Seuraavaksi esittelen allekirjoittamani kannat teemoista jotka usein toistuvat puhuttaessa Lähi-Idän konfliktista.
Israelin miehityksestä:
Kansainvälinen oikeus ei pidä miehitystä yleisesti laittomana toimenpiteenä. Erityisesti puolustussodassa vallattujen alueiden miehitystä kansainvälinen laki ei tuomitse, eikä vaadi ehdotonta vetäytymistä tai miehityksen lopettamista ilman rauhansopimusta ja takuita, ettei alueita enää käytetä valtiota vastaan suunnattuun hyökkäykseen.Yleisesti tunnustetaan, että miehitys on yksi laillinen itsepuolustuksen keino ja että uhattuna tai hyökkäyksen kohteeksi joutunut valtio voi harjoittaa laillista oikeuttaan itsepuolustukseen.
Länsiranta ja Gaza joutuivat Israelin haltuun 1967 puolustussodassa, jossa Israel joutui ympäröivien arabimaiden sotatoimien kohteeksi. Israel pyysi erityisesti Jordaniaa olemaan liittymättä Egyptin ja Syyrian sotatoimiin, mutta tästä huolimatta Jordania aloitti hyökkäyksen Israelin puolelle. Länsiranta ja Itä-Jerusalem olivat Jordanian miehittämiä vuosina 1948-1967. Israel tarjosi sodan jälkeen arabinaapureilleen rauhansopimusta ja merkittäviä alueiden takaisinluovutuksia, mutta arabimaat torjuivat tämän Khartumin konferenssissa syyskuussa 1967 päättämällä: EI rauhaa Israelin kanssa, EI Israelin tunnustamista, EI neuvotteluja Israelin kanssa.
Kuuden päivän sodan päätyttyä aselepoon YK:n turvallisuusneuvosto antoi päätöslauselman 242. Tämä on tärkeä kansainvälinen päätös, joka koskee Israelin sodassa valtaamia alueita. Päätöslauselmassa painotetaan, että sen päämäärä on oikeudenmukainen ja kestävä rauha alueella ja että sen molemmat kohdat pitää toteuttaa: sekä Israelin vetäytyminen alueilta että sen oikeus elää rauhassa turvallisten ja tunnustettujen rajojen sisällä. Tällä hetkellä ei ole epäilystäkään siitä, että ehdoton vetäytyminen Länsirannalta tai Gazan vientirajoitusten purkaminen muodostaisivat erittäin suuren turvallisuusuhan Israelille. Ei ole mitään laillisia perusteita vaatia Israelia vetäytymään ehdoitta ilman rauhansopimusta ja turvattuja rajoja. Israelin oikeuksia aluevaatimuksiin tukevat monet historialliset ja kansainvälisoikeudelliset seikat, mm. seuraavat:
– juutalaisilla on tuhansien vuosien historiallinen side koko Jerusalemiin, Juudeaan ja Samariaan (joita kutsutaan Länsirannaksi). Juutalaisasutus näillä alueilla on jatkunut satoja vuosia ja katkennut ainoastaan Jordanian laittoman miehityksen ajaksi vuosina 1948-67.
– alueet eivät olleet ennen Kuuden päivän sotaa minkään valtion suvereniteetin alaisina sitten Turkin imperiumin. Turkki luopui kaikista vaatimuksistaan alueisiin Sèvresin rauhansopimuksessa vuonna 1920. Jordanian miehitys vuonna 1948 oli laiton, eikä sen alueliitosta ei tunnustanut mikään kansainvälinen yhteisö. Jordania luopui aluevaatimuksista rauhansopimuksessa Israelin kanssa vuonna 1994. Näin ollen alueita ei voi palauttaa sotaa edeltäneeseen tilanteeseen, joka on olennainen seikka, kun määritellään, onko alue ”miehitetty” vai ”kiistanalainen”.
