Yksi viime aikojen keskustelun päähuolista on ollut se, miten Brexit vaikuttaa lähiaikojen talouskehitykseen Suomessa ja maailmalla. Etenkin Turkin tapahtumien valossa kannattaa kuitenkin huolestua enemmän siitä, miten vakiintunut kansainvälinen järjestelmä on muuttumassa.
Vakiintunut kuva nykykehityksen pääsuunnista
Yhdysvallat jäi kylmän sodan päätyttyä ainoaksi todelliseksi supervallaksi, jonka ydinsateenvarjo suojasi myös läntistä Eurooppaa. Maailma ei kuitenkaan alkanut siirtyä historian lopun teorioiden mukaisesti kohti demokraattisesti hallittua markkinataloutta, vaan kommunistinen puolue on pitänyt valtansa Kiinassa ja Venäjä ohella moni muukin maa on ajautunut kohti yksinvaltaa. Venäjä pyrkii palauttamaan menetetyn suurvalta-asemansa, ja radikaali islamismi taistelee länsimaista sivilisaatiota vastaan äärimmäisen julmin menetelmin. Oikeistopopulistiset liikkeet ovat lisänneet kannatustaan vauraissa länsimaissa, ja monissa köyhissä maissa valta on ajautunut valtion sijasta keskenään taistelevien klaanien käsiin.
Jännitteistä huolimatta isoilta sodilta on vältytty, eikä Itä-Euroopan kansandemokratioiden kaaduttua muodostuneessa kansainvälisessä järjestyksessä ole tapahtunut oleellisia siirtymiä Venäjän Ukrainaan tunkeutumista lukuunottamatta. Kreikan velkakriisikään ei johtanut euroalueen hajoamiseen.
Perusodotuksena on ollut se, että maailman kehitys jatkuu vastaisuudessakin kutakuinkin tähänastisten suuntaviivojen mukaisesti. Demokraattisten instituutioiden odotetaan vahvistuvan keskiluokan kyllästyessä työnsä tulosten valumiseen epädemokraattisten vallanpitäjien taskuihin. Lisäksi on painotettu vapaan ajattelun roolia talouden uusiutumisessa.
Onko kehityksen kuva muuttumassa?
Etenkin Venäjällä on alettu viime aikoina lanseerata yhä näkyvämmin ajatusta siitä, että liberaali demokratia edustaa pian ohimenevää historian kehitysvaihetta. Muun muassa Venäjän ja Kiinan esimerkin katsotaan osoittavan, että yksinvaltaiset ja autoritaarisesti johdetut yhteiskunnat kykenevät toimimaan tehokkaammin ja järjestyneemmin kuin kansalaisten mielialojen ailahteluista riippuvaiset ja loputtomiin riitoihin herkästi juuttuvat läntiset demokratiat. Lain kunnioituksen ja yksilön vapauksien tilalle halutaan nostaa johtajan auktoriteetti ja hänen tahtonsa mukaisesti ylläpidetty kuri ja järjestys, johon myös oikeuslaitos, lainsäätäjät ja muut instituutiot joutuvat mukautumaan.
Tämä ajattelutapa näyttää viime aikoina lähentäneen Venäjän ja Kiinan johtoa toisiinsa, vaikkeivät maiden välit muutoin kovin läheisiä olisikaan. Paljolti samankaltaisen näkemyksen omasta merkityksestään jakavat nykyisin muun muassa Abdel Fattah al-Sisi Egyptissä, Viktor Orban Unkarissa, Recet Tayyib Erdogan Turkissa, Benjamin Netanyahu Israelissa, Rodrigo Duterte Filippiineillä sekä Robert Mugabe Zimbabwessa. Oikeistopopulististen liikkeiden nousu kertoo vahvan miehen kaipuun elpymisestä myös länsimaissa. Esimerkiksi tästä käy Donald Trumpin eteneminen vakiintuneen poliittisen eliitin vastustuksesta huolimatta republikaanipuolueen presidenttiehdokkaaksi.
Maailmanpolitiikan mannerlaatat liikkeessä
Euroopan Unioni on alkanut murentua reunoiltaan Britannian kansanäänestyksen myötä. Maanosan poliittista yhtenäisyyttä on koetellut Itävallan presidentinvaali, jossa vapauspuolueen ehdokas tuli lähes valituksi ja joka joudutaan vielä uusimaan. EU-kriittiset voimat jylläävät muissakin Euroopan maissa, ja Kansallisen rintaman johtaja Marine Le Pen johtaa Ranskan presidenttigallupeissa. Yhdysvalloissa puolestaan presidentinvaali voi hyvinkin päätyä Donald Trumpin voittoon.
