Marcus Wallenberg Suomen kohtaloissa. Fragmentteja

Marcus Wallenberg Suomen kohtaloissa.  Fragmentteja

*

Wallenbergin sukutaulu: https://en.wikipedia.org/wiki/Wallenberg_family

*

Pula 1931

Suomi kultakannan panttivankina – lyhytaikaista lainaa Euroopasta

Keväällä 1931 tehdyn korkosopimuksen jälkeen Suomen Pankissa oli suunniteltu diskonttokoron alentamista, mutta eurooppalaisen tilanteen kiristyessä oli tästä luovuttu.  Keskuspankki pyrki pääsemään eroon lyhytaikaisista ulkomaisista luotoistaan, mihin kauppataseen vientivoittoisuus antoi mahdollisuuksia.  Kaikkialla – näin ulkomaanmatkalta palannut Ryti tilitti vaikutelmiaan – maailmassa talouselämä oli ”rasittunut”.  Puolet, jopa 90 % amerikkalaisista pankeista, oli ”valmiita” eli lähellä konkurssia ja Englannissakin uhkasi työväenpuolue saada vaalivoiton.

21.9.1931 Paasikivi kirjasi muistikirjaansa ”Englannin Pankki lopettanut setelien lunastamisen kullalla”, kuten oli tapahtunutkin. … [Skandinaviska Kreditbolagetin Tukholman konttorin johtaja Oscar] Rydbeck arveli Englannin palaavan kultakantaan, joskaan ei enää samaan kultapariteettiin.  Samaa odotettiin Suomen Pankissakin, joka juuri tästä syystä lykkäsi Suomen päätöstä irrottautua kultakannasta.  Lisäksi irrottautuminen kultakannasta olisi merkinnyt devalvaatiota kultavaluuttoihin nähden, ja kun Suomen ulkomaiset velat olivat pääosin dollareissa ja muissa kultavaluutoissa, olisi näiden velkojen hoito tullut entistä raskaammaksi. Kolmantena syynä lykätä päätöstä oli inflaation pelko ja valuuttakeinottelu, joista vajaan vuosikymmenen takaa suomalaisilla oli tuoreet muistot.

Syyskuun viimeiset ja lokakuun ensimmäiset päivät kuluivat hermostuneessa odotuksessa.  Tukholman pörssi suljettiin toistaiseksi – sama toistui vähitellen kaikkialla maailmassa.  [KOP:n johtaja] Eero Ilves sähkötti Pariisista tilanteen olevan siellä täysin hermostunut – Ryti kuvasi ranskalaisten ”menettäneen päänsä”.  Pankkiyhdistyksen johtokunta kokoontui sekin nopeasti pohtimaan tilannetta, muttei voinut muuta kuin edellyttää pörssiä pidettäväksi kiinni toistaiseksi sekä tilanteen seuraamista muiltakin osin.

Pohjoismaiden keskuspankkien johtajat kokoontuivat Tukholmaan pohtimaan yhteistä linjaa.  Ruotsi, Norja ja Tanska päättivät seurata puntaa, mutta Ryti halusi pitää markan vielä kiinni kullassa.  Hän alkoi puolustaa päätöstään näkyvästi julkisuudessakin.  Taustatukea ajatuksilleen Ryti sai Baselissa toimineelta Bank for International Settlements–pankin (BIS) johtajalta Pierre Quesnaylta, jolla mentyään naimisiin August Ramsayn tyttären kanssa oli runsaasti yhteyksiä Suomeen.  Ryti yritti helpottaa Suomen tilannetta pyytämällä Tukholmassa käyntinsä yhteydessä Marcus Wallenbergiä hankkimaan Suomelle 300 miljoonan frangin lainan yhdeksi vuodeksi.  Ranskalaisista pankeista Sociètè Gènèrale oli jo periaatteessa ajatukseen taipuvainen.

Lähde: Tuomo Polvinen –Hannu Heikkilä – Hannu Ilmonen: J.K.Paasikivi.  Valtiomiehen elämäntyö 2, 1918-1939.  WSOY, 1992. s. 286-287.