– Kansainvälisoikeudellisiin periaatteisiin kuuluu, että aiemmin solmittuja kansainvälisesti tunnustettuja sopimuksia tulee kunnioittaa. Juudea ja Samaria (i.e. Länsiranta) kuuluvat alueeseen, jolle Kansainliitto perusti Palestiinan mandaatin San Remossa vuonna 1920. Kansainliitto oli kansainvälisesti tunnustettu elin, johon osallistuivat maailman valtiot ja jolla oli laillinen oikeus tehdä sitovia sopimuksia. San Remon konferenssissa edustettuina olivat myös mandaattialueiden kansat, jotka osallistuivat sopimusneuvotteluihin. Palestiinan mandaatti takasi alueella juutalaisille kansalliset poliittiset oikeudet ja muille väestönosille kansalaisoikeudet ja uskonnonvapauden. Samassa konferenssissa Lähi-itään perustettiin Turkin imperiumilta vapautetuille alueille useita muita mandaatteja, joiden tehtävänä oli muodostaa itsenäisiä valtioita arabeille (British mandate of Mesopothamia, jolle perustettiin Irak, French Mandate for Syria, jolle perustettiin Syyria ja Libanon), ja koko maailmaan yhteensä 26 vastaavaa mandaattia, joilla monet itsenäiset valtiot nykyään sijaitsevat. Kun YK perustettiin Kansainliiton jatkajaksi, sen tekemät sitoumukset ja sopimukset siirtyivät YK:lle. Jos konfliktin ratkaisussa vedotaan kansainväliseen oikeuteen, on tärkeää, että järjestelmää kunnioitetaan sen kaikilta osin eikä poimita vain poliittisesti omiin tarkoituksiin sopivia osia.
– Oslon sopimus, jolla palestiinalaisten itsehallintoa alettiin rakentaa vuonna 1993, on myös osapuolia sitova sopimus, jonka kunnioittamista tulee vaatia. Siinä palestiinalaiset sopivat Israelin kanssa, että itsehallinto rakennetaan prosessina, jonka ensimmäisessä vaiheessa palestiinalaiset luopuvat terrorista ja terroriin kiihottamisesta ja Israel sitä vastaan luovuttaa asteittain alueita palestiinalaisten valvontaan. Samassa sopimuksessa sovittiin, että Israel huolehtii alueiden ulkorajojen ja juutalaiskylien turvallisuuden valvonnasta, ja että lopullisista rajoista sovitaan vasta prosessin viimeisessä vaiheessa edellisten vaiheiden onnistuttua ja samalla solmitaan pysyvä rauha. Palestiinalaiset eivät ole tähän mennessä luopuneet terrorista ja siihen kiihottamisesta, vaan ilmiö näyttää lisääntyvän ja muuttuvan yhä väkivaltaisemmaksi muun Lähi-idän levottomuuksien yltyessä.
Siirtokunnista:
Ensinnäkin, siirtokuntien varsinainen rakennettu alue vastaa vain paria prosenttia koko Länsirannan pinta-alasta. Siirtokuntien kasvusta puhuttaessa on samalla syytä muistaa, että Olmertin ja Netanjahun pääministerikausilla siirtokuntien kasvu on tapahtunut niiden sisällä uusien asuntojen rakentamisen muodossa – siirtokunnat ovat kasvaneet ylöspäin, eivät ulospäin.
Onkin erikoinen ajatus, että noin 2 % kiistanalaista Länsirannan aluetta ja siellä tapahtuva asuntojen rakentaminen juutalaisille kykenisi mitätöimään todelliset rauhanpyrkimykset ollen jonkinlaisena esteenä palestiinalaisten itsemääräämisoikeudelle. Sillä eräät kaikkein merkittävimmät edistysaskeleet rauhanprosessissa ovat tapahtuneet Israelin rakennustoiminnan jatkuessa samaan aikaan keskeytymättä, kuten Madridin sopimus, Oslo I ja Oslo II -sopimukset, Camp Davidin neuvottelut ja Tiekartta (Road Map) ovat syntyneet ilman, että siirtokunnat olisivat olleet esteenä.
