Vuonna 1994 tulin Suomeen alaikäisenä tuntemattoman miehen kanssa. Tämä mies oli kertonut perheelleni vievänsä minut turvalliseen maahan jossain Euroopassa. Toisen aikuisen miehen kyseenalaistaminen oli kiellettyä ja käytännön asiat hoitaneiden setien kanssa oli sovittu, ettei lapselle (tässä tapauksessa minulle) kerrottaisi mitään muuta kuin se, että minun olisi pakko totella miestä. Jaan tämän tarinan kanssanne osoittaakseni, että hengen hädässä ja turvallisen elämän etsinnässä kuka tahansa meistä on valmis tekemän mitä tahansa. Maahan saapuessani en tiennyt, että perheeni tänne saaminen olisi edes mahdollista, vaan ajatukseni oli silloin se, että minä pelastun, opettelen maan kielen, menen töihin ja autan elättämään perheeni. Vasta Suomeen päästyäni kuulin oikeudestani hakea perheellenikin mahdollisuutta tulla tänne. Olin täällä kolme pitkää vuotta ilman perhettäni ennenkuin sain heidätkin tänne perheenyhdistämisprosessin kautta. Tämä tapahtui vasta olosuhdeselvitysten ja DNA-testien jälkeen.
Jostain syystä ensimmäinen päätös oli kielteinen ja siinä välissä jouduin odottamaan kaksi vuotta kunnes valitusvaiheen jälkeen sain heidät tänne. Mikäli olisin ehtinyt täyttää 18 ja saavuttaa täysi-ikäisyyden, olisi tilanne kohdallani nyt hyvin erilainen. En olisi onnistunut saamaan perhettäni tänne enkä todellakaan usko elämäni olleen yhtä täyttävää kuin se, millaiseksi se muodostui. En usko, että olisin se ”ympäröivää yhteiskuntaa hyödyttävä jäsen” joka olen tänä päivänä. En tällä väitä, etteivät ne, jotka eivät ole onnistuneet perhettään tänne saamaan, olisi yhteiskuntaa hyödyttäviä, vaan yritän vain arvioida, miten asiat omalla kohdallani olisivat menneet.
Uskon vahvasti, että perheeni tänne saaminen on vaikuttanut koko elämääni. Ihan niinkuin kenelle tahansa meistä perheeni toi minulle turvaa ja pysyvyyttä ja olen koko sydämestäni kiitollinen suomalaiselle yhteiskunnalle mahdollisuudesta tähän. Suomessa on viime vuosina kiristetty perheenyhdistämisprosessin ehtoja. Edellisten, vuonna 2010 tehtyjen kiristysten vaikutuksia ei ole vielä edes selvitetty, mutta nyt niitä ollaan tiukentamassa entisestään. Tiedetään kuitenkin, että edellisten kiristysten seurauksena prosessista tuli niin hankala, että pelkästään vireille laitettujen hakemusten määrä putosi 70 prosenttia.
Kaltaisteni alaikäisenä ja yksin maahantulleiden kohdalla tilanne on kaikista vaikein. Esimerkiksi vuonna 2013 156 hakijaa sai kielteisen päätöksen, ja ainoastaan yksi lapsi sai perheenyhdistämisessä myönteisen päätöksen. Yksi. Vuonna 2014 kielteisiä päätöksiä oli 33 kappaletta ja myönteisiä kymmenen. Vuonna 2015 kielteisiä päätöksiä annettiin viisitoista ja myönteisiä 5.
On käsittämätöntä, miten voidaan odottaa lapsen kotoutuvan uuteen kotimaahansa kaikkine haasteineen (uusi maa, kulttuuri, kieli...) ilman perheen läsnäolon tuomaa tukea ja turvaa. On jo tiedossa, että erityisen haavoittuvaisen asemansa johdosta heidät on otettu tiettyjen terroristijärjestöjenkin värväyskohteiksi.
Nyt ollaan tilanteessa, jossa kritisoidaan laittomiin ja hengenvaarallisiin reitteihin turvautumista, mutta silti halutaan katkaista ne viimeisetkin turvalliset ja säädellyt keinot päästä turvaan. Tilanteessa, jossa valitetaan maahan saapuneiden miesten määrää, mutta pyritään estämään niiden erityistä huolta herättävien naisten ja lasten pääsy läheistensä luo. Tilanteessa, jossa korostetaan onnistuneen kotoutumisen tärkeyttä, mutta halutaan karsia ne prosessin tärkeimmiksi työkaluiksi tunnustetut tekijät. Tilanteessa, jossa ne perustavaa laatua olevat ihmisoikeudet, joille yhteiskuntamme on rakennettu, eivät enää merkitsekään mitään.
Se, missä inhimillisyys mitataan, on kyky asettua toisen asemaan; empatia. Entä jos kyseessä olisitkin sinä ja sinun perheesi? Mitä sinä olisit valmis tekemään? Itse isänä ja vanhempana tiedän vastauksen kyllä. Ihan kaikkeni.