Pierre Quesnay; https://fr.wikipedia.org/wiki/Pierre_Quesnay_(1895-1937)

Karin Elisabet Ramsay, myöh. Quesnay (1895-1987); http://www.geni.com/people/Pierre-Quesnay/6000000003481548783

*

Ulkomaiset lainat – ulkomaiset huhut…

Pankinjohtaja Anders Wikstenin ero KOP:sta ja eläkkeelle jäänti 1929

(KOP:n pankinjohtaja, pääjohtaja JKP:n varamies) Wiksten oli vuoden 1927 lopulla joutunut Kajaani Woodin maksujärjestelyjen yhteydessä riitaan niin Paasikiven kuin Kairamonkin kanssa (JKP oli KOP:n pääjohtaja ja A.O. Kairamo hallintoneuvoston puheenjohtaja) ja oli jo tuolloin uhannut erota, mutta jäänyt kuitenkin vielä paikoilleen tähtäimessään varmaankin eläkeiän tuoma mahdollisuus vetäytyä syrjään.

Vaikka eläkkeelle siirtyminen antoi luonnollisen perusteen siirtyä pois pankista, liitettiin Wikstenin ero monien liikemiesten puheissa Kajaani Woodin ja muiden pankin asiakkaiden vaikeuksiin.  Mutta mielikuvitusta oli muillakin kuin suomalaisilla.  Ryti nimittäin soitti marraskuun puolivälissä 1929 Paasikivelle ja kertoi (Marcus) Wallenbergin kuulleen Pariisin pörssissä kiertävästä jututa, jonka mukaan KOP tulisi kärsimään suuria tappioita tulevissa konkursseissa.  Berliner Handelsgeselleschaft kirjoitti lehden kirjeenvaihtajan saaneen myös tietää KOP:ssa tulevan tapahtumaan suuria muutoksia.  Paasikiven mielestä tämä osoitti ennen kaikkea sen, ettei KOP:n kannattanut ottaa ulkomaista lainaa, sillä tällaisten juorujen seurauksena voitin lainat vetää takaisin, jolloin pankki joutuisi vaikeuksiin.  ”On hyvä, että KOP:n asema ulkomaahan nähden nyt on niin hyvä, että olemme aivan riippumattomia sieltä.”  Lokakuussa pankilla oli ulkomaisia saatavia viisi miljoonaa markkaa enemmän kuin velkoja.  Toisen tiedon mukaan suomalaiset liikemiehet olivat ”lörpötelleet” Pariisin juomaretkillään, että sahoilla on Suomessa tappiollinen kausi ja KOP rahoittaa paljon sahoja.  Tästä oli ehkä vedetty johtopäätös, että KOP:kin oli pulassa.

Lähde: Polvinen ym.: emt. s. 361-362.

*

Kieli ja mieli 1937

Maailma oli kaikkialla ratkaisevasti muuttumassa, ja sen kuohuissa ratkaistaisiin kysymys Suomen itsenäisyyden säilymisestä.  Muta ”meillä Koskenniemi ja Linkomies jankuttavat vain kieliasiasta”.  Aitosuomalaisten propaganda näytti Paasikiven mielestä vaikuttaneen jopa [Ruotsin] pääministeri Hanssoniin, joka ymmärsi pitkälti suomalaisuuden asiaa mutta epäili silti tarkoituksena olevan hävittää ruotsin taito suomenkielisten keskuudesta.  Hansson asettikin kysymyksen, millä tavoin pohjoismaista yhteistyötä vastedes ylläpitää, jos suomalaiset eivät enää osanneet ruotsia.  Paasikivi merkitsi muistiin: ”Tämä juuri tärkeä kysymys.  Asian ydin. Sitä on meillä suomenkielisellä taholla harkittava.”

Paasikivi ei silti nähnyt ongelmia vain Suomessa.  Asennetasolla moitteen sijaa löytyi myös Pohjanlahden länsipuolelta.

”Ruotsalaiset ovat itse kovia nationalisteja (kuten myös Suomen ruotsinkieliset). Ja hyvin kopeita sisässään. Nähtävästi katsovat Suomea Ruotsin kulttuuriprovinssiksi, jonka ei tarvitse oppia muuta kun ruotsin kieltä”.