Onko siirtokunnat sitten rauhan esteenä? Kuten jo mainitsin aiemmin, ennen vuotta 1967 Länsiranta oli Jordanian ja Gaza Egyptin laittomasti miehittämä, eikä noilla alueilla ollut lainkaan Israelin siirtokuntia. PLO (Palestiinan vapautusjärjestö) perustettiin vuonna 1964, mutta ei suinkaan palestiinalaisvaltion perustamiseksi Jordanian ja Egyptin miehittämille alueille, vaan sotimaan Israelia vastaan. Näin ollen alueella olisi pitänyt vallita rauha, koska siirtokuntia ei ollut. Näin ei kuitenkaan ollut. Rauha ei ole ollut kiinni siirtokunnista, vaan muista tekijöistä.
Kun taas toistellaan itsestäänselvyytenä pidettyä ajatusta Israelin siirtokunnista kansainvälisen oikeuden vastaisina. Niiden sanotaan rikkovan ”neljättä Geneven sopimusta, joka kieltää
miehittävän valtion omien kansalaisten siirtämisen miehitettävälle alueelle” . Tämä vastaa muun muassa EU:n ja YK:n kantaa. Mutta sanoa, että Israelin siirtokunnat ovat Geneven sopimuksen
valossa laittomia, ei itsessään ole kansainvälistä oikeutta. Pikemminkin se on tulkinta siitä, kuinka kansainvälistä oikeutta tulisi soveltaa kyseiseen tilanteeseen. Toisenlaistakin tulkintaa asiantuntijoiden piiristä löytyy. Esim. Geneven sopimuksen artiklan 49 viimeisessä
kappaleessa todetaan: ”Valtaajavalta ei saa valtaamalleen alueelle karkoittaa tai siirtää osaa omasta siviiliväestöstään.” Kuitenkin samaisen artiklan ensimmäisessä kappaleen valossa on ilmeistä, että artiklan tarkoituksena on kieltää väkisin tapahtuvat väestön pakkosiirrot ja karkottamiset. Geneven sopimuksen tarkoitus näiltä osin oli estää toisen maailmansodan kaltaiset tragediat, jolloin kymmeniä miljoonia ihmisiä siirrettiin väkivalloin alueelta toiselle. Tämä tulkinta
artiklasta 49 vastaa myös kansainvälisen Punaisen Ristin (ICRC) Geneven neljänteen sopimukseen liittyvää virallista kommentaaria. (1958).
Myös kansainvälisen oikeuden asiantuntija tri Cynthia Wallace toteaa: ”Palestiinan mandaattiin sisältyvän kansainvälisen oikeuden mukaan juutalaisten sallittiin ja heitä jopa rohkaistiin muuttamaan kaikkialle Palestiinan alueelle; heitä ei karkotettu tai pakolla siirretty. Niinpä Itä-Jerusalemin, Juudean ja Samarian siirtokuntien kutsuminen ’laittomiksi’ ei ole asianmukainen
sovellus neljännestä Geneven sopimuksesta.”
Myös usein kuulee virheellisesti vedottavan kuuden päivän sodan jälkeen syntyneeseen YK:n päätöslauselmaan numero 242, ikään kuin se edellyttäisi Israelin vetäytymistä kaikilta kuuden päivän sodassa miehitetyiltä alueilta. Näin ymmärrettynä miehitys, samoin kuin siirtokunnat, tulkitaan kansainvälisesti laittomiksi. Tällainen tulkinta on kuitenkin ongelmallinen, kun tarkastellaan tarkemmin päätöslauselman syntyhistoriaa ja sanamuotoa. Päätöslauselmassa osapuolia vaaditaan lopettamaan kaikki vihollisuudet. Sitten todetaan: ”(i) Withdrawal of Israel armed forces from territories occupied in the recent conflict.” Tekstiä lukiessa voi huomata,
että sen virallisessa englanninkielisessä versiossa ei löydy sanaa ”kaikki” tai edes määräävää ”the” artikkelia. Tämä ei ole sattumaa.
