Talouskasvua voidaan tunnetusti saada lisää joko työn määrää lisäämällä tai sen tuottavuutta kasvattamalla. Suomalaisen työn tuottavuus on noin 14-kertaistunut viimeisen sadan vuoden aikana, ja jatkaa kasvamistaan toimialasta riippuen. Toisin sanoen yhdessä tunnissa tuotetaan 14 kertaa enemmän tavaroita ja palveluita kuin sata vuotta sitten. Tästä huolimatta Suomalaisten työhön käyttämä aika ei ole dramaattisesti muuttunut pitkään aikaan. Laki 8 tuntisesta työpäivästä on Suomessa säädetty jo 1917, siis melkein sata vuotta sitten. Lisäksi Tampereen yliopiston Sosiologian tutkija Satu Ojala kumosi väitteet työelämän murroksesta myyttinä, ja kertoi ettei palkkatyön asema ole muuttunut merkittävästi viime vuosikymmeninä. Tuottavuuden kasvun hyödyt voidaan valita otettavan lisääntyvänä palveluiden ja hyödykkeiden kulutuksena tai lisääntyvänä vapaa-aikana. Tässä valossa näyttää, että lähes kaikki tuottavuuden kasvu on valittu ottaa nimenomaan lisääntyvänä kulutuksena. Ainoana poikkeuksena kenties tuottavuuden kasvun aiheuttama työttömyys. Miksi valitsemme näin?
Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Robin Hahnel on esittänyt hypoteettisen yhtälön vastaavanlaisesta tilanteesta Yhdysvalloissa, jossa työn tuottavuus on kasvanut viisinkertaiseksi 1950-luvun tasoon verrattuna. Tästä huolimatta amerikkalainen teki keskimäärin jopa enemmän töitä 1900-luvun lopussa kuin 1950-luvulla. Hahnel väittää, että mikäli Yhdysvallat olisivat valinneet ottaa tuottavuuden kasvun 100-prosenttisesti lisääntyvänä vapaa-aikana, olisi materiaalinen hyvinvointi pysynyt 1950-luvun tasolla, mutta keskimääräinen työviikko olisi 8 tuntia. Yksi päivä viikossa! Ajatus on mielenkiintoinen, sillä monesti elintaso ja sen kohentuminen esitetään samana asiana kuin talouskasvu. Eikö elintasoa parantaisi kuitenkin myös tilanne, jossa vapaa-aika kasvaisi ja jokainen voisi tehdä enemmän mitä tahtoo ilman kellokortin sanelemaa aikataulua.
Vaikka työpaikka voi tarjotakin monenlaisia positiivisia puolia, kuten esimerkiksi sosiaalisia kontakteja ja osallisuuden tunnetta, voi vastaavat kokemukset saada samalla tavalla palkkatyön ulkopuoleltakin. En usko, että kenenkään onnellisuus voi loppujen lopuksi olla riippuvainen siitä, että hän pääsee päivittäin paistamaan pikaruokalassa purilaisia tai luuttuamaan lattioita. Mikäänhän ei toki estä tekemästä näitä työajan ulkopuolellakin, jos joku näistä hommista on kutsumuksensa löytänyt.
On jopa surullinen ajatus, että kaiken tekemisen arvona nähdään pelkästään siitä saatava rahallinen korvaus, eikä asioita, joista ei saa palkkaa, pidetä edes työnä olivatpa ne kuinka hyödyllisiä hyvänsä. Lamaantuminen työttömyyden edessä johtuu ennen kaikkea sosiaalisesta leimasta, joka työttömyyteen ja "toimettomuuteen" yhä liitetään, vaikka mitään syytä tällaiselle ei ole. Työttömyys voisi tarkoittaa muutakin kuin sitä, että on tuomittu syrjäytymään ja häpeissään täyttämään päivittäin epätoivoisia työhakemuksia työn ja sosiaalisen statuksen takaisin hankkimisen toivossa. Toki jo nyt kasvava määrä ihmisiä tekee erinäisiä pätkätöitä vapaaehtoisesti lisääntyvän vapaa-ajan ja "matalamman elintason" takia.
Iso ongelma, joka tähän liittyy on tietysti se, että nykyisin toimeentulon taso ja työnteon määrä ovat erottamattomasti sidoksissa toisiinsa. Ne ihmiset, joilla töitä on, eivät tällä hetkellä halua luopua tunneistaan, koska se tarkoittaisi pienempiä kuukausiansioita. Onneksi perustulo tuntuu kuitenkin nauttivan varsin vahvaa suosiota, ja saadaan toivottavasti nopeasti kokeiluvaiheen kautta käyttöön. Tämä mahdollistaisi osaltaan siirtymää kohti lyhyempää työviikkoa ja työn tasaisempaa jakamista.
Kun perustulo takaisi toimeentulon voisi ihmiset ottaa vapaasti osaa tärkeiksi kokemiensa asioiden hoitoon esimerkiksi erilaisissa yleishyödyllisissä järjestöissä. Väittäisin, että lähes jokainen kolmannen sektorin järjestön tekemä työ on yhteiskunnalle hyödyllisempää, kuin keskimääräisen pörssimeklarin yhteiskunnalle työssään tuottama todellinen arvo.
Aikansa voi toki käyttää myös itsensä kehittämiseen tai ystävien kanssa olemiseen. Näitä asioita kuitenkin pidämme loppujen lopuksi elämässä tärkeimpinä. Ainakin minun elintasoni on paljon enemmän riippuvainen mahdollisuudesta viettää aikaa ystävieni kanssa, kuin siitä onko minulla uusi auto pihassa joka vuosi. Töiden jakaminen, työn ja toimeentulon erottaminen sekä vapaa-ajan lisääminen kulutuskuplan kasvattamisen sijaan olkoot uusia elintason mittareita!