Yliolkainen suhtautuminen ei ollut vierasta sosialisteillekaan.  Suomen-viikon aikana 1936 ”Social-Demokraten” kirjoitti Meksikon lähettilään espanjan olleen helpommin ymmärrettävää kuin Suomen eduskunnan varapuhemies Hakkilan ruotsin, mikä Paasikiven mielestä oli hävyttömästi sanottu.  Oikeusneuvos Bagge taas oli sanonut: ”Inte kan det finnas finsksråkig kultur”. (Ei suomenkielistä kulttuuria voi olla olemassa). 

Marcus Wallenbergin päivällisillä Alli Paasikiven pöytäkavaljeeri, kreivi Bonde oli puolestaan luokitellut suomen kielen turhaksi.  ”Mitäpä sillä tehdään.”

Lähde: Polvinen ym.: emt. s. 444-445.

*

Valtionhoitaja Mannerheimin ensimmäinen valtiovierailu Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan 1919

Ruotsin sosialistit vihelsivät hänelle [kenraali, valkoisen armeijan ylipäällikkö, valtionhoitaja Mannerheim], mutta oikeisto otti hänet odottamattoman ystävällisesti vastaan.  Se oli mielenosoitus omalle vasemmistolle.  Legendaarinen Ruotsin sosialidemokraattinen johtaja Per Albin Hansson kirjoitti, että vain tsaarin [Nikolai II 1909 http://1000years-neighbouring.com/finbook/Luku-19.php  ] vieraillessa Tukholmassa oli siellä pantu liikkeelle niin paljon poliisivoimia.  Meriministeri Palmstierna jaksoi vieläkin närkästyä ja loukkaantua.  Nyt syynä oli se, että Mannerheim tuli juhlapäivällisille valkoinen käsivarsinauha hihassa ja ratsastussaappaat jalassa, mikä sai hänet näyttämään itäeurooppalaiselta ilmestykseltä.

Mannerheim halusi kytkeä Ruotsin Suomen puolustukseen.  Hän tarjosi Ahvenanmaalta pari saarta Ruotsin linnoitettavaksi.  Kuningas Kustaakaan ei halunnut puolustusliittoa Suomen kanssa.  Kuninkaalla oli sitä paitsi paljon vähemmän valtaa kuin Mannerheimilla, jonka valta perustui Ruotsin 1700-luvun lopun Kustaa III:n valtaa vahvistaneisiin perustuslakeihin.

Ruotsi ehdotti, että Ahvenanmaalla järjestettäisiin kansanäänestys siitä, kumpaan valtioon saaret liittyisivät.  Mannerheim suojautui Suomen eduskunnan selän taakse.  Hän selitti, ettei Suomen eduskunta sitä hyväksyisi.

Tanskassa vihellettiin Mannerheimille kimakasti.  Kun kuningas valitti alamaistensa huonoa käytöstä, Mannerheim sanoi sen todistavan vain, että hän oli todella onnistunut kukistamaan bolshevismin Suomessa.

Norjan-matka peruuntui mielenosoitusvaaran takia.  Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja oli Oslossa ehdottanut Mannerheimin vastaista julkilausumaa.  Työläiset olivat uhanneet katkaista kuninkaanlinnan sähköjohdot ja panna talon pimeäksi.  Atentaattiakin pelättiin.  Mannerheim tunsi Oslon mutkikkaat ja kapeat kadut itsekin.  Niillä se olisi ollut helppo tehdä.  Hän peruutti matkan sairauteen vedoten.

Wallenbergitkin tulivat tämän matkan yhteydessä vastaan Ruotsissa, Ruotsin talouselämän mahtisuku, nuo toisiaan ja itseään ihailevat aristokraatit, kuten kustantaja Tor Bonnier heitä luonnehti.  He tulivat toimimaan harmaina eminensseinä näkymättömästi Suomen talous- ja ulkopolitiikassa ja Mannerheimin yksityiselämässä.  Mannerheimin viimeinen naisystävä [kreivitär Gertrud Arco auf Valley], joka rakensi heille Sveitsiin yhteistä vanhuudenkotia Mannerheimin kuollessa, oli omaa sukua Wallenberg.

