Viime viikkoina on puhuttu unelmista. Jos nyt minäkin sitten.
Unelmoin viisaasta ja sivistyneestä suomalaisesta kansakunnasta, jolla on yhteisistä arvoista kumpuava vahva keskinäinen luottamus. Unelmieni kansa on ylpeä juuristaan, kielestään, kulttuuristaan, ominaisluonteestaan ja saavutuksistaan. Niistä nousevan yhteenkuuluvuuden tunteen avulla se pitää huolta heikommistaan ja rakentaa vapaata, tasa-arvoista yhteiskuntaa. Unelmieni kansa pyrkii eroon paheistaan ja ottaa oppia muiden kansojen hyvistä piirteistä, oivalluksista ja erehdyksistä.
Unelmoin myös kansanvaltaisesta kansallisvaltiosta, joka edistää kaikkien kansalaistensa hyvinvointia mitään ryhmää syrjimättä tai suosimatta. Unelmieni valtio ei luovuta valtaansa ylikansallisille organisaatioille mutta jakaa sitä auliisti paikallistasolle ja turvaa itsemääräämisoikeuden paikallisille vähemmistöille. Se tekee kansainvälistä yhteistyötä silloin kun siitä on hyötyä ja kantaa aina oikeudenmukaisen osansa maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisusta.
Ja vielä unelmoin poliittisesta keskustelusta, jossa eri mieltä olevia ei miellettäisi vihollisiksi eikä leimattaisi haukkumanimillä. Jossa argumentoitaisiin maltillisesti, rehellisesti ja asiaperustein takertumatta muiden keskustelijoiden henkilöön tai sidonnaisuuksiin. Jossa ei pyrittäisi voittoon vaan sovintoon.
Myönnän: tämä on lapsellista ja höpsöä.
En ole varma, onko tällaisia unelmia hyvä alkuunkaan elätellä, saati sitten kertoa niistä. Unelmat ovat nimittäin vaarallisia.
Kommunisteilla oli sata vuotta sitten kaunis ja uljas unelma ihanneyhteiskunnasta Venäjällä, ja Suomessakin. Niin oli myös natseilla 1930-luvulla Saksassa. Kummatkin uskoivat unelmiinsa. Siksi he ryhtyivät niitä toteuttamaan kaikin voimin ja kaikin keinoin. Tulokset tiedämme.
Unelmiin ei pidä uskoa. Unelmointia eivät rajoita luonnonlait eivätkä ihmisten vajavaisuudesta ja raadollisuudesta seuraavat yhteiskunnalliset lainalaisuudet. Siksi useimmista unelmista ei voi tulla totta, ja toteutusyritys johtaa helposti aivan muuhun kuin mikä oli tarkoitus. Unelmoija, joka ei tätä ymmärrä, voi tulkita unelman ja todellisuuden eron osoitukseksi siitä, että ihmiset, jotka eivät jaa hänen unelmaansa, silkkaa pahuuttaan estävät sen toteutumisen. Siitä loogisena johtopäätöksenä on kyseisten ihmisten nujertaminen – tai saman tien poistaminen.
Ehkä unelmointi silti on terveellistä, kunhan unelmien ja todellisuuden raja säilyy selvänä. Ehkä unelmista voi joskus saada pienen vihjeen siitä, mikä voisi olla hyvää, tärkeää ja oikein. Kun sitten työntää syrjään unelman ja ryhtyy miettimään, tuo pieni vihje alitajunnassa, sitä, millaisia ratkaisuja todellisuudessa pitäisi tehdä, jotta todellisuus muuttuisi hiukan paremmaksi, niin ehkä siitä joskus voi seurata jotain hyvää.
Mutta silloinkin pitää muistaa, että eri ihmiset löytävät onnea hyvin erilaisista asioista, joten heidän unelmansakin ovat hyvin erilaisia. Eikä minun unelmani ole yhtään sen yleispätevämpi suuntaviitta kuin kenenkään muunkaan.