Yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen julkaisi Suomen Geopoliittisen Seuran seminaarissa 14.3.2016 pitämänsä esityksen ”Suomen geopoliittinen asema 2016, vakaa rauha vai kriisikehitys Itämerellä?”
Aluksi hän toteaa: ”Sitten Ranskan suuren vallankumouksen Suomi kohtaa nyt kuudetta kertaa suurvaltojen välisen laajan konfliktin.”
En ole ihan kauhean ylpeä Suomen asenteesta ja/tai toimista niiden viiden edellisenkään aikana. Omana elinaikanani (1953–) en ole koskaan ennen viime vuotta 2015 joutunut häpeämään kokonaisuudessaan kotimaani edesottamuksia kansainvälisissä suhteissaan. Toki Suomeni on äänestellyt tyhjää aina välillä YK:ssä ja muuallakin, kun on ollut kyse kristallin kirkkaista ihmisoikeusasioista. Se on saanut minut monta kertaa käpertymään nolona henkisesti sykkyrälle ajatellen, että kuinka ne kehtasivat, vaikka juhlapuheissa juuri vähän aiemmin siellä tai täällä valtiovierailulla tai toisessa kansainvälisessä kokouksessa Suomen edustaja hehkutti maailman kansojen rauhanomaista rinnakkaiseloa ja ihmisarvon loukkaamattomuutta!
Nuo kriisitilanteita – joko geopoliittisia tai ihmisoikeudellisia kriisejä – koskevat äänestykset eivät yleensä ole liipanneet kovin läheltä Suomen rajoja ja suomalaisten jokapäiväistä elämää. Itämerta koskeva vakavin ”kriisi” on tainnut olla elinpäivinäni ”rikkidirektiivin” voimaan tulo vuoden 2015 alussa. Laivaliikenteen rikkipäästöjen vähentämisestä päätti Kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO (International Maritime Organization) vuonna 2008, eikä tuon MARPOL-yleissopimuksen voimassa olemiseen vaikuttaisi hiukkaakaan se, jos EU tai Suomen eduskunta eivät olisikaan muuttaneet omia säädöksiään maailman kaikkea meriliikennettä koskevien vaatimusten mukaisiksi. Myös venäläisten laivojen polttoaineen suurin sallittu rikkipitoisuus on nyt Itämerellä enintään 0,1 (paino)prosenttia.
Jim Antturin viime vuonna Helsingin yliopistossa tarkastettu pro gradu -tutkielma ”Laivaliikenteen rikkipäästöjen vähentäminen ja Suomi: kustannukset, hyödyt ja kilpailukyky” kertoo: ”Terveyshyödyt Suomelle koituvat koko Itämeren meriliikenteen päästöjen vähenemisestä.” Noiden hyötyjen arvoksi Artturi on laskettu 12 miljoonaa euroa vuodessa, joka syntyy 46 ”haittapainotetun elinvuoden” säästymisestä. ”Suomelle koituva keskimääräinen nykyarvoistettu vuotuinen kustannus on puolestaan noin 228 miljoonaa euroa” vuodessa. Suomi siis ”säästäisi” 216 miljoonaa euroa, jos nuo yksikköarvoltaan 260 870 euron hintaiset elinvuodet menetettäisiin joka vuosi:
Risto Volanen siteeraa tasavallan presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheen Itämeren tilannetta koskevaa osaa: ”Kuin itsestään leimahtavaa pesäkettä ei siis ole, vaikka laajemmat jännitteet tänne heijastuvat."
Volanen pohtii kysymystä: ”…uhraisiko Yhdysvallat New Yorkin esimerkiksi Narvan puolustamisen vuoksi”? Ja hän toteaa: ”Sotilaallis-maantieteellisessä reaalimaailmassa Itämeren alueella ei kenellekään ole mahdollista aloittaa sotilaallista kriisiä aiheuttamatta omalle kansantaloudelle korvaamatonta vahinkoa.”
Tarkemmin Volanen erittelee: ”Nyt etenevän Itämeren sotilaallisen eskalaation perusteet ovat kuitenkin täysimääräisen geopoliittisen analyysin ja johtopäätösten kannalta kestämättömät. Ne mm. erottavat operatiiviset sotilaalliset tekijät ja talousmaantieteen tavalla, joka ei vastaa todellisuutta. Jos ylin valtiollinen poliittinen johto päättää sotilaallisesta toiminnasta, se ei aloita toimintaa, jonka viennin estymisen kautta mullistavat seuraukset ajaisivat kriisiin sekä oman kansantalouden että johdon itsensä.”
