Katsoin läpi Ylen kolmeosaisen Stalin-dokumentin, joka oli hyvää kertausta siitä, millainen maa Neuvostoliitto aikoinaan oli. On vaikeaa kuvitella totaalisempaa mielivaltaisuutta kuin mitä Stalinin Neuvostoliitto edusti: Neuvostokansalaisia tapatettiin miljoonittain ikään kuin esimerkin vuoksi, jotta saadaan aikaan pelon ilmapiiri. Kyse oli organisoidusta valtioterrorista. Terrorismissa keskeistä on nimenomaan sen ehdottomuus, arvaamattomuus, säälimättömyys ja mielivaltaisuus.
Stalin-dokumenteista sai kuvan, että Stalinin asema perustui ennen kaikkea valtioterrorin myötä luotuun pelon ilmapiiriin ja että varsinaista aitoa ihailua Stalinia kohtaan oli kenties vähemmän kuin esimerkiksi Saksassa Hitleriä kohtaan. Stalinia on luonnehdittu enemmän juonittelevaksi ja epäluuloisuudessaan kaikki rajat ylittäväksi lakoniseksi taustahäärijäksi ja Hitleriä taas karismaattiseksi ja uhrimieliseksi sekä uhmakkaaksi kansankiihottajaksi. Sanomattakin on selvää, että ehdottomuus yhdisti näitä molempia diktaattoreita.
On kuitenkin mielenkiintoista huomata, että nämä maailman ehkä kaksi tunnetuinta diktaattoria nousivat asemiinsa jokseenkin eriluontoisina/tyylisinä ihmisinä, vaikka yhdistäviä tekijöitä taatusti löytyykin.
Stalin ja Hitler nousivat diktaattoreiksi myös täysin erilaisissa maissa. Toinen sivistyneessä ja edistyneessä, mutta laman runtelemassa Saksassa keskellä Eurooppaa ja toinen taas takapajuisessa ja laajassa Neuvostoliitossa. Toinen oli äärioikeistolainen ja toinen taas äärivasemmistolainen. Toinen uskoi ns. ikuisiin totuuksiin ja toinen taas materiaan.
Nykyaikaa verrataan usein 1930-lukuun. Kuulemma samanlaisia ilmiöitä on nyt Euroopassa ilmassa. Ehkä näin. Mutta missä ovat tämän päivän hitlerit Euroopassa? Kasvamassa jossakin piilossa? Kysyä voi myös sitä, millaiset ovat sellaiset olosuhteet ja ”maaperä” Euroopan sisällä, että niistä nousisi totalitaarinen joukkoliike? Nykyistä oikeistopopulistista liikehdintää, jossa demokratialla on kiistaton asema ja jossa ei ole puhdasoppista ideologiaa, on suorastaan naurettavaa verrata kansallissosialismiin. Se johtaa vakaviin virhepäätelmiin ”ilmiön hallinnassa”. Oikeistopopulismi on kuitenkin monelle hyvä ja sopiva vihollinen oikeuttamaan vastuutonta vallankäyttöä.
Eurooppa on muuttunut niin radikaalisti, ettei ainakaan nykyisen EU:n alueella ole näköpiirissä mitään sellaista todellista joukkoliikehdintää, jota voitaisiin tällä hetkellä verrata esimerkiksi kansallissosialismiin. Perinteiseen äärioikeistolaisuuteen, isänmaallisuuteen ja kansallismielisyyteen kylläkin. Mitään järjestelmävallankumouksellista ei ole kuitenkaan ilmassa. Lähinnä kyse on siitä, että vastustetaan käytännön liberalismin älyttömimpiä äärimuotoja ja halutaan aikaan jonkinlaista järjestystä ja ennakoitavuutta. Ei haluta tippua keskiluokasta alemmas jne. Yhteistyötä ollaan valmiita tekemään 1900-luvun perinteisten liberaalien puolueiden kanssa, niitä ei olla kieltämässä.