Esimerkiksi Arthur J. Goldberg, joka oli Yhdysvaltojen edustajana laatimassa päätöslauselmaa 242, on todennut: ”Vaatiiko YK:n turvaneuvoston yksimielisesti hyväksymä päätöslauselma
242 Israelin asevoimien vetäytymistä kaikilta sen 1967 sodassa miehittämiltä alueilta? Vastaus on: Ei. Päätöslauselmasta puuttuvat määräävä artikkeli [’the’] sekä sana ’kaikki’. Päätöslauselma 242 edellyttää Israelin asevoimien vetäytymistä vuoden 1967 konfliktissa miehitetyiltä alueilta määrittelemättätarkemmin vetäytymisen laajuutta. Siten päätöslauselma ei käske eikä estä täydellistä vetäytymistä.”Täsmälleen samoilla linjoilla on Eugene V. Rostow, Yalen yliopiston
oikeusopin professori, joka hänkin oli mukana päätöslauselman laatimisessa. Viitaten päätöslauselmasta pois jätettyjen englannin kielen määräävän artikkelin sekä kaikki-sanan merkitykseen Rostow toteaa: ”Toistuvat yritykset muokata tätä lausetta [kappaleessa I (i)]
turvallisuusneuvostossa sijoittamalla sana ’the’ epäonnistuivat. Siksi ei ole juridisesti mahdollista väittää, että lauseke edellyttää tulitaukopäätöslauselman pohjalta Israelin vetäytymistä kaikilta nyt miehitetyiltä alueilta aselepolinjoille.”
Päätöslauselma edellyttää osapuolten välillä neuvotellun rauhan myötä tapahtuvaa vetäytymistä ”turvallisille ja tunnustetuille rajoille”. Sotaa edeltävä aselepolinja ei ollut sen enempää tunnustettu
kansainvälinen raja kuin turvallinenkaan. Tämä merkitsee muun muassa sitä, että Israelin miehitys ei ole laiton päätöslauselma 242:n valossa, vaan sen mukaan Israelilla on oikeus pitää hallussaan Jordanialta puolustussodassa miehittämiään alueita siihen saakka, kunnes neuvotteluratkaisun kautta löydetään kansainvälisesti tunnustetuista ja turvallisista rajoista yhteisymmärrys,
jonka puitteissa voidaan solmia rauha. Kaikki palestiinalaisten ja Israelin väliset aiemmat sopimukset ja rauhanneuvottelut ovat lähtökohtaisesti perustuneet päätöslauselman tähän tulkintaan.
Siirtokuntien asemaan vaikuttaa myös palestiinalaisten ja Israelin välinen Oslon sopimus. Alan Baker huomauttaa, että siirtokunnat sijaitsevat Oslo II:n (1995) mukaisella C-alueella, palestiinalaiskylien ja asutuskeskusten ulkopuolella, jonne Israel Oslon sopimuksen mukaisesti vetäytyi. Oslo II -sopimuksen perusteella palestiinalaisten väliaikaishallinto vastaa itsenäisesti A-alueen siviili-ja turvallisuushallinnosta sekä B-alueen siviilihallinnosta. B-alueen turvallisuusasiat hoidetaan yhteistyössä Israelin viranomaisten kanssa. Palestiinalaisväestöstä 95 % asuu A-alueella palestiinalaishallinnon välittömän hallinnon alaisuudessa. Palestiinalaisten asutuskeskusten ulkopuolelle jäävä C-alue, joka ottomaaniajoista lähtien on ollut ns. valtion maata ja jossa siirtokunnat sijaitsevat, määriteltiin Oslon sopimuksessa alueeksi, joka on toistaiseksi
Israelin kaikinpuolisen hallinnon alaisuudessa ja jonka kaavoituksesta Israel on vastuussa. Palestiinalaisilla ei sopimuksen mukaan ole oikeutta rakentaa noille alueille ja siten pyrkiä muuttamaan alueen statusta. Esimerkiksi kansainvälistä huomiota saanut Israelin kaavoittama Jerusalemin ja Ma’ale Adumimin yhdistävä ”E1”-alue on tällaista C-aluetta.
