetaan yleiskielen mukaisessa muodossa päätteineen. Teoksessa on kuitenkin ainakin yksi suora sitaatti kotipitäjänsä murretta käyttävältä Rymättylän mieheltä. Paikallista murretta kuullaan ainakin kerran myös Pukkilan suusta kun hän ärsyttää Alastaloa hokemalla, joka koskee tämän aluksen korjausta Kielin kuivatelakalla: "Kielis-sliipis, kuivas tokas, triivattin-krapattin, puntattin-mönjättin, asti ko seul, ny ku muna, vaikke ol muna; vuas ko saapas, ny pitä kon pata...". Mutta nämä murrejaksot ovat poikkeuksia.
Törmäsin kirjassa usein sanaan, jonka olen kuullut käytettävän Velkualla. Kirjailija hallitsi tietenkin Turun saariston murteet, mutta jostakin syystä hän ei halunnut kirjoittaa murrekirjaa. Velkualla tarttuivat korvaani esimerkiksi sellaiset kirjan sanat kuin:
kräki (risu), helvari (peräsimen varsi), rant(a)huone (venevaja), puhella (puhua), lortti (kakka), keppu (kuppi), lao (lauteet), lonsota (luhistua), sume (sumu), kuulustella (kuunnella), häälähtää (liikahtaa), kulju (lammikko), loukkeet (lokit), luonnistaa (onnistua), sälä (roju), kirvottaa (irrottaa), rasuva (rasva), lervi (lärvi, turpa), oijentaa (oikaista), tahtome (laidun), tromppu (lahje), puolemmalle (sivuun), pesti (veneen köysi), tällä haavaa (tällä hetkellä), pivo (koura), priiskeet (roiskeet), tihuva, tihuvalti (navakka, navakasti), varrota (odottaa), kiiru (kiire), laimiska (tilkka), varistaa (ravistaa), pärjätä (pelastaa), avoi (avasi), merenäärinen (merenpuoleinen), piukottaa (kiristää), keräjät (käräjät), knuuppu (solmu), punkka (saavi), ruokottomasti (huonosti), sulloa (sotkea), helpata (irrota, irrottaa), roitti (vaate), priisi (tuulenvire), muinoin (ennen), kipenä (kipinä), takaehtoo (myöhäisilta), vikkerä (hiirenvirna), papa (pappa), märjät (märät), piitta (tuhto), kampela[inen] (vino), miesmäinen (mahtava), valtoin (vapaa), kirsperi (kirsikka), pippura (pippuri), elätys (sumppu), tönkö (tukipuu), pikkukamari (puusee), sisukunta (sisukset), kontit (jalat), alassuiten (kumollaan), peljätys (pelätin, esim. variksen-), keinutuolin kampa (-jalas), kruntti (kivijalka), käsittää (ottaa kiinni), pehmiä (pehmeä, helläluontoinen), prantti (äkkisyvä), pavunpalvot (herneenpalot), kyörätä (ajaa pois), niin kaiket (niin kai), puskiainen (ampiainen), jne.
Osan näistä sanoista olen kyllä kuullut muuallakin kuin Velkualla, muun muassa Turun murteessa, joten eivät ne välttämättä velkualaisten tai kustavilaisten ikiomia keksintöjä ole.
Kirjailijan tyylinäyte: Alastalo hahmottelee juhlallisesti tulevia
Teoksen päättyessä parkkilaiva on vasta paperilla ja puuhamiesten päissä. Saamme kuitenkin hiukan esimakua siitä, mitä parkinvarvilla tulee tulevan vuoden alusta alkaen tapahtumaan. Alastalo nimittäin sytyttää juhlallisuuksissaan komean vanhan maaherran piipun, jota kukaan – hän itsekään – ei ole Alastalon piippuhyllystä ennen ottanut suuhunsa, ja tyytyväisenä päivän saavutuksiin ja nimikirjoituksiin sekä myös saamiinsa kehumisiin hän alkaa nostattaa joukon yhteishenkeä kuvailemalla, mitä missäkin kuussa tulevana vuotena tulee varvilla tapahtumaan. Kaunat on jo unohdettu.
