Kirjoitin viime kuussa poliittisen kompassin puutteista, ja esittelin sitä parempia poliittisten suuntausten erojen malleja. Määrittelin neljä parametria, joiden avulla määrittelin poliittisia aatteita, ne olivat
-Suhtautuminen kapitalismiin
-Suhtautuminen valtion taloudelliseen interventioon
-Suhtautuminen elitismiin (elitismin vastakohtana erilaiset demokraattiset mallit)
-Suhtautuminen nationalismiin
Mallissa on kuitenkin selkeä puute: se ei auta ymmärtämään Yhdysvaltain poliittista järjestelmää.
Yhdysvaltain politiikan valtavirrassa on aina ollut konsensus demokratiasta. Nationalismi, eli osavaltioiden tai kansallisten vähemmistöjen valtiollista itsenäisyyttä ajavat liikkeet ovat olleet marginaalisia. Niiden sijasta Yhdysvalloista löytyy liikkeitä jotka ovat ajaneet osavaltioille enemmän itsemääräämisoikeutta suhteessa liittovaltioon. Tällaiset liikkeet eivät ole nationalistisia vaan konfederalistisia.
Yhdysvaltojen oikeisto ei ole ollut kiinnostunut kansallisesta itsemääräämisoikeudesta, mutta se on ollut hyvinkin kiinnostunut rodullisesta eli valkoisten itsemääräämisoikeudesta. Käytännössä se on tarkoittanut valkoista ylivaltaa, institutionaalista rasismia ja segregaatiota. Kaikki kolme pyrkimystä liittyvät keskeisesti sentralismin vastustamiseen.
Yhdysvalloissa on käyty keskustelua valtion taloudellisesta interventiosta, mutta se on aina ollut alisteista keskustelulle liittovaltion roolista. Myös kapitalismista on siellä ollut lähestulkoon konsensus, ja sekin keskustelu on kytkeytynyt rooliin liittovaltion valtaoikeuksista.
Yhdysvaltain poliittisen kompassin merkittävimmät poliittiset ulottuvuudet ovat siis
-Suhtautuminen sentralismiin ja
-Suhtautuminen rasismiin
Sentralismin kuusi aste-eroa
Sentralismin aste-erot
1. Sentralismi. Alueilla ei ole minkäänlaista autonomiaa. Näin hallittiin Brittiläistä imperiumia ja Neuvostoliittoa de facto Stalinin aikana.
2. Federalismi. Alueilla on itsenäinen lainsäädäntövalta, jota kuitenkin yhteinen perustuslaki ja mahdollisesti muut lait rajoittavat. Alueet eivät saa vapaasti erota federaatiosta. Tämä on Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä, nykyinen Venäjän Federaation ja myös myöhempien aikojen Neuvostoliiton järjestelmä. Putinin aikana ollaan tosin taas lähestytty sentralismia.
3. Konfederalismi. Kuin federaatio, mutta alueet ovat suvereeneja ja saavat vapaasti erota. Tämä oli Neuvostoliiton järjestelmä paperilla, mutta ei koskaan käytännössä. Myös nykyisen Euroopan Unionin järjestelmä ja Etelävaltioiden järjestelmä 1860-luvulla. Vaikka on mahdotonta selvittää jälkikäteen miten muut etelävaltiot olisivat suhtautuneet yksittäisen osavaltion aikomukseen erota konfederaatiosta, Etelävaltioiden perustuslaki painotti osavaltioiden itsenäisyyttä.
4. Nationalismi. Nationalistien mukaan ei pidä olla kansallisvaltioita suurempia yksikköjä joiden lainsäädäntö-, toimeenpano- tai tuomiovalta ohittaa kansallisvaltioiden lainsäädännön.
5. Kommunalismi, eli kuntien ja kaupunkien itsenäisyys. Kommunalistista mallia ovat ajaneet anarkistit, Murray Bookchin ja samanlaisia pyrkimyksiä on Pohjois-Syyrian Rojavan hallintomallissa. Se on myös antiikin ja keskiajan itsenäisten kaupunkivaltioiden hallintomalli.