Oslon sopimus, joka loi Länsirannalle tämän väliaikaisen aluehallintojaon, on PLO:n virallisesti allekirjoittama ja YK:n tunnustama. Sellainen solmittiin, koska alueella ei historiallisesti ollut palestiinalaista valtioentiteettiä. Oslon sopimuksen säädöksistä johtuen Israelin toimivalta-alueeseen kuuluvaa C-aluetta ”ei millään poliittisella manipuloinnilla tai lainopillisella akrobatialla voida pitää ’miehitettynä alueena’ eikä Israelia sen vuoksi voida kutsua ’miehittäjävallaksi’. Israelin
läsnäolo tuolla Länsirannan [C] alueella tapahtuu PLO:n palestiinalaisjohtajien suostumuksella. Samasta syystä on C-alueella sijaitsevien Israelin siirtokuntien laillinen asema erottamaton osa Oslon sopimuksen pohjalta syntynyttä lex specialis -hallintojärjestelyä, jota palestiinalaiset eivät voi ohittaa väittämällä Israelin rikkovan vuoden 1949 Geneven neljättä sopimusta.”
Alan Bakerin mukaan palestiinalaiset ovat sopimusosapuolena hyväksyneet sen tosiasian ja sitoutuneet siihen, että heillä ei ole toimivaltaa muuttaa C-alueen asemaa, siirtokunnat mukaan lukien, kunnes lopullisissa neuvotteluissa on päästy yhteisymmärrykseen pysyvään asemaan liittyvistä kysymyksistä. Niinpä siirtokuntien lopullinen kohtalo kuuluu palestiinalaisten ja Israelin välillä solmitun sopimuksen pohjalta neuvottelupöytään. Näiden sopimusten, samoin kuin Geneven sopimuksen väestön pakkosiirtoja koskevan artiklan 49 valossa C-alueella sijaitsevien siirtokuntien
asemaa ei voida pitää laittomana kansainvälisen oikeuden mukaan. Tätä tosiasiaa ei muuta se, että palestiinalaiset toivovat saavansa myös valtaosan C-alueesta osaksi mahdollista tulevaa valtiotaan.
Elikkä, se joka keppoisesti huutelee Israelin olevan miehittäjä, osoittaa ettei ole perehtynyt Lähi-Idän konfliktin historiaan, tai ole muutenkaan kovin perillä konfliktiin liittyvistä kansainvälisoikeudellisesti sitovista sopimuksista.
Onko tulevaisuudessa Lähi-Idässä sitten yksi vai kaksi valtiota, mikä olisi oikea tie rauhaan? Jos PLO:n Washingtonin-lähettiläs Maen Rashid Erekatilta tai Abbasilta itse kysyttäisiin, ovat he lausunnoissaan todenneet, että tulevaisuuden Palestiinan valtioon ei saa jäädä yhden yhtäkään juutalaista/israelilaista. Tällaista näkemystä en itse ainakaan pysty tukemaan, vaan mielestäni oikeudenmukaista on että 22 arabivaltion ympäröimänä maailmassa on edes yksi juutalaisten kansalliskoti, jossa he saavat elää rahassa ilman terrori-iskujen ja antisemitismin pelkoa. Ja heillä, kuten kaikilla muillakin suvereeneillä valtioilla on oikeus puolustaa itseään sekä rajojaan.