Rytin ja Paasikiven auttaja, kun tunnusteltiin rauhan mahdollisuuksia 1942-1944, Uudenkaupungin Saabin tehtaan rakentaja ja presidentti Urho Kekkosen [pitkäaikainen ystävä, vh] vuorineuvos oli Marcus Wallenberg nuorempi.  Hänen isänsä Marcus Wallenberg vanhempi oli ollut Helsingin-Osake-Pankin perustajia 1913.

Lähde: Veijo Meri: Suomen marsalkka Mannerheim.  WSOY, 1990. s. 62.

*

Kulta ja metsä

Madame Kollontain päiväkirjasta, 31. päivä maaliskuuta 1931:

Maaliskuun lopussa kruununprinssin vieraana.  Päivällisellä linnassa jouduin mielenkiintoiseen keskusteluun vanhan Marcus Wallenbergin  – ruotsalaisen finanssidynastian kruunaamattoman kuninkaan – kanssa.  Wallenberg otti minut seremoniallisen rakastettavasti huostaansa ja johdatti minut päivällispöytään omana kavaljeerinani.  Tämä ei tapahtunut ”ihan noin vain”, vaan oli järjestetty jotta saisimme mahdollisuuden keskustella meitä molempia kiinnostavista aiheista.  Kruununprinssi ei ota aktiivisesti osaa politiikkaan, mutta on aina yhtä kiinnostunut kysymyksistä, jotka koskettavat vaikutusvaltaisia ruotsalaisia piirejä.

Marcus Wallenberg itse aloitti puhumaan kullasta, joka on talletettu hänen pankkiinsa.  Tämä seikka huolestuttaa häntä ilmeisen paljon.  ”Niin kauan kuin kysymystä kultaharkoista ei saatu järjestettyä ei Enskilda pankki tule tukemaan venäläisiä taloushankkeita ruotsissa.  Te venäläiset unelmoitte ja olette kenties hyviä filosofeja, mutta taloudellisissa ja finanssikysymyksissä te olette oppimattomia”, hän pudotteli tietyllä ärtymyksellä.  ”Te puhutte ja puhutte aina, mutta ette koskaan saa mitään konkreettista aikaan.  Teidän täytyy lopultakin esittää pankille selkeä ja yksinkertainen liiketoimintasuunnitelma – silloin olemme valmiita keskustelemaan kanssanne vakavasti ja asiallisesti”.

Tästä kulta-keskustelusta ymmärsin, että meidän täytyy kääntyä Wallenbergin puoleen  ja esittää konkreettinen suunnitelma ja että hän periaatteessa on valmis aloittamaan neuvottelut.

Keskustelin lisäksi Wallenbergin kanssa metsäsopimuksesta.  Hän myönsi sopimuksen olevan hyödyllinen myös Ruotsille.  Luonnollisesti hän painotti etuja, joita koituu siitä, jos me alennamme sahapuutavaramme hintoja.  Hän sanoi:

”Jos te luulette raunioittavanne meidät ja sillä tavoin edistävänne kommunismia meillä, niin te erehdytte.  Ruotsalainen teollisuus on riittävän joustava suuntautuakseen uusille vesille ja sopeuttaakseen metsäsektorinsa pudonneeseen hintatasoon.  Mutta jos te olette vakavasti kiinnostuneita pitämään hintoja ylhäällä niin sopimuksen solmiminen ainoa vaihtoehto.”

Se oli jo plussaa.  Enskilda Pankki on voimakas finanssikeskittymä, suurin koko Ruotsissa.  https://sv.wikipedia.org/wiki/Stockholms_Enskilda_Bank

http://sebgroup.com/sv/om-seb/vilka-vi-ar/historia

On luonteenomaista, että juuri kun keskustelin Marcus Wallenbergin kanssa Prytzistä (SKF:n konsernijohtaja, diplomaatti Björn Prytz), muuttui hän närkästyneeksi.  ”Mikä on Prytz?  Tyylikäs mies jolla on pari rakkausseikailua jokaisessa Euroopan kaupungissa.”  Prytz ei asioi niinkään Wallenbergin pankin kanssa kuin Skandinaviska bankenin, toisinsanoen Kreugerin kanssa, ja on siten kilpailija.

