Neuvottelut yhteiskuntasopimuksesta kariutuivat eilen ja pääministeri Juha Sipilä ilmoitti, että hallitus ryhtyy nyt hakemaan korvaavia toimenpiteitä yhteiskuntasopimuksen tavoitteiden saavuttamiseksi. Syytä onkin, sillä kansantaloutemme kasvuluvut sukeltavat jyrkimmin koko Euroopassa.
En itse suoranaisesti yllättynyt sopimuksen kaatumisesta, mutta pidän uskomattomana, että työmarkkinajärjestöt eivät tunnu tiedostavan oman talouskriisimme syvyyttä ja ymmärtävän sitä, ettei hallituksen työkalupakki euroaikana sisällä oman valuutan devalvoimista, vaan tuo devalvaatio on toteutettava sisäisesti.
Hallitus joutuu tässä tilanteessa käymään läpi kaikki ne asiat, joihin sen valtuudet riittävät työmarkkinoilla ja puuttumaan jollain tavalla todennäköisesti aivan jokaiseen niistä. Vuorotteluvapaan poistaminen, kilometrikorvaukset ja ammattiyhdistysliikkeiden jäsenmaksun verovähennysoikeuden poistaminen nousevat varmasti esille. Yritysten kilpailukykyä pyritään lisäämään normeja purkamalla, mutta tämä on pitkä tie. Palkkatuet otetaan varmasti myös harkintaan. Samalla lienee myös selvää, että lisäleikkauksia on tulossa, ehkäpä myös ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan.
Onkin mielenkiintoista, että työmarkkinajärjestöt luovuttivat nyt sanavaltansa hallitukselle ja ammattiliittojen vaikutuskeinoksi tuleviin päätöksiin jää vain lakoilla uhkaaminen. Ei olekaan ihme, että arvioita koko suomalaisen kolmikannan kuolemasta on esitetty eikä syyttä. Mitä järkeä on neuvotella, jos osapuolet eivät kykene sopimaan edes neuvottelun aiheesta?
Pidänkin todennäköisenä, että ensimmäisenä hallitus ryhtyy pohtimaan, miten se voi lainsäädännöllä edistää paikallista sopimista työnantajan ja työntekijän kesken. Uskon, että tulemme tulevien kuukausien aikana käymään ankaran poliittisen keskustelun siitä, miten työehtosopimusten yleissitovuuden kanssa toimitaan. Uskon myös, että jollain tasolla tämä järjestelmä tullaan murtamaan.
Paikallisen sopimisen hengessä olen myös leikitellyt ajatuksella, voisiko myös valtio tarjota jokaiselle täysi-ikäiselle kansalaiselleen yhteiskuntavastuullisuussopimusta? Voisimmeko sopia "paikallisesti" kansalaisten kanssa, mihin he olisivat valmiita Suomen pelastamiseksi ja pohtia, mitä heille voitaisiin tarjota siitä pitkällä aikavälillä vastineeksi? Kansalaisten kriisitietoisuus kun näyttää olevan huomattavasti työmarkkinajärjestöjä ajantasaisempaa.