Suomessa on koulumaailmassa ja sen laitamilla vallinnut jo pitkään sangen kritiikitön teknologiauskovaisuus. Toki uutta omaksuakseen on oltava valmis kokeiluihin ja uskallettava tehdä asioita, joita muut eivät ole edes miettineet. Tämän ympärillä on kuitenkin havaittavissa ilmiö, jossa asia on muutettu todeksi hokemalla sitä niin kauan, että siihen aletaan uskoa. Eräs ongelmallisimmista ryhmistä ovat diginatiiveihin uskovat diginaiivit. Onneksi ongelmiakin nostetaan esille ja tämänkin blogikirjoituksen ajatus kimposi tänään lukemastani artikkelista.
En väitä, etteikö nuorissa olisi aitoja diginatiiveja- sellaisia todellaisia tulevaisuuden ihmisiä kuin mitä, vaikkapa oheisessa Harvardin yliopiston tutkimuskessa on löydetty. On kuitenkin äärimmäisen harhaanjohtavaa kuvitella, että kyse olisi kokonaisesta uudesta diginatiivien sukupolvesta. Diginatiivius on toki siinä mielessä totta, että meillä on kasvava joukko nuoria aikuisia ja heitä nuorempia, joille digitaalinen media on on ollut aina arkipäivää. Se ei kuitenkaan tarkoita millään muotoa sitä, että tekniikka ja sen tuomat mahdollisuudet olisivat edes kohtalaisen hyvin hallussa. Väitän - kokemuspohjalta - että diginatiivien sukupolven sijaan nuoret ikäluokat ovat polarisoituneet digitaalisen maailman haltuunoton osalta.
En puhu nyt pienestä joukosta, joka osaa käyttää ja ymmärtää digitaalisen maailman mahdollisuudet, vaan puhun enemmistöstä, jonka kanssa olen tekemisissä opettajana.
Aloitin päätoimiset työt opettajana 2006 heti valmistumiseni jälkeen. Olin jo yliopisto-opintojen aikaan tehnyt lyhyitä sijaisuuksia ja sen lisäksi olin opettanut käytännön tietotekniikkataitoja viestinnän opiskelijoille sekä yliopisto-opintoja humanistisessa tiedekunnassa aloittaville. Näin minulle muodostui jonkinmoinen käsitys nuorten osaamisesta ja kun 2006 siirryin työelämään, saatoin havaita kuinka tuolloin lukiossa olleet nuoret olivat vähintäänkin oman ikäluokkani tasolla sillä erotuksella, ettei juuri kukaan ollut täysin kädetön tietokoneiden kanssa toisin kuin omien lukio-opintojeni aikaan, jolloin monilla ei ollut kotona minkäänlaista tietokonetta ja kännykätkin olivat vasta yleistymässä lukiolaisten ikäluokissa. Tilanne vaikutti paremmalta kuin ennen ja näytti menevän koko ajan parempaan suuntaan.
Nyt, armon vuonna 2016 tilanne on toinen., enkä osaa sanoa, milloin käänne tapahtui
Huomaan nykyään opettavani Wordin käyttöä opiskelijoille, joilla ei ole oikeastaan mitään käsitystä siitä, kuinka tekstinkäsittelyohjelmia käytetään. Seminaarikursseilla - joiden osallistujat sentään ovat 2. ja 3. vuosikurssin opiskelijoita - töiden tekninen taso on yksiselitteisesti heikentynyt. En tiedä, milloin niin on käynyt, mutta taidollinen alamäki on selvä. Yhä useampi on peukalo keskellä kämmentä aivan kuin silloin, kun itse olin lukiolainen ja hyvä jälki ohjeista huolimatta on käynyt harvinaisemmaksi. En osaa sanoa mitään tilastoja, mutta vaikuttaa sille, että tietokoneita käyttävien määrä laskee koko ajan. Tabletteja ja puhelia räpläämällä tietotekniset valmiudet eivät näytä kauheasti kehittyvän. Pikemminkin ne näyttävät pitävän nuoret poissa koneilta, jotka soveltuvat muuhunkin kuin helppoon ja nopeaan viihteeseen.
Tablettien ja puhelinten helppokäyttöinen maailma näyttää rapauttaneen myös ongelmienratkaisukyvyn ja osaamisen käyttää laitteita. Jos tekniikka ei toimi, tai tulee hidasteita, eteneminen loppuu siihen. Helppokäyttöiset ohjelmat näyttävät tehneen opiskelijoille sen, mitä GPS näyttää tehneen monien - kenties useimppien autoilijoiden suunnistustaidolle. Ongelmatilanteissa ollaan aivan kuutamolla, eikä tiedetä edes missä päin.
Kolmas havaitsemani heikentymisen suunta on kaikista huolestuttavin. Nimittäin tiedonhakutaitojen rappeutuminen. Lähes kaikille tiedonhaku rajoittuu Googlen hakutoiminnon karkeaan käyttöön ja jos jotain ei hetkessä löydy, sitä ei ole olemassa merkittävälle vähemmistölle. Kirjastojen aktiivisesten käyttäjien määrä on romahtanut ja merkittävällä osalla on vaikeuksia löytää informaatiota, joka pitää kyetä löytämään vähänkään suuremmasta tekstimassasta. Kun tähän yhdistää sen, ettei sama joukko seuraa sanomalehtiä (valmiiksi jäsenneltyjä ja koottuja paketteja), voi havaita sen, että vähemmistöryhmä tuntuu olevan totaalisen pihalla siitä, mitä maailmalla ja yhteiskunnassa tapahtuu ja sen ohella kykenemätön edes selvittämään sitä, vaikka taskussa on aparaatti, jonka pitäisi avata pääsy koko maailmaan.
Tämän valossa ei ole millään tavalla yllättävää, että koodaaminen harrastuksena on lähes hävinnyt. Omassa ikäluokassani merkittävä osa meistä nörteistä harrasti koodaamista ja varsinkin pitkän matematiikan lukijoiden joukossa se oli jopa sangen yleistä. Siinä ei ollut mitään erikoista, että kaltaiseni roolipelejä pelaava nörtti väänsi huviksensa tekstipelin. Filosofiaa opettaessani olen logiikan yhteydessä tuonut esille sen merkityksen (mm.) koodaamisessa ja aiemmin lähes jokaisessa ryhmässä oli joku koodaamista joskus harrastanut. En edes muista milloin olen moista viitsinyt enää edes kysyä, kun harrastuksesta alkoi tulla pontikan keittämiseen verrattava katoava kansanperinne.
Valitettavasti asia nyt on vain niin, että uuden teknologian syvällinen ymmärtäminen ja tehokas käyttö ovat jotain muuta kuin Snapchatin, Periscopen ja Instagramin sujuvaa käyttöä, tai kykyä sählätä monen asian kanssa yhtä aikaa syventymättä yhteenkään. Todellinen diginatiivi tuntee teknologian ja sen mahdollisuudet syvällisesti sekä kykenee soveltamaan niitä luovasti. Kännykkäänsä tollottava keskittymiskyvytön somettaja-zombie ei sellainen ole, eikä todennäköisesti koskaan sellaiseksi tule. Diginaiiviuteen hurahtaneiden olisi korkea aika havahtua todellisuuteen.