Kursivointi edellä on minun. On kylmäävää ajatella, että maani ja ehkä useiden muidenkin Itämeren maiden sekä kauempaa vaikuttavien mahtimaiden johdossa on ihmisiä, joiden aivoissa voi jäädä tajuamatta, että tavanomaisen kaupankäynnin ja tavaroiden liikkumisen estävä konflikti vaikuttaisi välittömästi lähes jokaisen alueen asukkaan arkielämään. Mitä sisäisen turvallisuuden uhkia jätetään arvioimatta? Mitä sellaisia taloudellisen yhteistyön loppumisesta seuraavia ulkoisia uhkia unohdetaan, jotka eivät kuulu "operatiivisiin sotilaallisiin tekijöihin”?
Eikö Venäjä ole toiminut juuri Volasen kuvaamalla tavalla? Erottanut sotatoimet ja talouselämän ”tavalla, joka ei vastaa todellisuutta”? Venäläiset tiesivät täsmälleen, ettei EU:lla ole käytettävissään muuta vastavetoa Krimin riistoon ja Itä-Ukrainan kriisiyttämiseen kuin talouspakotteet. Ja – olipa Vladimir Putin todellisuudessa kuinka itsevaltainen tahansa tai minkä tahansa taustavoimien sätkynukke – hän esikuntineen tiesi, ettei EU eikä USA jättäisi käyttämättä ainoita aseitaan. Päättivätkö venäläiset tietoisesti saattaa taloutensa ahdinkoon pelkästään sisäpoliittisista syistä? Jos he eivät olisi halunneet talouskurjuutta, he olisivat voineet tyytyä Krimin ”palauttamiseen” osaksi Venäjää ja jättää muun Ukrainan rauhaan. Ei lännen pakotteita varmaankaan olisi silti vielä kokonaan purettu, mutta ”Krim” taitaisi olla ”unohtumassa” muiden jäätyneiden konfliktien joukkoon. Tuohon unhoon painamiseen kai tähtäsi myös Syyrian presidentin Bashar al-Assadin hallinnon avuksi rientäminen venäläishävittäjin. Turkkilais-venäläisen kriisin lietsonnan perimmäisiä syitä kummallakaan osapuolella en osaa edes aavistella – kuten en Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoganin aikeita, kun hän liu’uttaa putinilaisin ottein maataan koko ajan kauemmaksi EU-yhteensopivuudesta. Juuri solmittu sopimus pakolaisten palauttamisesta EU:sta Turkkiin on myös hyvin epäilyttävä mysteeri.
Miksi ja kuka masinoi öljyn hinnan laskun? Se tuli sopivasti kurjistamaan Venäjän taloutta lisää. Oliko se pääsyy? Vai halusivatko öljyntuottajamaat rahastaa vielä nyt kun voivat ennen öljyvarantojensa hyödyttömiksi osoittautumista, myymällä vaikka alhaisemmallakin hinnalla mustaa kultaa niin paljon kuin pystyvät? Toisaalta Lähi-idän öljymaissa vähenivät samalla Isisin ja muiden terroristijärjestöjen tulot ryöstämistään öljylähteistä. Samalla kuitenkin ”arabikeväältä” välttyneissä öljymaissa valtio, joka on usein sama asia kuin kuninkaallinen eliittisuku, menetti ja edelleen menettää rutkasti tuloja. Jos se lisää sosiaalista eriarvoisuutta ”alempien kansankerrosten” elämää reaalisesti kurjistettaessa, siinä piilee yhteiskunnallisten mullistusten siemen. Itsenäisenä porskuttavan öljy-Norjan köyhdyttäminen saattaa olla myös tarkoituksellista pohjoismaisen hyvinvointiajattelun alasajoa, yleiseurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen oikeistopopulismin hengessä.
* * *
Volasen näkemys on: ”Suomen kannalta on keskeistä vahvistaa kansallisen turvallisuuspolitiikan geopoliittisten perusteiden laajaa tuntemusta, mikä vahvistaa edellytyksiä aktiivisen vakauspolitiikan toteuttamiselle.”