6. Individualismi. Ei saa tehdä mitään sitovia päätöksiä eikä sopimuksia millään päätöksenteon tasolla.
Asteet voi piirtää asteikolle, mutta kaksi mallia eivät ole sitä kauempia toisistaan, mitä kauempana ne ovat asteikolla. Kommunalistien jyrkimmät viholliset ovat usein nationalisteja, kuten Syyrian ja Turkin tämänhetkiset konfliktit osoittavat. Yhdysvaltain sisällissota käytiin federalistien ja konfederalistien välillä. Yhdenkin askeleen ero asteikolla voi tarkoittaa ylipääsemättömiä näkemyseroja.
Rasismin neljä aste-eroa
Rasismin aste-erot
1. Orjuus. Yksi etninen ryhmä saa alistaa toisen etnisen ryhmän orjikseen.
2. Segregaatio. Orjuus ei ole hyväksyttyä, mutta etnisten ryhmien ei tule sekoittua keskenään. Niiden tulee asua erillisillä alueilla ja käyttää erilaisia palveluita. Erillinen alue voi olla myös pelkästään yhdelle etniselle ryhmälle tarkoitettu homogeeninen kansallisvaltio.
3. Denialismi/värisoikeus. Hallitus/yhteisö ei saa estää etnisten ryhmien sekoittumista, ja kaikilla pitää olla oikeus samoihin julkisiin palveluihin. Hallituksen/yhteisön ei kuitenkaan ole tarpeen aktiivisesti poistaa valkoisten segregaation aikana saamaa institutionaalista etua, tai esimerkiksi puuttua yksityisten henkilöiden tai instituutioiden vihapuheeseen.
4. Antirasismi. Hallituksen/yhteisön pitää aktiivisesti vastustaa rasismia, ja tehdä yhteiskunnallisia ratkaisuja jotka vähentävät sitä.
Sentralismi ja rasismi ovat Yhdysvalloissa aina liittyneet toisiinsa, koska keskusvaltaisiin pyrkimyksiin puuttua rasismiin on aina reagoitu toimimalla keskusvaltaa vastaan. Yhdysvalloissa tämä kytkös on vanhempi kuin itse liittovaltio.
Brittiläisen imperiumin ja Yhdysvaltojen kehitys poliittisella kartalla
Yksi Yhdysvaltain itsenäistymisen syitä oli pelko orjuuden loppumisesta Brittiläisessä imperiumissa. Neljä Yhdysvaltain seitsemästä tärkeimmästä ”perustajaisistä” omisti itse orjia (Jefferson, Madison, Franklin ja Washington) , tosin yksi seitsemästä (Hamilton) vastusti orjuutta.
Yhdysvaltain eliitti oli kauhuissaan vuoden 1772 juridisesta ennakkopäätöksestä, joka koski karanneen ja uudelleen vangitun orjan James Sommersetin tapausta Iso-Britanniassa. Päätöksen mukaan kuka tahansa Iso-Britannian maaperälle päässyt karannut orja olisi vapaa. Päätös ennakoi orjuuden loppua koko Brittiläisessä imperiumissa. Kun Iso-Britannia lupasi vapauden kaikille sen armeijaan liittyneille orjille. tuli Yhdysvaltain vallankumouksesta sota orjuuden puolesta. Yhdysvallat hylkäsi Brittiläisen imperiumin sentralismin, ja 1860-luvulle asti sen vaihtoehdoksi tuli federalismi joka mahdollisti orjuuden säilymisen eteläisissä osavaltioissa.
Yhdysvaltain asukkaiden enemmistö vastusti orjuutta jo vuosia ennen sisällissotaa, mutta osavaltioiden autonomia mahdollisti sen säilymisen. Kun Abraham Lincoln valittiin presidentiksi vuonna 1860, hän ei ollut lopettamassa orjuutta koko Yhdysvalloissa, ainoastaan rajoittamassa sen leviämistä tulevaisuudessa perustettaviin osavaltioihin. Orjanomistajat päättelivät tämän olevan lopun alkua. He yrittivät siirtyä astetta desentralisoituneempaan malliin, korjaamalla federaation konfederaatiolla joka ei koskaan kävelisi osavaltioiden autonomian yli.
