Kadehdimme onnekkaita, jotka ovat syntyneet kutsumuksen täyttämään elämään. Ei heidän tarvitse kysyä, mitä haluavat tehdä. Näillä valituilla sykkii sydämessään default-asetuksena vastaus elämän kutsuun.
Entä me muut – tuomittuna laahustamaan, pitkin tasaharmaata polkua, hautaan kalseaan?
No ei.
Kutsumusta on tarjolla kaikille. Eikä siinä vielä kaikki. Kutsumuksia on meille kaikille jopa useita. Sanan olemus vain on sumuinen – käytämme sanaa tarkoittaen eri asioita.
Joillekin sana on selitys sille, että ihminen valitsee vaativan ja riskejä sisältävän työn maltillisen palkkatason toimialalla, esimerkkinä poliisin, sairaanhoitajan tai palomiehen ammatti. Kutsumus on tässä näkökulmassa palkankorvike.
Toisille kutsumus on jotain sellaista, jota tehdään ainoastaan vapaaehtoisesti, ilman mitään ulkopuolista palkkiota tai painostusta.
Vapaaehtoistyö ja uskonnollisten järjestöjen palveleminen voivat olla esimerkkejä tästä, ja luonnollisesti harrastukset.
Olennaista ei ole löytää tismalleen oikeaa määritelmää kutsumukselle, vaan se kutsumus.
Työnhakutilanne: Kaksi koulutukseltaan ja työkokemukseltaan tasavahvaa työnhakijaa hakee samaa työpaikkaa. Vertailuerona on lähinnä se, että hakija A painottaa hakevansa koulutustaan vastaavaa työtä ja hakija B kertoo etsivänsä kutsumustaan vastaavaa työtä.
A kertoo vaativasta koulutuksestaan ja siitä miten paljon ahkera opiskelu on tuonut valmiuksia. B, jolla on sama koulutus, kertoo silmät tuikkien siitä, miten löysi oman lajinsa ja miten sen myötä hänen valintansa ovat kirkastuneet, elämännälkä on kasvanut, ja siitä miten se tuo työnantajalle lisäarvoa.
A jatkaa hakuaan muualla, kertoo vaativasta koulutuksestaan ja...
Koulutusta vastaavan työn hakeminen on lähtökohtaisesti järkevää. Samalla se kuitenkin on työnantajan näkökulmasta huono perustelu: Olen opiskellut ahkerasti ja hyvin arvosanoin monta vuotta. Siksi minulle tulisi antaa työtä palkinnoksi. Työtä, joka sopii koulutukseeni. Palkitkaa, kiitos.
Sori vaan, valitettavasti oikeaan maailmaan ei ole asennettu sellaista sääntöä.
Filosofian akatemiassa tutkijana ja kouluttajana toimiva Lauri Järvilehto käsittelee kutsumusta erinomaisessa kirjassaan Upeaa työtä!
Kirja on upeaa työtä. Sitä voi suositella kaikille, jotka pohtivat unelmiensa työpaikkaa. Tunnen kutsumusta suositella myös Järvilehdon kollegojen Frank Martelan ja Karoliina Jarenkon teosta Draivi, joka avaa kiehtovia ovia siihen, mikä meidät saa aidosti tikittämään.
Mutta se kutsumus. Missä se on? Meissä vai maailmassa?
Jos olisin stand up -koomikko, tekisin jutun kutsumuksen etsimisestä. Vain kateissa olevaa voi etsiä, eikö niin? Lopulta kutsumus löytyisi eteisen kaapista: ”Hei Tiina, etsinnät seis, et ikinä usko, mut mun kutsumus oli koko ajan täällä, hattuhyllyllä.”
Ei naurata?
Ei se mitään, kutsumukseen kannattaakin suhtautua vakavasti. Jokaisella on mahdollisuus tehdä työtä, josta nauttii. Aika moni on vailla työtä. Ei tarvitse olla, jokainen saa työtä, kun vain laajentaa mahdollisuuksiaan. Ei kannata rajoittua avoinna oleviin, koulutusta vastaaviin työpaikkoihin. Eikä se sitten toisaalta todellakaan tarkoita, että minkä tahansa työn tulisi olla ok.
Moni sinnittelee työssä, josta ei nauti. Oman fiiliksen parantamiseksi sinnittelijä mollaa työtään, pomoaan ja tätä hemmetin epäreilua maailmaa. Tilanne vain ei muutu paremmaksi murmuttamalla. Ympäristö kärsii ja surkeuttajan kutsumukseksi muodostuu kärsimyksen lisääminen. Typerää ja turhaa.
Meissä on useita kutsumuksen ituja. Vain se niistä lopulta itää, joka saa ravintoa. Jonkin aikaa voi olla useita lähtöjä, mutta ”aito” kutsumus ottaa vallan, ja sen jälkeen muut versot kuihtuvat. Aidoksi kutsumuksen tekee juuri se, että se ottaa ykköspaikan. Silti se on valinta, jonka voimme itse tehdä.
Esineiden internetin keksijä Kevin Ashton todistaa monin esimerkein teoksessaan How to fly a Horse, etteivät keksinnöt ja innovaatiot synny hetkellisen Heureka-kokemuksen myötä. Ne syntyvät kovan ja määrätietoisen tekemisen tuloksena. Esimerkkinä vaikka James Dyson, imurikeksijä, joka teki yli 5 000 prototyyppiä ennen kuin kaupallisesti menestyvä versio DC01 oli lanseerattavissa.
Samalla Ashton painottaa, etteivät innovaatiot ole vain harvinaislaatuisten ihmisten ulottuvilla. Ne ovat lähes jokaisen saavutettavissa.
Sama pätee kutsumukseen, se kun on ilmiönä innovaatioiden ja keksintöjen sukulainen.
Uteliaisuus ja etsivä mieli tuottavat mahdollisuuksia ja niitä kehittämällä ja työstämällä versoaa jotain sellaista, joka jälkeenpäin näyttää siltä kuin se olisi ollut koko ajan siellä, pinnan alla, odottaen esiintuloa.
Kannattaa tehdä sellaista, mistä nauttii, ja arvostaa sitä sekä nauttia siitä mitä tekee.
Ole siis tarkkana sen suhteen mitä päätät haluta. Kohdalle osuessaan se halu alkaa viedä sinua, ja sitten se on menoa: Kehityt, nautit ja elät tasapainoista elämää, jossa merkityksellinen työ on keskeinen, mutta ei ainoa elementti.
Kysymykseen, onko kutsumus meissä vai maailmassa, vastaan kyllä.
Kyse ei ole paikasta vaan suhteesta meidän ja maailman välillä. Oma, suojattu WiFi. Se on näkymätön suhde, mutta sen vahvistaminen tekee tulokset hyvin näkyviksi.
En kadu asioita, joita olen työelämässäni saanut tehdä, arvostan niitä paljon. Nykyisen kutsumukseni valitsin kuitenkin vasta muutama vuosi sitten. Olen huomannut, että se vahvistuu koko ajan.
En löytänyt sitä mistään, valitsin sen. Sitten, jossain kohtaa huomasin, että se valitsi minut. Nyt tulee vain pysyä kyydissä ja nauttia matkasta.
Jouni Varpelaide