Ehkä isoin siirtymä on kuitenkin meneillään Turkissa, missä presidentti Erdogan käyttää armeijan epäonnistunutta vallankaappausyritystä oman kaappauksensa viikunanlehtenä. Tapahtumien taustalla lienee pelko, jota Erdogan tuntee sekä Venäjän johtoa että oman maansa valistuneita kansalaisia kohtaan. Nyt presidentti voi yrittää viedä maansa Nato-jäsenyydestä huolimatta Venäjän strategiseksi liittolaiseksi. Tämä muuttaisi radikaalisti asetelmia Syyrian sisällissodassa. Venäjä ja Turkki voisivat sopia keskenään maan eri väestöryhmien etujen yhteensovittamisesta niin, että Yhdysvallat ja Nato jäävät pelkän sivustakatsojan asemaan.
Turkin ja Venäjän lähentyminen vaikuttaisi oleellisesti myös Ukrainan kriisin asetelmiin, sillä Turkki on Ukrainan ja Venäjän ohella kolmas keskeinen Mustan meren rantavaltio. Venäjän ja Turkin välien katkettua Venäjällä oli täysi syy pelätä Ukrainan ja Turkin yhteispeliä. Nyt sen sijaan länsi saattaa joutua todistamaan Venäjän ja Turkin yhteispeliä Ukrainan kriisin ratkaisuyrityksissä.
Muutoinkin Venäjän ja Turkin lähentymisessä olisi kyse oleellisesta siirtymästä maailman voimasuhteissa, onhan Turkissa noin kahdeksankymmentä miljoonaa asukasta, maan bruttokansantuote kaksi kolmannesta Venäjän vastaavasta ja sillä on vahva armeija. Naton Turkissa sijaitsevalla lentotukikohdalla on oleellinen rooli sotilasliiton kokonaisstrategiassa.
Länsi ja Suomi ahtaalla
Edellä kuvatut tapahtumat kertovat koko läntisen modernisaatioprojektin ajautumisesta suuriin vaikeuksiin. Myös maailmanrauha voi joutua uhanalaiseksi kansainvälisen järjestelmän vakiintuneiden rintamien lähtiessä liikkeeseen ja valtiojohtajien ajaessa entistä häikäilemättömämmin oman maansa etuja.
Suomen osalta tilanne ei näytä hyvältä. Venäjän asemien vahvistuminen itäisen Välimeren alueella lisää todennäköisesti maan ruokahalua myös Itämeren alueella. Donald Trump on ilmoittanut, että hänen presidenttikaudellaan USA ei tulisi automaattisesti puolustamaan edes kaikkia Naton jäsenmaita. Tuolloin on turha odottaa Yhdysvaltojen tukevan kovin merkittävästi Suomen ja Ruotsin kaltaisia ei-jäsenmaita.
Kannattaa muistaa myös Venäjän johdon mieltymys taktisiin yllätyksiin. Juuri nyt länsimaat ja Naton johto kiinnittävät kaiken huomionsa Turkin tapahtumiin. Tällöin Itämeren alue jää katveeseen, jossa uusiin aloitteisiin pyrkivän osapuolen on helppo operoida.
Liialliseen pessimismiin ei kannata vaipua
Vaikka tämänhetkiset kehitysnäkymät ovat huolestuttavia, en usko siirtymien jäävän kaikilta osiltaan kovin pysyviksi. Jos presidentti Erdogan todella pyrkii heikentämään Turkin suhteita länteen ja viemään maataan läheisempään yhteistyöhön Venäjän kanssa, strategialla olisi tuhoisa vaikutus Turkin talouteen. Lisäksi monet koulutetut turkkilaiset hakeutuisivat ulkomaille kaikista muuttoliikkeen rajoittamispyrkimyksistä huolimatta. Elintason nopean nousun kääntyminen jyrkäksi laskuksi ajaisi kansalaiset ennen pitkää presidenttiään vastaan.
Yhtä lailla uskon itsevaltaisen hallinnon ja siihen liittyvien vallanperimysongelmien johtavan muuallakin taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen stagnoitumiseen tavalla, joka saa kansalaiset jälleen ymmärtämään demokratian arvon. Mutta paljon ikäviä asioita voi tapahtua ennen tuohon vaiheeseen pääsemistä. Siksi lähivuosina tarvitaan kipeästi sekä huippudiplomatiaa että todellisia valtiomieskykyjä.