Yritys epäonnistui surkeasti, ja sisällissota avasi orjuuden vastustajille mahdollisuuksia joista he aikaisemmin pystyivät tuskin unelmoimaan. Orjuuden poistamisen lisäksi mustille annettiin myös äänioikeus ja täysivaltainen oikeudellinen asema. Sisällissotaa seuranneen ”rekonstruktion” aikana aikana Yhdysvallat hyppäsi suoraan orjuudesta ”värisokeaan” järjestelmään, ilman segregaatiota.
Vuonna 1877 tämä tasa-arvon aika loppui. Tuolloin presidentinvaalit olivat riitaisat. Lopulta demokraatit suostuivat siihen, että presidentiksi tuli republikaanien Rutherford B. Hayes, sillä ehdolla että liittovaltion armeijan joukot vedettiin pois etelävaltioista. Tämän seurauksena seuraavien 20 vuoden aikana aseistetut rasistijoukkiot sulkivat mustat pois politiikasta Etelävaltioiden entisellä alueella. Etelävaltioiden valkoiset vallanpitäjät säätivät rotuerottelulait, joita alettiin purkamaan vasta 1950- ja 1960-luvulla.
Yhdysvaltain ja brittiläisen imperiumin poliittista kehitystä voi kuvata kaksiulotteisella kartalla, jonka akselit ovat sentralismi ja rasismi.
:
Brittiläisen imperiumin ja 1800-luvun Yhdysvaltojen kehitys
Alkupisteessä vuonna 1771 Brittiläinen imperiumi on täysin sentralistinen orjavaltio.
Vuonna 1776 Yhdysvallat julistautuu itsenäiseksi, orjuudesta pidetään kiinni mutta valtiojärjestyksestä tulee federaatio. Myös konfederaatiolla ja osavaltioiden suvereniteetilla on kannattajia, mutta federalistit voittivat kamppailun järjestelmän luonteesta.
Orjuus lopetettiin Brittiläisessä imperiumissa vuosina 1833-1843. Niillä imperiumin alueilla joilla oli merkittäviä ei-valkoisia enemmistöjä tai vähemmistöjä (kuten Kanadassa, Australiassa ja Afrikassa) sovellettiin jonkinasteista segregaatiota aina imperiumin hajoamiseen saakka. Imperiumin lopulla ei ole yhtä yksittäistä päivämäärää, mutta kiintopisteeksi voi valita vuoden 1960, jonka jälkeen kaikki siirtomaat ovat saaneet itsenäistyä niin halutessaan, sillä ehdolla että niissä ei ole rotusortolainsäädäntöä. Tämän jälkeen poliittinen keskustelu briteissä on käyty värisokean denialismin ja antirasismin välillä.
Sittemmin Iso-Britannia on myös luopunut sentralismista, vuonna 1997 perustettiin parlamentit Skotlantiin ja Walesiin. Niiden myötä Iso-Britanniasta tuli lopullisesti federaatio, Pohjois-Irlannissa oli oma parlamentti jo vuodesta 1921 mutta se oli hajoitettu vuosina 1972-1998. Vuoden 2014 Skotlannin itsenäisyyskansanäänestyksen aikana Lontoo ei uhitellut sotilaallisella interventiolla, joten Iso-Britannia on nykyään konfederaatio josta saa myös erota.
Yhdysvalloissa kiista orjuudesta tulevien osavaltioiden alueella johti Etelävaltioiden perustamiseen vuonna 1861. Sisällissodan aikana Yhdysvallat luopui orjuudesta vuonna 1865 ja antoi mustille täydet kansalaisoikeudet vuonna 1866. Näin Yhdysvallat riirtyi kahdella askeleella ”värisokeaan” järjestelmään. Aikakausi kuitenkin loppui vuonna 1877, vuoden 1877 kompromissi tehtiin orjuuden hyväksyvän konfederalismin ja värisokean federalismin välillä. Etelän valkoisten luoma rotuerottelujärjestelmä hyväksyttiin sillä ehdolla että he pysyvät osana liittovaltiota. Kyseessä oli siis kompromissi federalismin ja konfederalismin välillä, liittovaltiosta ei saanut erota mutta sen perustuslakia sai rikkoa.