Turva-aidasta:
Israelin turva-aita ei ole mikään ”Apartheid-muuri” joksi sitä usein kuulee kutsuttavan, vaan se on
437,5 kilometriä (2012, aidasta oli valmiina 62 %) pitkä turva-aita, joka erottaa Israelin ja Länsirannan, ja josta vain noin viisi prosenttia muodostuu korkeasta raskasrakenteisesta betoniseinämästä, jota tosiasiallisesti voidaan kutsua muuriksi. Pääosin kyse ei siis ole ”muurista” sanan missään merkityksessä, vaan elektronisesti valvotusta aidasta. (Suosittelen niin jokasta joka haluaa tätä konfliktia ymmärtää, ni käykää ihmeessä paikan päällä kattomassa tilannetta ennenku luulette tietävänne kaiken kyseisestä konfliktista..)
Tosiasiat osoittavat myös vastaansanomattomasti, että turva-aidan rakentaminen on merkittävällä tavalla onnistunut edesauttamaan Israelin siviiliväestöön kohdistuvien terrori-iskujen pysäyttämisessä, joissa sitä ennen oli saanut surmansa lähes tuhat israelilaissiviiliä.
Mitä tulee turva-aidan yhteydessä usein viitatun YK:n alaisen kansainvälisen rikostuomioistuimen (International Court of Justice) neuvoa-antavaa, turva-aidan tuomitsevaa päätöstä on myös kritisoitu, sillä se ei huomioi konfliktin laajempaa asiayhteyttä, vaan sivuuttaa palestiinalaisterrorismin ja kiistää Israelilta oikeuden itsepuolustukseen – jopa väkivallattomaan sellaiseen, jollaisesta terrorismin vastainen turvaeste on ilmeinen esimerkki.
Palestiinalaisviljelijät voivat myös vaatia ja saada oikeusteitse korvauksia menetystä sadosta tai aitareitin tieltä toisaalle siirretyistä oliivipuista. Maanomistajille tarjotaan vuokraa, mikäli aita kulkee heidän maillaan, ja satomenetyksistä voi saada korvauksia. Jos omistaja ei ole tyytyväinen aidan reittiin tai siitä maksettavaan korvaukseen, voi hän viedä ko. reitin korkeimman oikeuden ratkaistavaksi. Näin ollen turva-aita, vaikka se nykyisellään kulkee paikoin Vihreän linjan sisälläkin, ei siis muodosta valtionrajaa, eikä sen tehtävä ole muuttaa ”faktoja maan pinnalla”, vaan pysäyttää terroristit. Siinä tehtävässä se on todistetusti toiminut tehokkaasti.
Arvostettu historioitsija Martin Gilbert palauttaa mieliin turva-aidan rakentamiseen johtaneita vaiheita kirjoittaessaan seuraavasti : ”Neljän vuoden aikana, syyskuusta 2000 syyskuuhun 2004, yli tuhat israelilaista oli saanut surmansa, ja kaksinkertainen määrä oli vakavasti haavoittunut. Samaisen neljän vuoden aikana oli saanut surmansa 2736 palestiinalaista. Palestiinalaisten kuolonuhreihin lukeutui 466 Hamasin jäsentä, 408 Fatahin sotilasryhmän ja Tanzim-organisaation jäsentä, ja 334 palestiinalaishallinnon poliisijoukkoihin kuuluvaa Force 14 -ryhmän jäsentä. Nämä 1208 palestiinalaista olivat saaneet surmansa toteuttaessaan tai suunnitellessaan terroritekoja. Loput olivat sivullisia.. Useimmat itsemurhapommittajat ja tappajat olivat tulleet Länsirannalta. ”
Muurin rakentamisen myötä itsemurhaiskujen määrä vähentyi dramaattisesti. Muurin pohjoisosan valmistuttua yhtään ainutta terroristihyökkäystä ei koettu sen alueen ylitse. Joulukuuhun 2004
mennessä Länsirannalta lähtöisin olevien itsemurhaiskujen määrä oli pudonnut 84 prosenttia vajaassa kahdessa vuodessa.