Paluuta sellaiseen totalitaarisuuteen, joka vallitsi 1930-luvulla, ei ole. Paluun sellaiseen voi synnyttää vain ja ainoastaan nykyisten oikeistopopulistien diskriminointi ääriliberaalien ajatusrakennelmien pohjalta siten, että konservatiivisesti ajattelevat ihmiset hylkäävät demokraattisen osallistumisen ja jättävät politiikan pelikentän näennäisesti liberaalien temmellettäväksi. Jos sitten maailmoja syleilevät eurooppalaiset liberaalit eivät onnistu maanosamme taloudenpidossa ja erehtyvät luomaan enenevässä määrin ihmisiä yhteiskunnallisesti estäviä passiivisen totalitaarisen vallankäytön rakennelmia ja tekemään tyhjäksi kaikenlainen järkevä vastarinta, on aikapommi viritetty valmiiksi. Silloin on vain ajan kysymys, kun maanosamme synnyttää seuraavan hitlerin. Jos äänestysprosentit jäävät alle 50:n, pitäisi hälytyskellojen viimeistään alkaa soida: Silloin kun ihmisten usko järjestelmään loppuu, on kyse enää todellakin vain ajasta.
Nyky-Venäjä on oma lukunsa. Se ei ole muuttunut niin paljon kuin Eurooppa, eikä demokratia ole juurtunut sinne samalla tavalla kuin meille. Toisaalta kommunismiin verrattava ideologia vallankäytön polttoaineena puuttuu. Venäjän jatkokehitys määräytyy hyvin pitkälle yhden henkilön eli presidentti Putinin aivoitusten pohjalta. Ilman tunnistettavaa ja mukaansatempaavaa ideologiaa Venäjän vallankäyttäjät eivät kuitenkaan pysty kiristämään kovinkaan paljon otettaan. Vain erilaisten akuuttien konfliktien ja uhkien kautta poliittinen eliitti Venäjällä kykenee saamaan lisäaikaa sen miettimiseen, mikä olisi lopulta venäläinen yhteiskunnallinen visio ja millaisen jatkoluvun tarina saa. Jos Euroopan talous menee liberaalien johdolla aivan kuralle, mutta kurssia ei onnistuta korjaamaan vastuullisten oikeistopopulistien ja konservatiivien toimesta poliittisen voiman jäädessä ratkaisevalla tavalla liian vähäiseksi ja liberaalien rakenteiden ottaessa lopulta selkävoiton vallankäyttöyrityksistä, on melko varmaa, että Venäjä ottaa uudestaan lopullisen suunnan kohti totalitarismia, sillä silloin se voidaan nähdä uskottavana vaihtoehtona negatiivisen talouskasvun ja liberaalin demokratian eurooppalaiselle yhteiskuntakokeilulle. Liberaali demokratia kun elää vain talouskasvusta.
Silloin Euroopasta alkaa myös löytyä Venäjälle paljon ymmärtäjiä ja se voi nousta taas maailmanpolitiikan mahtitekijäksi tarjoten sinänsä selkeän yhteiskunnallisen vaihtoehdon monikulttuurisuusutopian romahduttamalle Euroopalle, jossa yritettiin demokratian nimissä yhdistää hyvinvointivaltio, ääriliberalismi, uskonnollinen fundamentalismi ja taloudellinen edistyksellisyys. Lopputuloksena totaalinen kaaos. Tuoreet tulokset EU:n kannatuksen romahtamisesta ovat merkki siitä, että parlamentarismin kautta tapahtuvalla rakentavalla ja hallitulla vaihtoehtoisella politiikalla on viimeiset hetket. Jos suunnanmuutosta parempaan ei tapahdu, vaan kokonaisuutta suuremmaksi asiaksi nostetaan esimerkiksi yksittäinen, ulkomaalaisen perheen kannalta sinänsä ikävä, päätös perheenyhdistämisen epäämisestä, samalla kun dementoituneet suomalaisvanhukset odottavat yhteiskunnalta hoivaa ja hoivapaikkaa, ensin seuraa konservatiivien poliittinen epäusko ja toivottomuus, mikä paradoksaalisesti näkyy liberaalien kasvavina ääniosuuksina hämäten unohtamaan kotiin jäävien kansalaisten hiljaisen protestin. Se jää kytemään ja odottamaan langansytyttäjää. Sitten kun sellainen saapuu, palo leviää nopeasti.
