Europopulismia vaihteeksi vasemmalta
Aave kummittelee Suomessa – markkaan palaamisen aave. Tämän todisti jälleen tuoreen kansanedustaja Li Anderssonin eilen Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän kesäpäivillä pitämä puhe. Markan aave on kuitenkin valtapuolueille vielä sellainen mörkö, että suurin osa ei uskalla puhua siitä, ja ne jotka uskaltavat, eivät oikein tunnu tietävän mistä puhuvat.
Puheessaan Li Andersson katsoo Kreikan kriisin viimeisimpien käänteiden osoittavan, että talouskuri on euroalueen rakenteellinen osa, jota ei voi äänestäen muuttaa. Tämän takia Andersson peräänkuuluttaa kansanäänestys Suomen eurojäsenyydestä.
Tämä on erikoista, sillä paraikaa on meneillään Paavo Väyrysen kansalaisaloite samaisesta aiheesta. Väyrysen aloite ei kuitenkaan Anderssonille kelpaa, sillä aloitteen on oltava Vasemmiston ”oma aloite, joka politisoi europolitiikan suuntaa”. Andersson haluaa siis käyttää kansanäänestystä välineenä toteuttaakseen sen, minkä itse totesi Kreikan osoittaneen mahdottomaksi.
Talouspoliittinen painajainen
Li Andersson haluaa Suomen pysyvän eurossa, mikäli eurokriisin hoitoon käytetään Vasemmiston esittämiä keinoja. Näitä ovat esimerkiksi euromaiden väliset budjettien yli- ja alijäämien tasausjärjestelmä, ekspansiivisen finanssipolitiikan mahdollistaminen Euroopan Keskuspankille sekä EU:n laajuinen ekologinen investointiohjelma. Vastuu siitä, miten uudistukset toteutettaisiin ja mitkä niiden seuraukset olisivat, jää kuulijalle.
Jäsenmaiden budjettien yli- ja alijäämien tasausjärjestelmä kuulostaa solidaariselta, mutta ei toimi valtioiden välillä samoin kuin ihmisten. Yksinkertaisuudessaan tämä tarkoittaisi sitä, että valtioiden kannattaisi tehdä huonoa talouspolitiikkaa, sillä muut jäsenmaat paikkaisivat alijäämän. Liike-elämässä tästä käytetään termiä ”moral hazard”.
Perinteisen tuhlaamisen lisäksi tasausjärjestelmän alainen valtio voisi tehdä vastuutonta talouspolitiikkaa myös toisella tavalla: verokilpailulla. Tasausjärjestelmä loisi tähän kannustimen, sillä alijäämäinen verokertymä ei olisi ongelma. Tämä tuskin olisi vasemmiston mieleen. Ainoa ratkaisu tähän olisi budjetti- ja verotusoikeuden siirtäminen kokonaan Euroopan Unionille, mikä tarkoittaisi käytännössä jäsenmaiden viimeistenkin itsehallinnon rippeiden tuhoamista. Euron ulkopuoliset maat tuskin ilahtuisivat ajatuksesta.
Ei liene tarpeen erikseen käsitellä EU:n byrokraattista ja epädemokraattista luonnetta, ja sitä miten vastenmieliseksi se tekee ajatuksen vallan keskittämisestä Brysseliin.
Epärealistinen unelma vai vaarallinen utopia?
Mitä tulee EKP:n toimintavan muuttamisesta, ajatus on kaukana realismista. EKP:n muuttaminen kurittajasta elvyttäjäksi vaatisi käytännössä konsensuksen Saksan, Ranskan ja Italian välillä. Hyvin erilaisten maiden, joista varsinkin Saksa hyötyy EKP:n nykyisestä rahapolitiikasta. Kuinka realistista on vaatia Suomesta päätöksiä, jotka vaativat kolmen suurimman EU-maan parlamentin (ja kenties äänestäjien) vaihdoksen?
Samasta syystä myöskään Anderssonin peräänkuuluttama euroalueen laajuinen ”ekologinen investointiohjelma” ei ole mahdollinen. Ilman EKP:n rahapolitiikan muutosta, eli euron inflatointia ja sitä kautta valtioiden velkaantuneisuuden helpotusta, ei euroalueen laajuisesta elvytyksestä voida edes puhua. Jälleen esitys kaatuu siihen, että sillä tulisi olla koko EU:n tuki – myös niiden harvojen maiden, jotka hyötyvät nykytilanteesta. Tässä onkin federalistien pahin ajatusvirhe; järjestelmä toimisi jos kaikki ajattelisivat ja toimisivat keskenään samoin. Monikansallisessa ja kulttuurisessa poliittisessa ympäristössä tämä ei ole kuitenkaan mahdollista, ja lieneekö toivottavaakaan.