Mitä taas tulee siirtokuntalaisten ja palestiinalaisten keskenäisiin yhteydenottoihin, B´Tselemin keräämien uhritietojen mukaan siirtokuntalaissiviilien ja palestiinalaisten keskinäisissä yhteenotoissa Länsirannalla on 11 vuoden aikana saanut surmansa vain 46 palestiinalaista. Niistä 23:ssa on kiistatta ollut kyse itsepuolustuksesta. Samaisena 11 vuoden ajanjaksona palestiinalaisten väkivaltaisesti surmaamien siirtokuntalaissiviilien määrä Länsirannalla on kuitenkin moninkertainen. B’Tselem-järjestön mukaan palestiinalaiset ovat 11 vuoden aikana surmanneet Länsirannalla 215 juutalaissiviiliä.
Israelin rakentama toimivaksi osoittautunut turvaeste ei ole ainoa laatuaan maailmassa, vaikka se onkin poliittisista syistä saanut suurinta huomiota osakseen. Silti eräät vastaavanlaisia
turvaesteitä rakentaneet maat ovat itse osallistuneet Israelin rakentaman turva-aidan kansainväliseen arvosteluun. Esim. Intian ja Pakistanin välisellä kiistanalaisella Jammun ja Kashmirin
alueella on Intian rakentama aita. Vuosi valmistumisensa jälkeen sekin oli onnistunut vähentämään terrori-iskuja Intian puolelle noin puoleen entisestä. Saudi-Arabia on rakentanut Jemenin vastaiselle
kiistanalaiselle vyöhykkeelle ”muurin” estääkseen aseiden salakuljetusta ja islamistitaistelijoiden pääsyn alueelleen.Yhdysvallat on rakentanut Meksikon vastaiselle rajalleen korkean ja paksun ”turvamuurin”, metalliseinämän, estääkseen huumeiden ja aseiden salakuljetusta. Turkki taas vuonna 1939 liitti alueeseensa Hatayn maakunnan, jota Syyria pitää edelleen itselleen kuuluvana. Syyrian tukemien kurdikapinallisten 1980- ja 90-luvuilla suorittamien terrori-iskujen johdosta Turkki rakensi kiistellylle alueelle korkean aidan miinakenttineen. On siis melkoisen kaksinaismoralismia syyttää Israelia sen väkivallattomasta keinosta vähentää terroristi-iskuja, kuitenkaan tuomitsemasta muitten maiden rakentamia turva-aitoja?
EAPISTA:
Yksi EAPIN ongelmista on se, että vapaaehtoiset kuulevat vain konfliktin toista osapuolta. Tämä johtaa siihen, että heidän raporttinsa ovat hyvin mustavalkoisia, ja erityisesti Länsirannalla asuvat juutalaiset ja israelilaiset sotilaat esitetään niissä pelkästään mustin värein.
Kirkon ulkomaanavulle on tarjottu apua, että vapaaehtoiset vietäisiin edes päiväksi tapaamaan näitä ihmisiä, joista heidän kertomuksissaan annetaan sataprosenttisesti negatiivinen kuva, kysymään avoimesti ja avoimella mielellä, mikä heidän näkemyksensä tilanteesta on.
Heille on tarjottu apua kontaktien luomisessa, jotta israelilaiset henkilöt ja juutalaiset järjestöt, joita he tapaisivat, edustaisivat todellakin konfliktin toista osapuolta eivätkä niitä marginaalisia israelilaisia järjestöjä, jotka pelkästään pönkittävät vapaaehtoisten mustavalkoista kuvaa tilanteesta. Tähän mennessä korjausta ei näytä tulleen tilanteeseen.
