Media puolustaa usein ns. tavallisen kansalaisen näkökulmaa: hänen moraalinsa ja arvonsa on nostettu jalustalle. Että ”vallan vahtikoira / ihmisen hyväksi instituutiota vastaan”? Mikäs siinä, kunhan samalla voidaan maksimoida katselijoiden/lukijoiden lukumäärä. Jotkut jutut voi arvella kirjoitetun pelkästä yleisön kosiskelusta. Mutta onpa oma puolueensakin joka on vihkiytynyt ”kansan äänelle”. Sosiaalisen median maailma ruokkii asiaa. Mikä onkaan se aggressiivinen vastaanotto somekommentoijilta kun vastuunsa kerrankin tuntevat päättäjämme yrittävät toimia tai edes ehdottaa kansan pyhää konsensusta vastaan. Populismin muodissa oleva alalaji on ns. vasemmistopopulismi, jonka kirvoittamia lausuntoja saamme lukea päivittäin mediasta tiettyjen puolueiden poliitikkojen ja kulttuuri-ihmisten suusta. Kulttuurissa kun katu-uskottavaa taitaa edelleen olla Breshnevin ajoilta periytyvä yhteiskuntakritiikki, jos ei sisällissodan aikainen luokkataistelu-retoriikka. Niistäkin asioista, mitkä ovat mahdollistaneet oman nousun kansakunnan kaapin päälle.
Tässä suosikkejani pyhistä viisauksista, joille en aina osaa hattuani nostaa.
- Kun ”herrat” salaa varallisuuttaan veroparatiiseihin, niin mikä ongelma siinä on, jos kansalainen teettää keittiöremonttinsa ilman kuittia tai hakee viinansa verotta Tallinnasta? Ensinnäkin kyseessä on argumentointivirhe ”kaksi vääryyttä tuottaa yhden oikeuden”. Johon virheeseen syyllistyvät poliitikotkin. Sanonnan mukaan pienistä puroista syntyy suuri joki (jota sanontaa en kritisoi). Vaikken Tallinnan viinamyyntiin osaa ottaa kantaa sinänsä, niin mitä jos veronkierto minimoitaisiin yhteisillä talkoilla. Mitä ylipäänsä valtion leikkausesityksiin tulee, niin ei tarvitse kuin tutkia valtion vuosibudjettia, että mihin julkiset rahat menevät. Jos Panamasta saataisiin palautettua esim. 100 miljoonaa, niin yksin kasvaneisiin maahanmuuttajista aiheutuviin kustannuksiin uppoaa miljardi vuodessa. Puhumattakaan kansalaisten sosiaali- ja terveysmenoista. Tässä kohtaa kansalaisen suhteellisudentaju pyyhkiytyy pois itsetarkoituksellisesti.
- Itse päätän, mitä elämälläni teen: Kyllä silloin, jos et terveytesi elintavoillasi tärveltyäsi ole vaatimassa julkista terveydenhoitoa ja muita vastavia palveluita. Lisäksi jos sinulla ei ole tarvetta pyytää läheisiäsi auttamaan etkä piittaa heille mahdollisesti aiheuttamastasi mielipahasta esim. päihteiden liikakäytöllä.
- Kaikella on joku tarkoitus: Mikä tarkoitus on synnytyksen komplikaatioihin kuolleella vauvalla tai sillä, että äiti kuolee vaikeaan synnytykseen? Entä alkoholistin kuolemalla, kun hän sammuttuaan menehtyy lumihankeen? Jos näillä asioilla on tarkoitus opettaa sureville omaisille, että elämä ei aina mene kuin Strömsöössä, niin kanssaihmisen kuolema tähän ”koulutukseen ”on aika rankka tapa.