"Kynttilämessusti hierokaa unet silmistänne, sillä silloin se alkaa, ja miestä kysytään tuvasta kuin katkismusta hyllyltä ennen lukuvuoroja, ja varsaa tallista kuin valhetta keräjillä! ---- ... kun kitisee helmikuu vihdoinkin anturain alla, hongat humahtelevat Vaarniemen metsissä hankiin ja miestä kymmenissä puuskuttaa, mikä kymmensyltäisen juurilla latvan ylväitä taivaan palelevissa sinisissä iskuillansa vavahutellen joka lastun laulamalta, mikä kannon tyvellä kirvestä levähytellen, kun salo on ryskinyt ja pitkin pituuttaan makaa maassa karvainen honka viimeisen huokauksensa huoanneena. --- Tai pistäppäs Pukkila, varsasi valjaisiin huhtikuussa, kun vettä jo kilottelee Kiviveden kurkuilla ja teeret pitävät peliänsä havusaleissa rantametsien tuoksumilla, ja aja hilkuta varvinrantaa kohden... niin virstojen päähän kuulet sahojen suihkeen ja kirveiden kalkkeen: laulaa teräs ja mäikää taltta, pantteriruodot ovat pystyssä ja sahapenkkiä sahapenkin vieressä mäki kirjavanaan... ---- Ja tuleppas toukokuussa, Härkäniemi, tai soudappas kesäkuussa Eenokki, kun kirveillä on kiiru ja miehillä enemmän... kun kerta kerralta laivan kylki nousee, kyynäräinen katajavaarna kyynäräisen katajavaarnan jälkeen uppoaa ajettuna tihuvaan puuhun ja jykeä lankku jykeän lankun jälkeen taipuu ja likistyy mahtavan pantteriruodon tervaiselle poskelle asettuen tottelevasti keulan kaartoon tai sivun kupeeseen, kuinka käskee moukarin musertava mahti...".
Niin laivan runko tulee muotoutumaan varvinrannassa. Alastalo on laatinut parkista piirustukset, joita parkinkirjan allekirjoittajille esitellään. Hän oli veistellyt koivupöllistä sulavalinjaisen parkin rungon pienoismallin ja siirtänyt sen mittasuhteet paperille. Voimme päätellä, että Alastalolla on päässään ja ehkä paperillakin myös työsuunnitelma aikatauluineen, joita hän edellä esitettyyn tapaan kuukausikohtaisesti salissa esittelee. Yksi suunnitelmaan liittyvä tärkeä seikka, josta ei kirjassa mainita sanaakaan on kustannusarvio. Miten parkinosuuksien merkitsijät tietävät, kuinka paljon heidän on osuudestaan maksettava parkin rakentamiskuluja? Kirjailija ei vain ole välittänyt piitata tällaisesta yksityiskohdasta.
Aikanaan tulee koittamaan vesillelaskun aika, josta Alastalo hehkuttaa sovinnollisuutta uhkuen:
"...runko kuin ihmisen mieli valkoisillaan seisoo uljaana teloillansa suvitaivaan alla meri sinisenä edessä odottaa morsianta keikkumilleen! Langholma, sinä, ja Härkäniemi, sinä, ja Pukkila, sinä, ja kaikki ja jokainen salissa, eikös paisune povisaumoissa ja kiskone väljemmille rintakorin kehiä itsekullakin, kun seisomme yhtenä miehenä retarit kaikki korkeillamme kaikuvalla kannella, väkeä on mustanaan kirjava mäki alhaalla...vavahdus! väki alhaalla on haudan hiljainen, laiva jalkojemme alla on liikahtanut, suopa litisee kelkkapuilla, lipuva vauhti kiihtyy, jo suistuu aluksemme vinhaa menoa, niin että kelkkapuut alla sihisevät ja kuumenevat, notkahdus, kohaus! vesi roiskahtaa korkealle kahden puolen keulan kupeilta, keula syöksähtää syvälle mereen, pärske roiskuu kahden puolen, alus kuin huoahtaa, hengähtää kuin ruumaavan rintansa pohjilta, kun vesi sen halkoomilta kohisee tieltä, mutta palaa nostavana takaisin, kevittää keulavaa liukuvilla kantamillaan, ottaa syliinsä kuin laskeutuvan joutsenen laineille lipuneen laivamme, joka vapautuneesti kokkansa kenoille kohoten liukuu loitoille lahdella korkeviltaan kuin valtakuntaansa saapuva kuningatar!".
"Alastaloon oli mennyt henki..." – todellakin! – "...maaherran piippua viljeltiin kädessä niin avoimen sojolti ja vapaan lavealti, ikäänkuin olisi miehen virka koko elämänijän ollut keinutuolissa istuminen ja liivipuolien näytteleminen, kun muut kuuntelevat ja itse laskee julkisia ja esivaltaisia leuoistansa".
Siinä olikin parkinkokouksen komea päätöspuheenvuoro ja teoksen eräs huipennus. Salista aletaan nyt siirtyä välikamarin puolelle aterialle, mutta kirjan otsikon mukaisesti sinne ei lukijaa enää viedä. Saamme kuitenkin salista nähdä kamarin puolella istuvien selät ja kuulla hilpeän puheensorinan. Meille myös kerrotaan, että aterian jälkeen väki tulee palaamaan saliin, missä "kilisevät ovat odottamassa ja täydet lasit valmiina", sillä "ei Alastalosta vierasta tavallisestikaan aterian jälkeen karaisemattomana ehtookylmiin päästetty, saati sitte tämmöisenä päivänä ja parkkipidoista!".
-----------