Kolmas ongelma EAPPI-vapaaehtoisten raporteissa on se, että niissä palestiinalaiset ovat aina poikkeuksetta viattomia uhreja. Palestiinalaisten harjoittama terrori ja terroriin kiihotus ei näy niissä missään. Näin olennaisen asian täydellinen poisjättäminen tämän konfliktin käsittelyssä lähentelee valehtelua samassa mielessä kuin oikeudessa olennaisen tiedon pimittävä todistaja tekee rikoksen antamaansa valaehtoista lupausta vastaan, joka velvoittaa häntä “kertomaan koko totuuden siitä mitään vähentämättä tai siihen mitään lisäämättä”.
Lisäksi näiden n.80 Suomen vapaaehtoisen levittämä tieto on muuttamassa asenneilmapiiriä Israel-vastaiseksi Suomessa. Kesän 2014 Gazan konfliktin aikana aktiivisimmin Israel-vastaisia mielenosoituksia ovatkin Suomessa järjestäneet EAPPI-vapaaehtoiset yhdessä äärivasemmistonuorten kanssa.
BDS-liikkeestä:
Omilla nettisivuillaan BDS-liike ilmoittaa vastustavansa kaikenlaista Israelin ja palestiinalaisten välisten suhteiden normalisointia kaikilla tasoilla (poliittisesti, taloudellisesti, kulttuurisesti ja yliopistollisesti). Tämä tarkoittaa, että käytännössä liike vastustaa kaikkea Israelin kanssa tapahtuvaa yhteistyötä ja pyrkii kehittämään mekanismeja, joilla tällaista suhteiden normalisoinnin vastaista aktiviteettia voitaisiin toteuttaa kansainvälisesti. Kyseinen toiminta ei siis kohdistu vain israelilaisiin, vaan myös palestiinalaisiin itseensä.
Lisäksi kansainvälistä BDS-liikettä koordinoi palestiinalaisten kansallinen BDS-neuvosto (BNC,
Palestinian BDS National Council), jonka jäsenlistalta löytyy eräitä varsin kyseenalaisia tahoja. BNC perustettiin vuonna 2007 koordinoimaan liikkeen tavoitteiden mukaista maailmanlaajuista toimintaa. Liikkeen sivuilta löytyy myös pitkä lista järjestöjä, uskonnollisia yhteisöjä, ammattiyhdistysliikkeitä ja kansalaisjärjestöjä. Lähempi listaan tutustuminen paljastaa kuitenkin jotakin erityisen huolestuttavaa. Ensimmäisenä mainitaan Palestiinan Kansallinen ja Islamilaisten
Taistelijoiden Neuvosto (Council of National and Islamic Forces in Palestine). Tämän Jasser Arafatin ja Marwan Barghoutin perustaman yhteistyöelimen tehtävänä oli koordinoida terroritoimintaa ja itsemurhaiskuja Israelia vastaan toisen kansannousun aikana. Erilaisten maallisten ja uskonnollisten puolueiden ohella siihen kuuluvat etunenässä terroristijärjestöt, kuten Hamas, PFLP ja Islamilainen Jihad! Onko sitten moraalisesti oikein tukea tällaisten tahojen perustamaa BDS-liikettä, jääkin heidän kannattajiensa omalletunnolleen.
Siirtokuntien elinkeinotoimintaan kohdistuvat boikottivaatimukset siis eivät mitenkään edistä rauhanpyrkimyksiä. Ne vain radikalisoivat entisestään muutenkin herkkää tilannetta. Eivätkä ne myöskään saa Israelia vetäytymään Länsirannalta tai palestiinalaisia palaamaan takaisin neuvottelupöytään.
(Lähteet: www.icej.fi, www.ngo-monitor.org& TM P.Turunen: Kielletyt hedelmät-kriiittinen analyysi, 2013)