Pääsiäisen hirvittävin ja kaikkein ansaitsemattomin tapahtuma oli Ylivieskan puukirkon palaminen. Pienikin vilkaisu someen kertoi selkeästi, että asia otettiin vakavasti koko maassa. Näin onkin täysin oikein, koska tällaisissa tapahtumissa kohteena on koko yhteisö. Ylivieskalainen, kristitty, kukin tavallaan pääsiäistä viettävä.
Lopulta kaikkein merkittävintä voi olla se, mitä ei tapahtunut.
Messu pidettiin, vaikka seurakunnalta oli seinät ja katto hävitetty ympäriltä.
Viranomaisten on annettu toimia rauhassa. Tiedotus asiasta on onnistunutta, vaikka aihe on vähintäänkin tunteita herättävä.
Ylivieskassa ei ole perustettu katupartioita. Ylipäätään uutiset eivät kerro kenenkään partioineen tai marssineen.
Some-kansa ei ole laajasti lähtenyt tuomitsemaan epäiltyä. Päinvastoin, epäillystä ja motiiveista ei ole ollut juurikaan julkista keskustelua, vaan julkinen keskustelu on ollut erittäin myötätuntoista menetyksen kokeneita kohtaan.
Asiaa ei ole käsitelty kristinuskon, tai ylipäätään uskontojen kautta. Tärkeää on ollut historia, kulttuuri ja oman yhteisön toiminta vaikealla hetkellä.
Tehdään surutyö ja jatketaan elämää. Ei vartavasten lähdetä tuomitsemaan syyllistä, tai syylliseksi oletettua.
Ehkä perinteisissä arvoissa on jotain, mitä kannattaa pohtia. Myös Ylivieskan ulkopuolella.