Kruununprinssi keskusteli pitkään kanssani arkeologiasta ja esitteli lasivitriiniensä sisältöjä.  Mutta muuten kruununprinssi vältteli minua ja seurusteli energisesti diplomaattikunnan muiden uusien naisjäsenten kanssa.

Lähde: Aleksandra Kollontaj: Aleksandra Kollontajs Dagböcker 1930-1940. Albert Bonniers Förlag, 2008. s. 170-171.

*

31.3.1931:

Kollontajn päiväkirjasta:

Maaliskuun aikana ilmaantui vielä yksi konkreettinen asia:

kysymys siitä miten saamme takaisin, tai toisin sanoen palautamme Unionille (Neuvosto-Venäjälle), kultaharkot, joiden arvo on noin 10 miljoonaa kruunua.  Nämä kultaharkot lähetettiin jo vuonna 1917 väliaikaisen hallituksen toimesta Enskilda pankkiin Tukholmaan, joka takasi venäläisen hallinnon lainan Ruotsilta sotavuosien 1914-1917 aikana.

Tämä kysymys nousi esiin todellakin Venäjän toimesta jo vuonna 1927, mutta neuvottelut keskeytyivät.  Nyt on (Sovjet) Unionilla lyhytaikaisen valuuttalainan tarve, ja me olemme saaneet tehtäväksemme saada finanssidynastia Wallenbergilta takaisin sen kullan, joka laillisesti kuuluu neuvostohallitukselle koska Venäjän valtion kultaharkot sijoitettiin heidän pankkiinsa.  Vaikeudet ovat siinä, että tätä operaatiota ei järjestetty Valtionpankin kautta vaan yksityisen Azovpankin kautta.

Puhutin kerran Brantingia.  Hänen piti selvittää miten selvitään juridisista hienouksista.  Mutta asia mutkistui lisää niin että nykyisin puhutaan kysymyksestä sävyyn ”väitellään” ruotsalaisista näkemyksistä Venäjän vallankumouksen tuoksinoissa tapahtuneesta vahingosta.  tämä asia täytyy pohjustaa paljon paremmin ja edellyttää kontaktia ulkoministeri Litvinovin kanssa!  Mutta se ei estä kokoustamasta eräiden wallenbergilaisten kanssa.  Toisin sanoen esitettiin puolestamme kysymys kullan palauttamisesta tai sen suhteen tehtävästä inventaarista.

Lähde: Kollontai: emt. s. 167.

*

Kriisi syvenee 1931

Kollontain päiväkirjasta 27.8.1931, Tukholma:

Pientä edistystä ajankohtaisten asioiden parissa.  Ulkoasiainkomissariaatin ilmoituksen mukaan meidän vientimme Ruotsiin on kohonnut, ja siksikin on tärkeää meille, että saamme poistettua sen diskriminaation ja viennille vaaralliset kiellot jotka rajoittavat maataloustuotteidemme tuontia Ruotsiin.  Niinpä 20. elokuuta kauppakollegio ilmoitti Venäjän territorion olevan vapaa karjarutosta.  Pikku juttu mutta hyödyllinen viennillemme, nyt voimme laajentaa vientituotteidemme valikoimaa.

Kysymys Eskilda pankin kultaharkoista on juuttunut paikoilleen.  Mutta suhteemme tähän pankkiin jatkuvat.  Nafta-yhtiö on siirtänyt tilinsä Eskildaan ja mikä onkin hyödyllistä.  Suhteet Wallenbergiin ovat erittäin hyödylliset meille nyt kun samanaikaisesti neuvottelemme metsäasioista.

Lähde: Kollontaj: emt. s. 200-201.