Yhdysvaltojen valtapuolueet poliittisella kartalla
Kuvaa Yhdysvaltain kehityksestä voi tarkentaa laittamalla kartalle kaksi valtapuoluetta, demokraatit ja republikaanit. Vuonna 1860 republikaanit olivat liittovaltion saneluvallan kannalla ja vastustivat orjuutta, demokraatit joko kannattivat orjuutta tai halusivat päätösvallan asiasta osavaltioille itselleen. Vuonna 1877 demokraatit ja republikaanit päätyivät yhteiseen kompromissiin liittovaltion määräysvallan ja kansalaisoikeuksien suhteen, häviäjiä olivat mustat jotka menettivät äänioikeutensa Etelävaltojen alueella.
1960-luvulla puolueiden roolit vaihtuivat päinvastaisiksi. Nyt demokraattipuolue vastusti segregaatiota ja republikaanit kosiskelivat Etelän valkoisien rasistien ääniä. Republikaanien strategia oli puhdasta opportunismia. Kun rotuerottelua alettiin purkamaan demokraattipresidentti Lyndon Johnsonin toimesta, republikaanit haistoivat mahdollisuuden ja alkoivat kosiskelemään Etelän valkoisten rasistien ääniä uudella ”eteläisellä strategialla”.
Rotuerottelun kannattaminen ei ollut poliittisesti mahdollista. Sen sijaan republikaanien lupaus valkoisille oli denialistinen politiikka, positiivisen syrjinnän vastustaminen ja osavaltioiden autonomian (eli ”oikeuksien”) kunnioittaminen. Valkoisille äänestäjille luvattiin, että mustia ei autettaisi mitenkään pääsemään pois siitä taloudellisesta ahdingosta johon vuosisatojen institutionaalinen rasismi on heidät työntänyt. Vaikka järjestelmä oli muodollisesti liberaali ja kaikilla samat mahdollisuudet, köyhyydessä elävällä mustien enemmistöllä ei koskaan olisi mahdollisuuksia muuttaa valkoisten paremmille asuinalueille.
Eteläisen strategian ytimessä oli uuskonservatiivinen (neocon) poliittinen ideologia, joka yhdisti konservatiiviset arvot ja markkinaliberalismin. Jälkimmäistä tarvittiin selittämään miksi liittovaltion ei kannata eikä se saa tehdä mitään vähemmistöjen aseman parantamiseksi. Uuskonservatiivien mukaan Yhdysvalloissa ei ole minkäänlaista rasismia, ja jokainen saattoi menestyä jos vain yritti tarpeeksi.
Uuskonservatismi sai vastakaikua erityisesti valkoisten miesten keskuudessa. Markkinaliberalismi tarjosi talouspolitiikan joka minimoi luokkakierron. Näin institutionaalisen seksismin ja rasismin vuosisatojen aikana saavutettuja etuoikeuksia saattoi hyödyntää mahdollisimman kauan. Republikaanien poliittinen strategi Lee Altwater johti Reaganin vuoden 1984 presidentinvaalikampanjaa. Hän puhui republikaanien ”eteläisestä strategiasta” hyvin avoimesti vuonna 1981 antamassaan haastattelussa (lainattu täältä ):
Kysymys: Mutta eikö ole totta, että Reagan saa (Alabaman entisen kuvernöörin — AR) Wallacen äänen ja Wallacen äänestäjän rasistisen puolen äänen leikkaamalla oikeudellisia palveluita ja leikkaamalla ruokakuponkeja (yhdysvaltalainen köyhäinhoidon muoto - AR)?
Atwater: Vuonna 1954 sanoit "Nekru, nekru, nekru". Mutta vuonna 1968 et voi sanoa "nekru", se kostautuu. Niinpä vastustat pakollisia bussikuljetuksia (tapa lopettaa koulujen segregaatio — AR), puhut pakollisista bussikuljetuksista, osavaltioiden oikeuksista ja kaikesta siitä. Pyrit olemaan mahdollisimman abstrakti ja puhut verohelpotuksista, ja kaikki mistä puhut on yksinomaan talousasiaa, mutta talousasioiden seurauksena mustiin osuu kipeämmin kuin valkoisiin. Ehkä tämä on tiedostamatta osa sitä kaikkea. En sano että olisi näin. Mutta sanon että kaikki on abstraktimpaa, ja viesti on koodattu, ja me ratkaisemme rotuongelman tavalla tai toisella. Näin saan kaikki tukemaan minua, koska tietysti kun istun ja sanon että "haluamme leikata tästä", se on paljon abstraktimpaa kun puhua bussikuljetuksista, ja aivan helvetin paljon abstraktimpaa kun sanoa "nekru, nekru."
