Kun taannoin opiskelin Teknillisessä korkeakoulussa, meillä oli tapana laskeskella, koska saamme kokonaisnettoansioissa kiinni ammattikouluun lukion asemesta lähteneet ikätoverimme.
Kun me valmistuisimme, he olivat olleet jo vuosia töissä, eikä heillä ollut opintolainaa maksettavanaan. Täsmällistä vastausta oli vaikea saada, koska muuttujia oli paljon opintojen kestosta ensimmäisen työpaikan alkupalkkaan ja kunnallisveroprosenttiin, mutta yleisenä johtopäätöksenä oli, että joskus neljä-viisikymppisenä opiskelumme alkaisi kannattaa taloudellisesti.
Ja meistä oli tulossa hyväpalkkaisia diplomi-insinöörejä! Kirjastonhoitajilla tai lastentarhanopettajilla tai muilla pienipalkkaisilla akateemisilla aloilla opintolainalla kustannetun investoinnin takaisinmaksuaika oli vielä paljon pidempi. Vaikka ala olisi kuinka kiinnostava, pelkkä työn laatu ei välttämättä riitä motivoimaan vuosien opiskelua.
Opiskelijaelämä on elämän parasta aikaa, mutta kyllähän sitä joskus tuli kysyttyä itseltään, mitä järkeä tässä on. Opiskelukriittisiä ajatuksia nousi mieleen etenkin kun kävin moikkaamassa vanhoja luokkakavereita heidän uusissa omakotitaloissaan, joiden olohuoneisiin oma teekkarikylän perheasunto olisi mahtunut sujuvasti.
Nykyään tilanne työmarkkinoilla on toinen. Mikään tutkinto ei takaa työtä, ei ainakaan hyväpalkkaista.Akateemisia työttömiä on jo yli 50 000, ja moni maisteri on vaihtanut alaa. Jatkossa ammatin vaihtajia tulee enemmän, jos hallitus suunnitelmiensa mukaisesti lyhentää ns. ammattisuojaa. Nykyään työttömän ei tarvitse kolmeen kuukauteen ottaa tarjottua työtä vastaan, jos se ei vastaa hänen ammattitaitoaan.
Opintolainaa ei voi enää kutsua sijoitukseksi, ei ainakaan turvalliseksi sijoitukseksi. Joka tapauksessa sen sijoituksen takaisinmaksuaika on pitkä, ja osoittautuu monen opiskelijan kohdalla turskaksi.
Opintotuen lainapainotteisuutta lisäämällä hallitus pakottaa suomalaiset opiskelijat joko tekemään riskisijoituksen, käymään töissä tai opiskelemaan vanhempiensa rahoilla.