Keskustelu Suomen tulevaisuudesta käy kuumana. Mitä kuumempana se käy, sitä tiukempia puolustuslinjoja rakennetaan omien ajatusten tukemiseksi. Olemme jatkuvasti yhä lähempänä tilannetta, jossa kaikki huutavat ja se jonka huuto kuuluu kovimmin, voittaa äänestyksen. Ellen ihan väärin muista, eikö se ollut alkuperäinen demokratian kehdossa Kreikassa kehitetty äänestystapa?
Puhetta ilman keskustelua ja ratkaisuja
Viime viikolla Porissa järjestettiin Suomi Areena keskustelutilaisuuksien sarja. Järjestäjä iloitsi siitä, että paikalle saapui Ruotsin Almedalen viikkoon nähden kaksinkertainen määrä ihmisiä. Suomi Areena on sinänsä hieno saavutus, mutta yksi asia siitä puuttuu, joka Ruotsissa on kaikessa toiminnassa voimakkaammin läsnä. Ruotsissa haetaan ratkaisuja kun meillä jutustellaan. Tästä mainitsee esimerkiksi tänään HS:n haastattelema lääkeyhtiö Novartiksen suomalaisen tytäryhtiön toimitusjohtaja ja Pohjoismaiden yhteiskuntasuhdejohtaja Antti Viitanen.
Ruotsissa keskustelu pyrkii ratkaisuihin
Suomi Areenan keskusteluita vaivaa sama, kuin kaikkea tässä maassa käytävää keskustelua muutenkin. Tykkäämme sanoa oman mielipiteemme, mutta emme halua sovitella sitä yhteen toisten vastakkaisten mielipiteiden kanssa. Vaikka suomalaisia on pidetty konsensuskansana ja aikanaan olimme suomettuneitakin, emme tosiasiassa ole kovinkaan suvaitsevaisia muiden mielipiteille. Olemme etujärjestöjen yhteiskunta, jossa etujärjestön ensisijainen tehtävä on pitää "meidän puolia". Vähemmän on sellaisia tahoja, joiden tarkoituksena on lisätä keskinäistä ymmärrystä ja saada riitelevät osapuolet keskustelemaan kehittävällä tavalla keskenään.
Innostus tekee putkinäköiseksi
Uudistuksissa olemme hypänneet tielle, joka voi johtaa entistä suurempiin vastakkainasetteluihin. Innokkaat uudistajat käyttävät puheenvuoroja, joissa hitasti muuttuvia nimitellään vanhanaikaisiksi, jälkeen jääneiksi, jarruiksi, tulpiksi, tietämätömiksi, muutosta vastustaviksi jääriksi ja edistyksen vastustajiksi.
Muutoksen puolestapuhujasta on tehty sankari ja muutosta arvostelevasta luopio.
Tässä vastakkainasettelussa ajaudumme helposti tilanteeseen, jossa kritiikitön, ilman syvällistä pohdintaa esitetty uudistuksen puolustuspuheenvuoro saa raivokkaammat aplodit, kuin perusteellisesti mietitty, jopa tieteellisiin faktoihin perustuva näkökulma. Tiede saa hurmoksessa paikkansa vain silloin, jos se tukee innokkaiden syvimpiä tavoitteita.
Fiksuimmat ovat tämän huomanneet, hypänneet muutoksen kelkkaan, valinneet oman julistettavan asiansa ja keränneet joukkonsa. Nämä fanilaumat tekevät kaikkensa, jotta oma asia menee läpi. Nämä ryhmät ovat kovempia lobbareita kuin ne, jotka käyvät eduskunnassa puhumassa valiokunnille.
Sinänsä innostuneiden yhden asian ympärille kerääntyneiden ryhmien syntymisessä ei ole mitään vikaa. Suomesta puuttuva aidosti syvällinen keskustelukulttuuri sen sijaan tekee tämän ongelmalliseksi. Kriittiset mielipiteet ammutaan edellä kuvatun mukaisesti alas tai vaietaan kuoliaaksi. Syytä on kyllä kritiikin esittäjissäkin. He esittävät harvoin varsinaisia ratkaisuja keskustelun pohjaksi.
Ilman parempaa keskustelukulttuuria olemme vaarassa mennä innokkaasti korpeen
Muistan tapauksen varusmiesajoilta. Meillä oli suunnistuskilpailu. Kuusi varusmiestä tuli samaan aikaan rastille. Kaikki katsoivat kompassin ja kartan avulla suunnan seuraalle rastille. Viisi meistä oli samaa mieltä suunnasta, yksi oli hiljaa, mutta lähti siitä huolimatta seuraamaan meitä muita. Yli kilometrin juoksun jälkeen aloimme ihmetellä, että maisema näytti erilaiselta kuin kartalla. Silloin se hiljainen sanoi, että hän oli kyllä eri mieltä suunnasta, mutta ei uskaltanut sanoa, kun niin moni oli eri mieltä.
Jos keskustelumme jatkuu edelleen tällä valitulla tiellä, olemme vaarassa ajautua tilanteeseen, jossa kymmenen vuoden kuluttua joku voi jälleen viisastella.
"Kyllä minä sen jo kymmenen vuotta sitten näin, että tämä ei toimi, mutta en uskaltanut sanoa, koska minut olisi lynkattu".