Jos Euroopan maat yrittävät suuruudenhulluilla väestösiirroilla ratkaista muun maailman ja yksittäisten ihmisten ongelmia muualla maailmassa vastaten heidän kaikkiin sinänsä inhimillisiin toiveisiin, voin vakuuttaa, että demokratian aika maanosassamme on ohi nopeammin kuin uskommekaan eikä tilanne lähtömaissa parane pätkän vertaa. Mikään järjestelmä ei kestä sellaista. On outoa, että me mietimme taantuvan talouden Suomessa yksisilmäisesti sitä, aiheutammeko perheenyhdistämistä tiukentamalla mahdollisesti radikalisoitumista perheenyhdistämistä anovien keskuudessa, kun samaan aikaan emme pysty antamaan omille nuorillemme juuri mitään takeita hyvistä tulevaisuudennäkymistä ja lyömme opiskelijoille 15 000-30 000 euron velkasäkin niskaan. Vanhukset kehotamme hoitamaan lähinnä omaisten toimesta. Syntyvyys on nälkävuosien tasolla, mikä ei varmaankaan korreloi toivotun lapsiluvun kanssa. Monen suomalaisnuoren ei tarvitse miettiä ”perheenyhdistämisiä”, kun varsinaista perhettä ei edes ole, eikä tule. Työpaikoista taistellaan tiukasti ja osalla ”arpaonni” ei osu kohdalle. 1980-luvulla ja sen jälkeen syntyneet edustavat sukupolvea, jotka pitkästä aikaa nykytiedon valossa saavuttavat heikomman materiaalisen elintason kuin vanhempansa. Itse olisinkin tässä tilanteessa enemmän huolestunut siitä, jos merkittävä osa kantaväestöstämme alkaa pettyneinä ja ehkä toivottomina radikalisoitua. Heitä on potentiaalisesti yli 5 miljoonaa kun taas Suomeen turvan tai paremman elintason perässä hakeutuvia on joitakin kymmeniä tuhansia, mutta potentiaalisesti miljoonia.
Ilmeisesti Suomessa menee vielä liian hyvin, kun ajatellaan, että meillä on varaa nostaa yksi ulkomaalaisten perheenyhdistämistapaus kaiken muun suomalaisten kokeman epäoikeudenmukaisuuden ja toivottomuuden yläpuolelle ikään kuin jalustalle. Suomi toimii perheenyhdistämisten kiristämisessä EU:n oikeusvaltioperiaatteiden mukaan. Eikö sekään riitä? Miksi ei saman tien lähdetä Välimereltä Ruotsinlaivoilla hakemaan porukoita tänne ja asutetaan tulijat perheisiimme? Pääministeri voi tällä kertaa luvata vaikka mökkinsä, jos sellainen löytyy. Hölmöläisten touhua. Muuta en voi todeta.
Niin kauan kuin Eurooppa ottaa mittavassa määrin alueelleen humanitaarista maahanmuuttoa, virta tulee olemaan ehtymätön. Takapajuisuus lähtöalueilla vain valtaa alaa ja kaikki, jotka haluavat edistystä, siirtyvät Eurooppaan. On paljon helpompi valita tänne tuleminen kuin yrittää saada aikaan paikallisesti muutosta, jos kerran portit tänne ovat auki. Karrioiden voidaan todeta, että vain Euroopan rajojen tiukka sulkeminen ja säännöstelty hallittu maahanmuutto pienessä määrin on ainut kestävä ratkaisu. Ymmärrän täysin, miksi monet valtiot ovat rakentaneet ja rakentavat raja-aitoja. Jonkinlainen "aita" pitäisi saada myös Välimerelle.