*

Laukaus Pariisissa

Maaliskuun loppu 1932

Yksi laukaus Pariisissa maaliskuun 12. päivä kajahti yli koko finanssimaailman ja ravisteli ruotsalaisia, jotka olivat sijoittaneet Ivar Kreugerin pörssiosakkeisiin.  Laukaus antoi pahaenteisen kaiun paniikista monissa kapitalisten maailman pörsseistä. …

(Lue lähemmin pohatta Kreugerin tarusta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ivar_Kreuger )

Ruotsalaiset antoivat liian helposti periksi paniikille; Kreugerin romahdus ei ole vielä kapitalismin loppu eikä enteile kapitalistisen maailman sortumista.  Wallenbergien vankka ruotsalainen finanssiyhtiö, joka on vähemmän riippuvainen maailmanfinansseista, on jo pitempään valppaasti seurannut Kreugeria ja hänen manipulaatioitaan.  Wallenbergit näkivät että Kreugerin liiketoimet horjuivat, ja hänen huijaribisneksensä – eritoten näennäislainat Italiassa – tunnettiin Wall Streetillä ja että sikäläiset samanlaiset huijarit, Yhdysvaltain monopolistit, kieltäytyivät ojentamasta auttavaa kättään kaltaiselleen liigaveljelle.  Wallenbergit, niin ovelia liikemiehiä kuin ovatkin, olivat jo ajoissa aavistaneet että amerikkalaiset tulevat kieltäytymään myöntämästä uutta lainaa Kreugerile ja että pian lähestyi se kauan odotettu silmänräpäys, jolloin Kreugerin huikea huijaus paljastuu, paljastuu ja pyyhkäisee kilpailukyvyn taivaan tuuliin.  Wallenbergeillä oli valmius hankkia valtion takaus Kreugerin konsernin ja pankkien välille.

Silloin tunsi seikkailija ja riiviö Kreuger havaitsi saavansa brutaalisti pakit amerikkalaisiin lisälainaa koskeviin anomuksiinsa, ja tiesi vallan hyvin, mitä hänen häikäilemätön kilpailijansa Wallenbergit olivat varanneet hänelle Ruotsissa: petosten paljastuminen ja komean korttitalon romahtaminen, ”loistavan ja satumaisen nopean rikastumisen” menetys.  Falski manipulaatio pörssissä, kuvitteelliset vekselit jne.  Hänen edessään ei ollut enää mitään muuta kuin raunioita ilman ainuttakaan asukkia – ja vankila.

Kreuger otti kaiken tämän huomioon hetkellä, jona hän vetäytyi kalliin palatsinsa saleihin Pariiisissa. … Kreuger osti revolverin eräältä lähistöllä sijaitsevalta Pariisin torilta ja sitten hän palasi takaisin luksuspalatsiinsa päättääkseen päivänsä yhdellä laukauksella suoraan sydämeensä.

Lähde: Kollontaj: emt. s. 240-241.

*

Kysymys Venäjän kullasta

Kollontain päiväkirjasta 20.6.1933.

Kulta on vanha ongelma.  Minä olen omistautunut sille likipitäen ensimmäisestä päivästä lähtein kun saavuin Ruotsiin vuonna 1930.  Kultaharkot – arvoltaan 10 miljoonaa kruunua – sijoitettiin Enskilda Bankeniin jo väliaikaisen hallituksen aikana 1917 takuina sotatilauksille, mutta sijoitusta ei tehty Valtiopankin vaan Azov-Don-bankenin toimesta.  (kirjeellä jossa oli Teresjtjenkon (Tereshchenko) allekirjoitus ja jonkin toisen, on säilynyt).

Kaikki lähettiläät ovat vuorollaan ja järjestelmällisesti käsitelleet tätä asiaa.  Mutta wallenbergit ovat asettuneet vastarintaan ja vedonneet siihen että muodollista sijoitusta Valtiopankin kautta ei ole tehty, vaan Azov-Don-bankenin, toisin sanoen, ”privaatti” pankki, jonka kanssa Enskilda on lopettanut tilit.

Azov-Don-banken; http://www.saint-petersburg.com/buildings/azov-don-bank/

Venäjän väliaikaisen hallituksen valtiovarain- ja ulkoministeri Mihail Teresjtjenko; https://sv.wikipedia.org/wiki/Michail_Teresjtjenko

Kollontai: emt. s. 312-313.

