Eilen Yle uutisoi Lieksan syrjäkylillä asuneesta erakosta, joka eli 14 vuotta ilman työtä tai yhteiskunnan tukia. Veli oudoksui sitä, miten vähän erakon elämä hetkautti viranomaisia:
– Eikö verottajaa kiinnosta se, mistä sinä saat tuloja? Teetkö pimeää työtä vai millä sinä elät, kun et saa mistään myöskään avustuksia? Tämä minua ihmetyttää.
– Suomi sanoo olevansa jokinlainen hoivavaltio, mutta minä taidan olla eri mieltä siitä asiasta.
Yhteiskunnan suhtautuminen on rajusti erilaista ennen ja jälkeen armeijan. Armeijan pakoileminen vaatii ponnisteluja ja sinne tarvittaessa vaikka raahataan kotoa sotilapoliisien kyydissä. Armeija oli myös kokemuksena mieleenpainuva. Etenkin alokasaikana oli kiehtovaa kuinka kaikki säädyt elivät samassa tuvassa samanarvoisina, eli yhtä arvottomina.
Omassa tuvassani oli yksi valmis maisteri, työelämässä kiinni oleva kokki, pari tuoretta ylioppilasta sekä pari suoraan ammattikoulusta tullutta jätkää, joille kaikki koulu ja pakollisuus oli vastentahtoista. Joku oli naimisissa ja joku toinen ei ollut koskaan edes seurustellut. Oli upeaa miten hyvin jengi lopulta tuli toimeen.
Armeijan jälkeen yhteiskunnasta ei ole paljoa kuulunut. En ole saanut kutsuja rokotuksiin tai hammastarkastuksiin. Kun olen jäänyt työttömäksi, ei minua ole ohjattu ilmoittautumaan työttömäksi tai hakemaan rahaa sossusta. Jos ei kaveri neuvo, niin neuvoja ei tipu. Äänestysoikeudesta ja veroista sentään muistutetaan kirjeellä.
Tilanne on kuulemme toinen, jos on säännöllisessä työsuhteessa. Monilla työpaikoilla terveystarkastukset ovat normaali käytäntö - tai näin olen siis kuullut. Freelancerin tai yrittäjän elämä on hyvin toisenlaista. Hammastarkastus muistuu mieleen, kun leikaperässä vihloo.
Armeijakokemukset tulivat mieleeni Suomi-teosta nro 12/18:
http://yle.fi/uutiset/tama_on_minun_suomi-tekoni__katso_18_ideaa_suomen_parantamiseksi/8797190
Elina Kiiski-Kataja velvoittaisi erilaiset ihmiset tutustumaan toisiinsa "kansalaisleirillä".
Hän toisin sanoen ehdottaa, että myöhemmälläkin iällä yhteiskunta muistuttaisi erilaisten ihmisten olemassaolosta. Kansalaisleiri voisi hyvinkin olla rippikoululeiri 2.0 tai alokasleiri 2.0, enkä pahastuisi kummastakaan.
Idea on sikäli hyvä, että 30 tai 40-vuotiaana alkaa edellisestä kohtaamisesta eri säätyjen kanssa monella olla jo pitkä aika. Viikon leiri vaikkapa Lapissa kerran kymmenessä vuodessa ei varmaankaan tulisi kansantaloudelle liian kalliiksi. Ainakin olisi vaikea asua 14 vuotta putkeen erakkona, koska yhteiskunta muistuttaisi olemassaolostaan. Nykyistä vaikeampaa myös olisi jumiutua ideologiseen kuplaan, oli kyseessä sitten Kallion väitetyt punavihreät, kansallismieliset katupartiot tai elinkeinoelämän kabinetit. Stadilaisille voisi tehdä hyvää pakon edessä joutua Kehä III:sen ulkopuolelle edes kerran kymmenessä vuodessa.
Tutkijoille kansalaisleiri tarjoaisi hyvää dataa siitä, paljonko keski-ikäiset juoksevat Cooperin testissä ja miten monelta onnistuu vaikkapa nuotion sytyttäminen. Hektisessä työelämässä olevat uraohjukset saisivat pakollisen, maksetun viikon loman, ja etäisyys arkeen saattaisi poikia ideoita. Monet mielenterveysongelmat havaittaisiin ennen kuin on liian myöhäistä.
Sekin hyvä tällaisessa "ikävässä velvoitteessa" olisi, että aikuiset saisivat muistutuksen siitä, millaista on olla lapsi, kun joku pompottelee ja kyttää. Holhouksesta minulla ei nimittäin ole ollut kokemuksia sen jälkeen kun ensimmäisen kerran ilmoittauduin työttömäksi. Nyky-Suomessa paljon puhuttu "holhousyhteyskunta" on joulupukin tai hammaskeijun kaltainen tarina, joka uppoaa lapsiin, mutta häpeäkseni itse havahduin vasta kolmekymppisenä siihen, että se on pelkkää satua.
Lomakkeiden ja liitteiden täyttämisen sijasta ottaisin ihan mielelläni ohjattua liikuntaa, sosiaalisuutta, raitista ilmaa ja luontoelämyksiä - kuten aikoinaan armeijassa. Annan siis kansalaisleirille täyden kannatuksen.
Kun kerran autotkin katsastetaan kerran vuodessa, se ei olisi liikaa vaadittu, jos kansalainen katsastettaisiin edes kerran 10 vuodessa.