- Anna kaikkien kukkien kukkia / ihmisen maailmankatsomusta pitää kunnioittaa: Jokaiselle tietysti kuuluu ihmisarvonsa ja meillä on mm. sanan- ja uskonnonvapaus. Toisaalta ”suuren valon” kokeneella on taipumus yrittää levittää ilosanomaansa sinullekin omaksuttavaksi. Onko kunnioittaminen sitä, ettei omituisilta kuulostavia ”totuutena” esitettyjä väitteitä saa kritisoida? Mitä, jos ovellesi ilmaantuu Jehovan todistajia, jotka väittävät, että taivaspaikkoja on kiintiöidysti ja joudut helvettiin, jos et heti käänny heidän uskontulkintaansa? Mitä, jos vakavasti sairas kuolee jätettyään lääketieteellisen hoidon ja korvattuaan sen puoskarin kasvisuutteilla tai kraanaveteen laimennetulla sokerilla?
- Aatteen tai idealismin palo on aina ihailtavaa ja kunnioitettavaa: Liittyy edelliseen. Kuinkahan paljon viattomia ihmisiä onkaan surmattu läpi historian, aatteen tai ihanteen mukaista utopiaa tavoitellessa. Ja kuinka monia näiden liikkeiden nokkamiehiä edelleen palvotaan. Puhumattakaan että idealistiset yhteiskunnat näyttävät olevan tuomittuja romahtamaan.
- Kuuntele sydäntäsi, älä luovu unelmistasi: Median suosikkiaiheita ovat sankaritarinat rääsyistä rikkauksiin. Joita tarinoita menestyjät mielellään jakavat ja uskovat teesiensä nostavan toisiakin. Esikuvia tietysti tarvitaan, mutta unohdetaanko että menestynyttä taiteilijaa/urheilijaa kohden on lukematon määrä samaa kokeillutta vähemmän menestynyttä, joiden tarinasta media ei ole kiinnostunut. Mitä jos nuori aikuinen hakee teatterikorkeakouluun tai lääkäriksi opiskelemaan 7 kertaa peräkkäin, pääsemättä sisään? Johonkin toiseen ammattiin kouluttautuneena hän olisi voinut saada haaveilemansa merkityksellisen ja motivoivankin työn, sekä toimeentulon.
- Johtajiksi tarvitaan Tuntemattoman sotilaan Koskela-tyyppejä. Johtajana pärjää tietysti hyvin sellainen, joka omalla esimerkillään ja taidoillaan on ansainnut johdettaviensa kunnioituksen ja siten sitouttaa ja motivoi nämä tehtäviinsä. Joku ammattisotilas sen tosin totesi, että Koskela oli huono johtaja, koska veljeili alaistensa kanssa. Siinähän on tosiaan monia ongelmia, siis voi syntyä suosimista tai epäilystä siitä. Samoin voi silti tulla tilanne, että johtajan on pakko tehdä epämiellyttävä päätös alaisiaan kohtaan, näiden vastusteluista huolimatta. Tuntematon sotilas on kirjoitettu rivimiehen näkökulmasta niin, ettei Koskela joudu ns. välikäteen, mitä asiaa sivutaankin alikersantti Lehdon kurirangaistuksen kohdalla.
- Mikä ei tapa, se vahvistaa: On helppo keksiä esimerkkejä siitä, että vaikeat kokemukset ovat jättäneet ihmiseen parantumattomat haavat, joista tämä kärsii koko loppuelämän.
- Jokainen mokaa kännissä joskus: Ei, vaan fiksu ihminen on juovuksissakin fiksu. Selitykseen pakenemalla on jatkuva valtuutus kännissä mokailuun.
- Perinteet ovat tärkeitä ja niitä on vaalittava: Kaikin mokomin, mutta kertoisiko joku viimein että miksi? Vastaus: ”No siksi että se on vaan mukavaa”. Ehkä, mutta entä jos minusta ei aina ole.
Jää kysymys, että ovatko em. viisaudet ihmisten yleiseksi hyväksi vai tehty palvelemaan milloin minkäkin kokoisen ihmispopulaation mitäkin itsekkäitä tavoitteita.