Minulle on ihan yks hailee ,mikä on keskeistä ”Suomen kannalta”. Kukaan ei ole pyytänyt minua syntymään Suomeen. Ei myöskään minnekään muualle. En koe sitä tosiasiaa, että olen sattunut joutumaan joltisenkin tietoisuuden tason saavuttamaan pystyväksi eläimeksi planeetalle, jonka lajini on nimennyt Maaksi, miksikään velvoitteeksi olla piittaamaton johonkin muuhun maapallon kohtaan syntyneitä lajitovereitani kohtaan tai jopa perusteeksi tehdä tarkoituksellisesti julmuuksia niille, joiden tapa elää poikkeaa omastani ja hyväksi mieltämästäni. Tunnen hengenheimolaisikseni kaikki, jotka tahtovat käyttää koko älynsä, tietämyksensä sekä teknisten ja sosiaalisten taitojensa varantoa kotiplaneettamme olojen parantamiseen ja yhdenvertaisten ihmisoikeuksien toteuttamiseen kaikille – sekä ylipäänsä elämän jatkumisen turvaamiseen biosfäärissämme.
Ihmisen pyrkimykselle alistaa, nöyryyttää, kiduttaa ja saattaa mahdollisimman huonoihin elinoloihin itseään heikompia tai huonommassa, puolustuskyvyttömässä asemassa olevia kanssaihmisiä on naurettu jo varhaisimmissa kaunokirjallisissa teoksissa, mitä historiastamme tunnetaan. Ideologioiden savitauluun painelun alusta lähtien on pidetty halveksittavana maassa makaavan potkimista, ainakin jossakin muodossa. Käsitys niin geopoliittisesta kuin yhteiskuntarakenteellisesta ”meikäläisyydestä” on vaihdellut kovinkin paljon: On voitu pitää hyväksyttävänä, sankarillisenakin, tappaa taloudellisen voitontavoittelun vuoksi julistetussa sodassa naapurikaupunkivaltion asukkaita ja ottaa heidän naisiaan ja lapsiaan seksi- ym. orjiksi. On voitu typistää ”ihmisyys” oman yhteisön rikkaaseen eliittiin ja kohdella ala-arvoisesti köyhempää ”omaa” kansaa, ja ehkä samalla kohdata toisten valtioiden rikkaita kansalaisia tasavertaisina ihmisinä. Kuitenkin sitä, mikä on koettu oikeaksi tavaksi tulla kohdelluksi toisten ihmisten taholta, on aina pidetty myös sinä mallina, miten on itse kohdeltava muita ”yhdenvertaiseksi” lähimmäiseksi miellettyjä.
Tästä ”kultaisesta säännöstä”, tehdä toisille kuten toivoisi itselleen tehtävän, näytti tulevan länsimaisessa kulttuurissa ”saavutettu etu”, jonka pätevyyttä kaikkien ihmisolentojen keskinäisessä kohtaamisessa ei tultaisi enää koskaan asettamaan kyseenalaiseksi, 1960- ja 70-lukujen Suomessa, osana laajempaa kansainvälistä ihmisoikeusliikettä. Silloin minä kasvoin aikuiseksi. Nyt tiedän, että täyttäessäni 75 vuotta lakkaan olemasta ihmisarvoinen Suomessa. Siitä ollaan saattamassa maassa voimaan lakia, samoin kuin monista muista ihmisen syrjäyttämisperusteista, joiden voimaantulon myötä hujahdetaan sivistyksessä taaksepäin puoli vuosisataa, kokonaiset sata vuotta, puolitoista sataa vuotta tai aikaan ennen Ranskan vallankumousta…
Tietoiseen kulttuurievoluutioon pystyvän, ”länsimaisen humanismin” perintöä vaalivan (?) ihmislajin arvostettujenkin johtajien siirtyminen viime vuosien aikana sivistymättömään toisten solvaamiseen ja avoimeen nyrkkien heristelyyn aikaisemman järkiperäisen ja joitakin alkeellisia hyviä tapoja noudattaneen kanssakäymisen sijasta on ollut kuvottavaa katseltavaa. Vaikkei ”itsestään leimahtavaa pesäkettä” varsinaisesti olisikaan, sellaisten jatkuvalla esiin manaamisella ja teatraalisella maalailemisella suuren yleisön nähtäville voi olla arvaamattomat seuraukset. Niin massiiviset, etteivät muutamat keppihevoset riitä enää pitämään Odinin sotureita tai virallisiakaan armeijoita aisoissa.