Reagan voitti vuoden 1980 presidentinvaalit uuskonservatiivisella ohjelmalla, ja ainoastaan etelän valkoinen mies Clinton saattoi katkaista republikaanien 12-vuotisen valtakauden vuonna 1992, hilattuaan demokraatteja huomattaavsti oikealle. Uuskonservativismin myötä republikaanipuolueesta tuli valkoisten miesten puolue. Sittemmin demokraatit ovat voittaneet takaisin valkoisen talon, mutta republikaanit ovat hallinneet kongressia ja senaattia muun muassa vaalipiirien rajojen manipuloinnin avulla.
Yhdysvaltojen politiikassa rasismi on siis ollut määrittävin tekijä yli 150 vuoden ajan, ja kaikki muut kysymykset alisteisia sille. Sitä mukaa kun vähemmistöt ovat saaneet päätösvaltaa ja liittovaltion politiikalla on vähennetty rasismia, ovat valkoiset miehet vaatineet liittovaltion vallan rajoittamista ja valtion roolin pienentämistä. Federalismi on ollut antirasismin pari ja desentralisaatio rasismin pari. Tämän vuoksi Yhdysvaltain mustat eivät yleensä ole innostuneet mistään desentralisaatiota vaativista liikkeistä, eivät mustien valtiota vaatineesta Uuden afrikan tasavalta-liikkeestä sen enempää kuin anarkismistakaan.
Äärioikeiston desentralistit
Keskeisin Yhdysvaltojen kamppailu on ollut kamppailu federalismin ja konfederalismin välillä, mutta sitä mukaa kun rasistit ovat joutuneet häviölle, ollaan myös vaadittu vielä konfederalismiakin jyrkempää desentralisaatiota. Havaijin ja Puerto-Ricon itsenäisyysliikkeet perustavat vaateensa alueiden kolonisaation historiaan, mutta Yhdysvaltain mantereella separatististiset julistukset ovat useammin valkoista oikeistoa tai äärioikeistoa. Esimerkkinä tästä Northwest Front Oregon, Texasin tasavalta- liike ja Texasin kuvernöörin Rick Perryn puhe teekutsuliikkeen mielenosoituksessa vuonna 2012.
Yhdysvaltain äärioikeistoa yhdistää viha keskusvaltiota kohtaan, ja tämän vihan pohjalla on valkoisten miesten valta-aseman kaventuminen. Koska valkoiset miehet eivät enää ole vallassa edes osavaltiotasolla, visio on desentralisoitunut entisestään. Vuonna 1978 ilmestyneessä romaanissa ”Turner Diaries” William Luther Pierce esitteli ”desentralisoidun vastarinnan” jonka avulla valkoiset miehet voisivat voittaa Yhdysvaltoja uhkaavan ”rotusodan” ilman keskusjohtoa. Kirja on inspiroinut kaikkia iskuja Yhdysvalloissa tehneitä äärioikeistoryhmiä, kuten The Orderia, ja Oklahoman pommittajaa Timothy McVeighiä. Tyypillinen aseellisesti taisteleva äärioikeistoryhmä on yhden hengen kokoinen solu, kuten 21-vuotias Dylann Roof joka tappoi ampumalla 9 mustaa Charlestonissa viime heinäkuussa.
Republikaani- ja demokraattipuolueen kehitys. Oikeassa reunassa suorakaide joka esittää Yhdysvaltain monimuotoista äärioikeistoa, lisäksi kartalla havainnollistettu missä näillä akseleilla sijaitsevat antiikin Sparta ja Ateena ja yhteiskunnalliset- ja individualistianarkistit. Anarkistit eivät aina ole pitäneet rasismin vastustamista prioriteettina, mutta viimeisten vuosikymmenien aikana antirasismi on vakiintunut osaksi anarkistien ohjelmaa.