Mikäli kuitenkin tapahtuisi ihme ja koko euroalueen laajuisesta investointiohjelmasta päästäisiin yksimielisyyteen, ei suunnitelma olisi vieläkään aukoton..Investointiohjelman, jossa EKP laskisi liikkeelle lisää euroja, tulisi kohdella kaikkia jäsenvaltioita tasapuolisesti suhteessa niiden talouksien kokoon – muutoin ilman investointeja jääneet vähävelkaiset valtiot (myös Suomi) saisivat osakseen ainoastaan inflaation mukanaan tuoman korkojen nousun. Toisin sanoen Anderssonin ohjelma vaatisi niin suurta suunnittelua ja Brysselin keskusjohtoisuutta, että elvytysohjelman sijaan olisi mielekkäämpää puhua viisivuotissuunnitelmasta.
Miten äänestys toteutettaisiin?
Li Andersson toteaa puheessaan, että Vasemmistolle eurokansanäänestys ei olisi ”mistään kansallismielisestä symbolisesta projektista”.Vasemmistolle kyse tuntuukin olevan ylikansallisesta symbolisesta projektista, sillä rivien välissä paistaa halu vaikuttaa Suomesta käsin koko Euroopan asioihin.
Andersson on kaivanut sanojensa tueksi naftaliinista Vasemmiston eurovaaliohjelman, jossa sanotaan: “mikäli eurokriisiä ja eurovaluutan ongelmia ei saada ratkaistua kestävällä tavalla, yhteisvaluutta on purettava hallitusti, jolloin EMU- jäsenyydestä järjestettäisiin kansanäänestys”.Siis purettaisiinko yhteisvaluutta ensin ja sitten järjestettäisiin kansanäänestys, vai päinvastoin? Entä missä tämä äänestys koko yhteisvaluutan kohtalosta järjestettäisiin, Suomessako?
Yhtä epäselvää on, miten järjestettäisiin Li Anderssonin peräänkuuluttama kansanäänestys suomen eurojäsenyydestä, jonka olisi tarkoitus samallapelastaa ”yhteinen eurooppalainen projektimme”. Mikä olisi kansanäänestyksen kysymyksenasettelu? ”Tuleeko Suomen erota yhteisvaluutasta, mikäli euroryhmä ei toteuta määräajassa Suomen vaatimia uudistuksia jäsenmaiden budjettien tasauksesta, EKP:n mandaatin muutoksesta sekä vihreästä investointiohjelmasta?” Kuulostaa monimutkaiselta.
Jotta kansanäänestyksen vaatimisella olisi ylipäätään jotain painoarvoa, Anderssonin tulisi kertoa, mitä hän itse äänestäisi jos kansanäänestys pidettäisiin tänään. Pitäisikö Li Anderssonin mielestä Suomen lähteä yhteisvaluutasta vai ei, ja miksi? Jos vastaus on ei, kauanko on vielä odotettava?Pelkkä kansanäänestyksen vaatiminen ei ole mielipide muusta kuin kansanäänestyksestä, ja on sellaisenaan silkkaa populismia, josta Andersson on useasti syyttänyt vastustajiaan.
Yhteinen kansallinen projektimme
Vaikuttaakin siltä, että Andersson pyrkii opposition virallisena populistina Timo Soinin manttelinperijäksi. Andersson kulkee Soinin jalanjäljissä puhuessaan eurokriittisiä, mutta toimien samalla federalistisesti. Myös Soini lupaili eurokansanäänestystä, mutta tuntemattomasta syystä ei tehnyt asialle mitään.
On epäselvää, miten Anderssonin peräänkuuluttama kansanäänestys olisi parempi kuin jo hyvässä vauhdissa oleva Paavo Väyrysen kansalaisaloite. Kuten useimmat eurofederalistit, Andersson tekee yksinkertaisista asioista monimutkaisia esittämällä EU:n mahdollisuuksiksi juuri niitä hyvinvointivaltion rakenteita, joiden tuhoamisesta se on vastuussa. Herääkin kysymys, miksi Vasemmistossa koetaan niin syvää pelkoa kansallista hyvinvointivaltiota kohtaan, joka oli pohjimmiltaan myös hyvin vasemmistolainen projekti?
Palaamalla kansalliseen valuuttaan ja itsenäiseen keskuspankkiin Suomi voisi vastata kaikkiin niihin ongelmiin, joita Andersson puheessaan luettelee, eli työttömyyteen, tuloerojen kasvuun ja jopa (naisten) osa-aikatyön lisääntymiseen. Kansallisella keskuspankilla voitaisiin rahoittaa yleishyödyllisiä hankkeita, kuten uusiutuvaa energiaa yli oman tarpeen. Tämä voitaisiin toteuttaa ilman velkaantumista yksityisille pankeille ja edellä mainittuja euroalueen kokoon ja muotoon liittyviä ongelmia.
Itsenäisen valtion talouspolitiikan punaisena lankana voi toimia tavoite täystyöllisyydestä ja kaikkien kansalaisten pärjäämisestä.
Anssi Lehtineva
Itsenäisyysnuorten puheenjohtaja