Katso listaa Venäjän ulkomaisista lainapapereista yms. vuosisatain varrella;

http://www.atsnotes.com/banknotes/russia.html  Kerenskin kultaa ei löydy listalta, sehän on investonti tulevaisuuteen.

Hieman taustaa, http://muzeydeneg.ru/eng/?p=92

*

Miten sitten tämässä Venäjän valtion kultajutussa oikein kävi?

En ole ehtinyt täydestä sydämestä paneutua asiaan vielä, mutta sikäli kuin olen ymmärtänyt, kultalasti jäi lopulta Wallenbergien Stockholm Enskilda Bankenin eduksi.  Ainakin tähän linkittämäni korkeimman oikeuden päätöksen mukaan pankkien kansallistamisen seurauksena yksityioikeudellisia velkasuhteita on katsottu oikeudellisesti rauenneen – edellyttäen että olen ymmärtänyt asian oikein.  Alkujaankin herättää huomiota se, että Venäjän väliaikainen hallitus on järjestellyt kultalastin ”turvaan” Ruotsiin – ei suinkaan Venäjän valtionpankin (keskuspankin) välityksellä vaan erään pienemmän liikepankin kautta.  Onko tarkoitus alunperinkin ollut varmistaa silloisten vallassaolijoiden tulevaisuuden ekonomia, vai onko takana ollut luottamukseen tms. liittyvät tekijät.

Tässä esitettävän mukaan Venäjä olisi noin kolme vuosikymmentä jatkuneen (1917-1945) kulta-kiistan hävinnyt vuonna 1945, ja ilmeinen edunsaaja ratkaisussa kaiketikin sitten oli aktiivinen kansainvälistyjä – Enskilda pankki:

”Both in Sweden and Switzerland it was found that the existence of the corporations had disappeared in nazionalisation.”

Alaviitteessä; Nootti 6: Stockholm Enskilda Banken vs. Azoi Bank, Supremen Court 19-10-1945.

Lähde; https://books.google.fi/books?id=-kHwCAAAQBAJ&pg=PA111&lpg=PA111&dq=enskilda+banken+azov+don+banks&source=bl&ots=gwREExWn5t&sig=z2_3GQi2H2upVVGz_BGBsMWCX-g&hl=fi&sa=X&ved=0CCUQ6AEwAWoVChMI9bK98L7BxwIVx_8sCh10MQnW#v=onepage&q=enskilda%20banken%20azov%20don%20banks&f=false

Pieter Adriaanse: Confiscation in Private International Law, sivu 111.

*

Wallenbergien Stockholma Enskilda Banken oli edelläkävijä myös Venäjän-finanssien alalla;

RAGNHILD LUNDSTRÖM:

Banks and Early Swedish Multinationals

Uppsala University;

Lähde; http://www.diva-portal.org/smash/get/diva2:128568/FULLTEXT01.pdf sivut 55-56

Good credit facilities were essential in exporting to Russia. Companies that sold agricultural machinery were expected to give around two years’ credit, and firms which sold to state authorities almost as long. In Swedish discussions at the time, the great success of International Harvester on the Russian market was ascribed to its excellent means of financing long credits. Closer co-operation between Russian and Swedish banks for credit guarantees was started a couple of years before the war. Until then no such co-operation had existed.*)

Viite*; It was Stockholms Enskilda Bank and the Azov-Don Bank that started this- SEB

Archive.

Differentes did exist, however, between Stockholms Enskilda Bank and the other larger Swedish banks, and new differences developed which were to affect the relationship between industry and banks. The differente which did exist, and which had done so ever since the end of the 1800s had to do with the fatt that ownership was so much more concentrated in Stockholms Enskilda Bank than in other banks. The control by the Wallenberg family of both Stockholms Enskilda Bank and the various holding companies associated with it was perpetuated when the largest shareholder, Knut Wallenberg, turned his share holding in 1917 into a foundation to be administered by the head of the bank. Ownership was much more dispersed in the other large banks and there was no homogeneous group of owners in control.

Lähde: emt. s. 61.