Tätä kehitys selittää ”kansallisanarkismin” kaltaisen desentralisoidun äärioikeiston utopian. Selitin maaliskuussa miksi ”nationalistinen anarkismi” on mahdottomuus, nationalismi kun tarkoittaa liikkeitä jotka pyrkivät luomaan tai säilyttämään etnisesti homogeenisen kansallisvaltion. Mutta jos nationalismi korvataan rasistisella segregaatiolla ja ”kansallisella” tarkoitetaan valkoisten asuttamia paikallisia yhteisöjä, ”kansallisanarkismista” tulee mahdollinen poliittinen liike. Tällä liikkeellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä anarkistiliikkeen kanssa, koska rasismin, kolonialismin ja rotuerottelun vastustaminen on jo 1800-luvulta asti ollut osa anarkistiliikkeen ohjelmaa.
”Kansallisanarkismilla” ei ole anarkistiliikkeen kanssa mitään tekemistä. Se on Yhdysvaltain oikeiston poliittisen evoluution yksi päätepiste. Anarkismin oppi-isistä Proudhon oli rasisti ja seksisti, mutta hänen näkemyksiään pidetään nykyään 1840-luvun ajattelun valtavirrasta johtuneena atavismina. Luokkareduktionisteja, eli anarkististeja jotka kiistävät täysin rotuun, sukupuoleen ja muihin ei-materialistisiin yhteiskunnallisiin kamppailuihin liittyvien identiteettien merkityksen anarkisteissa on ollut myöhemminkin, esimerkiksi ehkä tunnetuin ei-valkoinen anarkisti Lucy Parsons.
Neliulotteinen poliittinen kompassi amerikkalaisittain
Maaliskuussa esittelemässäni neliulotteisessa poliittisessa kompassissa oli neljä tyhjää vaihtoehtoa, jotka johtuivat siitä että nationalismia ei voi erottaa valtiollisuudesta.
Mutta mikäli nationalismin sijasta tarkkaillaan rasismia, voimme esittää vaihtoehtoisen neliulotteisen poliittisen kompassin joka ei perustu Euroopan vaan Yhdysvaltain poliittisiin jakolinjoihin. Nyt parametrit ovat
1. Kapitalismin puolustaminen
2. Valtion taloudellisen intervention puolustaminen
3. Demokratian vastustaminen (elitismi)
4. Denialismi suhteessa rasismiin tai segregaation kannattaminen (vastakohta antirasismi)
Ykkönen tarkoittaa kannattamista, ja nolla vastustamista.
–
Neliulotteinen poliittinen kompassi - yhdysvaltalainen versio
Edellisen kaavion stalinismi on korvattu punakhmereillä selkeyden vuoksi. Vaikka Stalin uskoi kollektiiviseen syyllisyyteen, joka on kaiken nationalismin ja rasismin ytimessä, ei Stalinin Neuvostoliiton virallisessa doktriinissa ollut rotuoppeja ja ulkomailla sitä vastustettiin. Punakhmerien Kamputsea oli sen sijaan yksiselitteisen rasistinen suhteessa vietnamilaiseen vähemmistöön.
Vasemmistonationalismi ei tässä kaaviossa tarkoita vahvaa suvereenia kansallisvaltiota ajavaa sosiaalidemokratiaa, vaan niitä ”vasemmistolaisia” jotka kiistävät rasismin olevan yhteiskunnallinen ongelma, tai jotka esimerkiksi murhaavat toisen etnisen ryhmän siviilejä osana aseellista konfliktia.
Proudhon on kaaviossa ainoa yksinäisenä omassa lokerossaan, koska hänen rasistisille näkemyksilleen ei löydy vastakaikua nykyajan anarkistiliikkeessä.
Uuskonservatiivisuus (neocon) on Yhdysvalloissa syntynyt poliittinen liikettä joka yhdistää markkinaliberalismin ja konservatiiviset arvot. Se marssi julkiseen tietoisuuteen Goldwaterin presidenttikampanjan aikana ja saavutti lakipisteensä Ronald Reagan ja Bushien aikana. Tämän New York Timesin artikkelin mukaan uuskonservatiivisuduen aika on ohi, koska Donald Trumpin suosio osoittaa valkoisten työväenluokan miesten siirtyneen uuskonservatiivisuudesta tukemaan oikeistopopulismia johon kuuluu protektionismi ja muu valtion taloudellinen interventio.
