Miltä Suomen tulisi mielestäsi näyttää vuonna 2040? Aika pitkä aika ennustaa ajassa, jossa katseet käännetään yleensä seuraavan kvartaalin tai korkeintaan tilikauden päähän. Taloustieteilijät antavat jatkuvalla syötöllä jopa keskenään päinvastaisia näkemyksiä talouden tulevasta tilasta ja keinoista sen parantamiseksi. Oikeistolainen eetos on kuitenkin vallannut talouspolitiikan, eikä vaihtoehtoja ole. Kuitenkin vaihtoehdottomuuden harhan kumoaminen on oltava lähtökohta yrittäessämme nähdä miltä muutaman vuosikymmenen päässä voisi kenties näyttää.
Talouspolitiikkamme vaihtoehdoiksihan tarjotaan yleisesti joko leikkauksia tai elvytystä. Elvytyksen puolustajat sanovat leikkauksien johtavan massatyöttömyyteen ja laman syvenemiseen, kun taas leikkauksia vaativat pelkäävät velkaantumisen ajautuvan ennen pitkää hallitsemattoman suureksi. Nämä huolet eri vaihtoehtojen seurauksista pitävät kyllä paikkansa, joten kyse ei ole siinä suhteessa siitä, kuka on oikeassa tai väärässä. Mutta mitä näillä toimilla tavoitellaan? Talouspoliittisten ohjelmien tavoitteet ovat enemmän tai vähemmän hämärän peitossa.
Oikeistolainen hallitus toistelee "kilpailukyvyn" ja "talouden tasapainottamisen" kaltaisia "pakottavia" perusteluja toiminnalleen, mutta eiväthän nämä itseasiassa ole päämääriä lainkaan. Mitä se tarkoittaa itse kenellekin, kun saavutamme lopulta tasapinoisen talouden tai kilpailukykyisen Suomen? Miten meitä esimerkiksi hyödyttää tilanne, jossa Suomi saa kaupiteltua omia tuotteitaan muualle välttäessään samaan aikaan ulkomailta tuotujen tavaroiden ostoa onnistuneesti? Tätähän kilpailukyky pohjimmiltaan on. Onnellisia ollaan jos omista tuotteista päästään eroon ja jollekin toiselle valtiolle jää Musta Pekka käteen, vaihtotaseen jäädessä alijäämäiseksi.
Elinkeinoelämän puhemiehet kuvaavat markkinoita vaa'aksi, joka objektiivisesti arvottaa kaiken pysyessään itse arvoneutraalina. Tosiasia on kuitenkin se, ettei nykyisenkaltaisessa rahoitusjärjestelmässä mitään muunlaisia arvoja ole edes mahdollista vaalia kuin rahaa ja voiton maksimointia. Pankkivirkailija ei arvioi lainanmyöntämispäätöstä tehdessään mitään muuta kuin sitä, kuinka todennäköisesti lainanhakija saa pääomansa poikimaan lisää rahaa ja kuinka tehokkaasti. Vähemmän tuottava projekti häviää laina-anomuskisan, vaalisipa se kuinka hienoja arvoja tahansa. Samanlaista ajatusmaailmaa sovelletaan myös julkisiin laitoksiin. Kouluista paras on se, joka hoitaa hommansa kustannustehokkaimmin, ei suinkaan se, jonka oppilaista kasvaa tasapainoisia ja kyvykkäitä kansalaisia. Itseasiassa koko julkinen sektori on alistettu arvioitavaksi markkinaehtoisilla mittareilla. Arvioinnin tulos taas on, ettei kustannustehokkuus riitä. Liian kallista. Mitä jos vika onkin mittarissa eikä mitattavassa?
Millainen on siis Suomi, jossa tahdomme elää vuonna 2040? Tällä hetkellä tuntuu, että nykyisen hallituksen suurimmat saavutukset ovat liittyneet Suomen tärkeimpiin arvoihin lukeutuviin seikkoihin: koulutukseen ja luontoon. Koulutuksesta leikataan ja metsähallitus yhtiöitetään. Tällainen tuntuu hyvin kummalliselta sen jälkeen, kun oikeistolainen retoriikka väittää, että lainaa ottaessamme jätämme tuleville sukupolville luun käteen. Kun otetaan huomioon vielä se, että nykyisenkaltaisessa rahajärjestelmässä talouskasvu perustuu väkisinkin lainanotolle ja velan määrän vähentäminen syventää lamaa rahan poistuessa kierrosta, on moraalisesti hyvin arveluttavaa perustella leikkauksia tulevien sukupolvien edulla. Oleellista olisikin puhua oikeista pitkän aikavälin tavoitteista tuijottamatta lyhyen aikavälin talouden tunnuslukuja. Oikeistolainen talouspolitiikka ja sen toteuttajat ovat päässeet liian helpolla naamioidessaan tavoitteensa velalla pelotteluun painottuvan retoriikkansa alle. Leikkaukset tai edes hyvän kilpailukyvyn saavuttaminen eivät ole tavoitteita. Ympäristön puhtaus ja sivistys sen sijaan voisivat olla.