Suomalaisessa työmarkkinajärjestelmää ja yhteiskuntasopimusta käsittelevässä uutisoinnissa ja sen objektiivisuudessa en vieläkään ymmärrä yhtä asiaa. Ensikin meillä on historiallisesti syntynyt neuvottelufoorumi ns. kolmikanta, jossa on vallinnut tietty neuvottelukulttuuri, jonka ”pelisääntöjä” hallitus on rikkonut. Hallitus asettaa uhkalait, jotka ehdollisesti perutaan, mikäli työmarkkinajärjestöt keskenään onnistuvat rakentamaan vaihtoehtoisen mallin, jolla saavutetaan Suomen kilpailukykyä parantavat yritysten kustannuksille asennetut tavoitteet. Ja jotta tämä sopimus voisi syntyä, joutuvat järjestöt keskenään käymään oman nollasummapelinsä, jossa yksikään työntekijäjärjestö ei voi olla voittaja, vaikka nämä yhtyisivätkin tavoitteellisiin laskelmiin.
Suomalaiset toimittajat ovat kuitenkin ”objektiivisissa” medioissa päättäneet ensiksikin, että olemassa olevan konsensus-henkisen, historiallisen poliittisen järjestelmän suorasta uhkaamisesta seuraa se, että hallitus on oikeassa ja sen tahtoa on näin tulemma jokaisen työmarkkinajärjestön ja näiden jäsenliittojen vääjäämättä deterministisesti toteltava tai muuten koko kansakunnan kohtalo on itsekkäiden palkansaajien, ammattiliittojen ja kattojärjestöjen syy. En näe tätä logiikkaa. Tuleeko kenellekään toimittajalle mieleen, että esimerkiksi PAM, AKT tai Suomen lentoemäntä- ja Stuerttiyhdistys SLSY ehkä oikeasti ymmärsi, että nämä eivät voi jäsenistönsä työehtojen ja olojen vuoksi lähteä mukaan yhteiskuntasopimukseen?
Toinen asia mitä en yhteiskuntasopimukseen liittyvässä uutisoinnissa ymmärrä liittyy taas politiikan toimittajien talousosaamiseen liittyvään kompetenssiin. En ole koskaan Suomen poliittisessa historiassa törmännyt tilanteeseen, jossa kilpailukykyä parantava malli on kuin Mooseksen laintaulu. Eivätkö politiikan toimittajat todellakaan osaa miettiä vaihtoehtoisia ratkaisuja, miten kustannustavoitteisiin päästä? Jos politiikan toimittajat eivät tätä osaa tehdä niin eivätkö he löydä edes yhtään ekonomistia, joka osaisi esimerkiksi investoinneilla tai näitä helpottavilla ratkaisuilla tämän kaltaisen mallin osoittaa?
Kyse ei ole vaihtoehtoisesta ratkaisusta, jotta yhteiskuntasopimus saataisiin maalin. Kyse on siitä, että mielestäni hallitus ei ole käyttänyt kaikkia keinoja kannustamaan työmarkkinajärjestöjä pääsemään konsensukseen. Keppi/porkkana on aina ollut tunnettu elementti suurissa yhteiskunnallisissa ratkaisuissa. Nyt sen tilalle ovat tulleet mustat laintaulut, joihin ei voi kuin hakata omaa päätään. On ymmärrettävää, että työmarkkinajärjestöt eivät halua näyttää julkisuudessa "syyllisiltä", mutta ei myöskään mikään ammattiliitto jäsenilleen sen työehtoja huonontavana edunvalvojana. Politiikan toimittajat eivät tunnu ymmärtävän, että tähänhän viime kädessä näiden korporaatioiden olemassaolo perustuu. Toisin sanoen jos toimittaja syyttää PAM:a tai AKT:tä sopimuksen kaatumisesta; syyttää se palvelutyöntekijöitä ja palkansaajia.