Suomeen uuskonservatiivisuus on saapunut vasta kun se on Yhdysvalloissa taantumassa, täkäläisessä valtakunnanpolitiikassa sen selkein edustaja on Elina Lepomäki. Suomen markkinaliberaalien enemmistö on uuskonservatiiveja, ja heille liberaali työnteon ja elinkeinon vapaus ei koske maahanmuuttajia. Johdonmukaisempia liberaaleja löytyy esimerkiksi vihreistä.
Uustaantumuksellisuus (neoreaction, dark enlightenment, NRx) on uusi Yhdysvalloista peräisin oleva poliittinen liike, joka on järjestäytynyt esimerkiksi redditin alt-right foorumin ja 4chanin kautta . Uustaantumuksellisuus kertoo uuskonservatiivien turhautumisesta demokraattiseen päätöksentekoon. He haluaisivat eroon kansanvallasta ja vallankahvaan Elon Muskin tai Steve Jobsin kaltaisen autoritaarisen visionäärin. Liikkeen kannattajakunta on pääosin teini-ikäisiä ja parikymppisiä valkoisia poikia ja miehiä, jotka vihaavat naisia ja feministejä yhtä paljon kuin mustia. Suomessa ei tietääkseni ole vielä vakiintunutta uustaantumuksellista järjestäytymistä, mutta samanhenkistä keskustelua löytyy facebookin liberaaliryhmistä, ylilaudalta ja Mikko Ellilän kynästä.
Uusoikeisto (Nouvelle Droite, New Right) on liike joka syntyi 70-luvun Euroopassa reaktiona fasismin alennustilalle ja uusvasemmistolaisuudelle. Keskeisiä ajattelijoita olivat muun muassa Julius Evola ja Alain de Benoist. Samaan kategoriaan kuuluu ”Third position”-äärioikeisto, osa Yhdysvaltain militialiikkeestä ja ”kansallisanarkistit”, joilla ei ole juurikaan tekemistä anarkismin kanssa.
Uusoikeisto ei ole koskaan ole ollut mikään massaliike. Mikäli se joskus pääsisi valtaan, sen kapitalismikritiikki unohtuisi varmasti yhtä nopeasti kun sen unohtivat aikanaan natsit. Uusokeistolla on kuitenkin ollut vaikutusta erilaisiin äärioikeistolaisiin ryhmiin ja myös Euroopan suuriin oikeistopopulistisiin puolueihin. Suomessa uusoikeistoa on edustanut jo kadonnut Musta sydän-ryhmä, ja se on vaikuttanut merkittävästi Timo Hännikäisen ja Sarastus-nettilehden ajatteluun.
Yhdysvaltain poliittinen kartta EU-politiikassa
Suomessa ei ole merkittäviä poliittisia liikkeitä desentralisaation puolesta, joten Suomen kansallisen politiikan puolueita ei voi sijoittaa Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän kartalle. Keskustapuolue kannattaa vahvaa keskusvaltaa ja keskittämistä kun puhutaan kuntien valtionosuuksista ja muista periferian tuista, mutta vastustaa sitä kun puhutaan maakuntien itsehallinnosta. Keskusta siis haluaa periferialle mahdollisimman paljon poliittista valtaa ja mahdollisimman vähän taloudellista vastuuta tästä vallasta, eli se kannattaa desentralisaatiota hyvin opportunistisesti.
EU-tasolla keskustelu sentralisaatiosta on kuitenkin vahvasti läsnä, se selittää miksi EU:n oikeisto on jakaantunut niin moneen keskinään vihamieliseen ryhmään. Seuraavaan kaavioon on sijoitettu EU-parlamentin oikeistoryhmät sen suhteen mikä on niiden suhtautuminen federalismiin ja rasismiin.