Minua tuppasi vähän naurattamaan, kun kuulin lapseni mummini toisinaan huokailevan: "Kun ei koskaan enää tulis sotaa!" Tuntui niin mahdottomalta, että fiksut ja hyvin käyttäytyvät aikuiset ihmiset voisivat ykskaks alkaa ampua toisiaan. Sitä, että kun rakkaaseen kotimaahani oli joskus muinoin (vain 14 vuotta ennen syntymääni) hyökännyt totalitaarisen Neuvostoliiton johdon määräämänä ”raakalaisarmeija”, olivat suomalaiset tietenkin olleet pakotettuja puolustautumaan asein, en edes nuoruudessani pitänyt sinänsä tuomittavana, vaan hyvin surullisena asiana. Nuo sotasankarit eivät herättäneet minussa lainkaan kunnioitusta tai ihailua, vaan tunsin heitä kohtaan myötätuntoa siitä, että heiltä oli riistetty kunniallinen ihmiselämä ja vaadittu tekemään mitä pahimmin kulttuurimme tärkeimpiä arvoja rikkovia hirmutekoja.
Mietin jo lapsen iässä, mitä itse olisin tehnyt sota-aikana, ja päädyin arvelemaan, että olisin ihan kiltisti käynyt käskettynä töissä pyssytehtaalla tai osallistunut ahkerasti johonkin muuhun minulle osoitettuun, sotatoimia edistävään työhön. Arndt Pekurisen nimen taisin kuulla ensi kerran vasta nuorena aikuisena, mutta hänet ja hänen kaltaisensa pahuuden töistä kieltäytyjät näin ja näen edelleen suurimpina sankareinani moraalittomiin tekoihin aivan liian helposti houkuteltavien ihmisten maailmassa.
Presidentti Urho Kekkosen ajatukset siitä, että sodan ja rauhan kysymyksissä Suomi asettuu rauhan puolelle ja että Suomi tahtoo toimia kansainvälisissä kriiseissä ennemmin lääkärinä kuin tuomarina, ovat nyt tarpeellisempia kuin aikoihin. Risto Volasen sanoin: ”Siksi suomalaisen diplomatian tulisi jälleen nähdä sekä mahdollisuus että velvollisuus oman kansakunnan ja alueelle vaikuttavien suurvaltojen näkemyksiä ja etuja yhteen sovittavaan diplomatiaan.”
”Terveyshyödyt Suomelle” koituvat kaikesta maailman rauhanomaisuuden edistämisestä, sosiaalisesti ja ekologisesti vastuullisesta toiminnasta aina ja kaikkialla, kaikissa maissa ja kaikilla merillä. Jokainen sana ja teko, joka toiseuttaa keitä tahansa ihmisiä missä tahansa Maassa, kieltää ihmisarvon keneltä hyvänsä, väittää jonkun ihmisyksilön olevan kelvoton saamaan kohtuulliseen arkielämäänsä riittäviä resursseja tai esittää edes mahdollisena järjissään olevan ihmisen tekevän väkivaltaa kuin ehdottoman välttämättömissä itsepuolustustilanteissa – joita terroristiset ääriliikkeet ikävä kyllä aiheuttavat suuressakin mittakaavassa – poistaa konkreettisesti niin henkistä kuin fyysistäkin terveyttä.
Epähumaanit kannanotot hidastavat tuottavan talouden toimintaa ja estävät kilpailukykyisten innovaatioiden syntymistä. Sellaiset ja monenlaiset kestävän kehityksen hankkeet estäisi myös kertakaikkisesti USA:n ja EU:n välille solmittava TTIP-sopimus, johon sitoutuminen edellyttäisi Kansainvälisen työjärjestö ILOn sopimusten irtisanomista Suomelta ja muilta EU-mailta. Useista YK:n ihmisoikeussopimuksista olisi samoin irtauduttava, jotta TTIP:n vaatimat syrjinnän salliminen voitontavoittelun nimissä, ympäristönormien höllentäminen ja tuotantoeläinten kohtelun raaistaminen tulisivat mahdollisiksi EU:ssa. TTIP:n päätarkoituksena lieneekin ajaa kokonaan alas Yhdistyneiden Kansakuntien ja varsinkin sen turvallisuusneuvoston toiminta, sodankäynnin lisäämiseksi. Valtiojohdon ja muiden vaikuttavassa asemassa olevien ”gurujen” hyväksyttävinä esittämät väkivaltafantasiat ovat vaarallisimpia päästöjä planeetallamme. Niille on saatava nollatoleranssi! Suomi oli ennen malliesimerkki liennyttävästä tekijästä maailmanpolitiikassa. Voimme ryhtyä sellaiseksi uudestaan! Lähimäistään ei tarvitse rakastaa – eihän rakkautensa kohdetta voi kukaan itse valita, tunteet ovat mitä ovat – mutta jokainen, vastenmielinenkin lähimmäinen ansaitsee itselleen sopivan tilan, kuten kukin meistä, rauhassa elävässä kotimaassaan.