EU-parlamentin oikeistoryhmät kartalla
Vasemmalla on European Peoples Party EPP. Liberaalien Alliance of European Liberals and Democrats ALDE sijoittuu kartalla samaan kohtaan, eikä siten mahtunut kaavioon. Ensimmäisen parlamenttiryhmässä istuu Suomen kokoomus ja toisen parlamenttiryhmässä istuvat keskusta ja RKP. Nämä EU-parlamentin ryhmät ovat yksiselitteisen federalistisia, ne haluavat lisää eurointegraatiota. Suurin osa näiden ryhmien puolueista ajaa ainakin jossain määrin antirasistista politiikkaa, erityisesti sitä ajoi EPP:n jäsenpuolue CDU:n johtaja Angela Merkel pakolaiskriisin alkuvaiheessa. Toista linjaa on edustanut esimerkiksi EPP:n Fidesz Unkarista. Sittemmin Merkel myös valinnut tiukemman linjan suhteessa pakolaisiin.
Kun siirrytään EPP:stä ja ALDE:stä oikealle, ensimmäinen ryhmä joka tulee vastaan on European Conservatives ECR. Heitä edustavat Suomessa perussuomalaiset. ECR ei pyri lisäämään Euroopan integraatiota ja se suhtautuu nihkeästi rahaliittoon, sen linja on siis konfederalistinen. ECR-puolueissa on kannatusta EU:n hajoittamiselle tai palauttamiselle tulliliitoksi, mutta se ei ole ECR-puolueiden virallinen linja. ECR-puolueet ajavat tiukkaa maahanmuuttolinjaa, eivätkä näe ongelmana Suomen Sisun kaltaisten ”kansojen sekoittumisen” vastustajien osallistumista puolueisiinsa. Linja rasismiin EU:n ja oman ryhmn sisällä on denialistinen, sitä kieltäydytään näkemästä. Suhteessa turvapaikanhakijoihin kannatetaan usein segregaatiota, rajat pitää sulkea ja rajojen tälle puolelle saapuneet turvapaikanhakijat eristää oleskeluluvan saaneista omille leireilleen.
ECR:tä edelleen oikealla on Europe for Freedom and Direct Democracy EFDD-parlamenttiryhmä. Sen puolueet ovat astetta euroskeptisempiä ja astetta siirtolaisvastaisempia kuin ECR:n jäsenpuolueet, mutta ne kiistävät rasisminsa eivätkä vaadi EU:n hajoittamista. Tässä ryhmässä ovat ruotsidemokraatit ja brittien UKIP.
Seuraava ryhmä Europe of Nations and Freedom (ENF) vaatii ajoittain EU:n hajoittamista. Ryhmän merkittävin puolue on Ranskan Front National, se on viime vuosina pyrkinyt rasistileimasta eroon vaihtelevalla menestyksellä. ENF on Europarlamentin pienin virallinen ryhmä, sitä seuraavat radikaalimmat ryhmät ovat niin pieniä etteivät ne ole yltäneet virallisen parlamenttiryhmän statukseen.
Vielä jyrkemmän äärioikeiston eurooppalailaisia liittoumia ovat Alliance for Peace and Freedom APF, jota Euroopan parlamentissa edustavat Saksan NPD ja Kreikan kultainen aamunkoitto, ja Alliance for European National Movements AENM jota parlamentissa edustaa ainoastaan Unkarin Jobbik. Jobbik on aikaisemmin pitänyt unkarilaisia suurten turkkilaisten soturikaanien perillisinä ja suhtautunut myönteisesti islamiin, mutta se korjasi näkemystään viime vuonna. Tämänhetkiset AENM:n ja APF:n näkemyserot eivät ole minulle selviä, minusta molemmat ryhmät vaikuttavat yhtä nationalistisilta ja rasistisilta.
Vaikka kansallinen politiikka ei Euroopassa muistuta Yhdysvaltain järjestelmää, EU-parlamentin oikeistossa näkyy samanlainen korrelaatio federalismin vastustamisen ja rasismin välillä kuin Yhdysvaltain politiikassa. Tämä korrelaatio saatta kertoa poliittisten ideoiden kulkeutumisesta Atlantin yli, ja rotu- ja identiteettipolitiikan merkityksen kasvamisesta Euroopassa. Mutta Euroopan poliittiset jakolinjat ovat monimutkaisempia, ja EU-parlamentissa on myös vasemmistopuolueita joita tämä korrelaatio ei määritä.
Antti Rautiainen