*

15.3.1934

Päivällisen jälkeen kruununprinssi tuli luokseni ja onnitteli lainaneuvottelujen loppuunsaattamisesta.  Hän oli kiinnostunut mitä yritysostoihimme tulisi sisältymään.  Mutta jokin ”erityinen tyytyväisyyttä” menestyksellisesti päätettyjen lainaneuvottelujen tulokseen en kruununprinssin puheen sävyssä havainnut.  Epäilemättä sopimusta oli vastustettu oikealla, erityisesti pankkikapitalistien taholla, Marcus Wallenberg etunenässä.

Kruununprinssi matkusti Jiddaan ja Persiaan.  ”Teidän kaivauksenne ovat hyvin arvokkaita.  Olisi mielenkiintoista vierailla kaivauksilla”, hän sanoi vielä.  ”Minä mielelläni matkustaisin teille turistina, suoraan Persian käyntini jälkeen.”

Lähde: Kollontaj: emt. s. 367.

*

6. huhtikuuta 1934

Kollontajn päiväkirjasta.

Ei, luulen että paine tulee Lontoosta ja sen sanelee City. (Ruotsin ja Venäjän lainasopimusta koskevat arviot).

On luonteenomaista, että ensimmäisinä päivinä 16.3. jälkeen lehdet kirjoittivat että sopimuksesta verrattain tavanomaisesti, kriittiseen sävyyn toki.  Panettelu aloitettiin toden teolla sen jälkeen kun Marcus Wallenbergin häpeämätön artikkeli oli julkaistu, tuon Ruotsin ”kruunaamattoman finanssikuninkaan”. (”okrönte finanskung”).

Ja se oli totisesti häpeämätön artikkeli!  ”Miksi hallitus meni hyväksymään sarjan epäedullisia sopimusehtoja?

Miksi Ruotsin valtionkassa tyytyy 5,5 prosentin korkoon kun samaan aikaan Ruotsin yksityiset pankit tahtovat neuvotella SSSR:n (Neuvosto-Venäjän) lainoistaan jopa 14 %?”  Ja kaikki samaa tyyliä.  Häpeämätön, inhottavan häpeämätön artikkeli.  Ja Wallenbergin jälkeen lehdistössä esiintyi vielä kaksi muuta teollisuusmiestä.  Ja Wallenbergin pankki on Lontoon läheinen kumppani.  Miksi hän pysytteli hiljaa neuvottelujen kestäessä?  Hänen täytyi varsin hyvin tuntea niiden sisällön.  Näen kaksi vaihtoehtoa: ampua taivaan tuuliin lainan anto Venäjälle (Lontoon toivomus) ja samanaikaisesti kaataa hallitus?

Lähde: Kollontaj: emt. s. 371.-372.

*

30.4.1934:

Kollontain päiväkirjasta:

Olin lounaalla Wallenbergin pojan, Jacobin– Enskilda pankin johtajan kanssa.  (Jag åt lunch med Wallenbergs son Jacob – en av direktörerna i Enskilda banken.)

  Kysymys kultajärjestelystä alkaa toteutua.  Esitämme ehdotuksemme lähipäivinä. Mitä Wallenberg meille esittää on täysin mahdoton hyväksyä  He haluaisivat toimittaa kultaa samoilla vanhoilla ehdoilla joita yksityinen Azovbankki aikanaan sovelsi Venäjän hallituksen kanssa.  Olen hylännyt tämän mallin.  Emme edes käsittele sitä.  Kysymys kullasta on ratkaistava uudelta pohjalta.

Toinen aihe keskusteluissa Wallenbergin kanssa oli metsäsopimus.  Jacob Wallenberg aloitti toteamalla että mikäli saamme metsäsopimuksen kuntoon tukee Wallenberg velan myöntämistä Unionille.  Hän oli jo nähnyt yksityiskohdat maksuistamme Saksaan ja katsoo että merkittäviä tekijöitä Neuvosto-Venäjän lainakysymyksessä ovat Vientiyritysten järjestön näkökanta, ja siellä puheenjohtajana toimi Prytz.  Mutta yhtä vaikutusvaltainen rooli metsäsopimuksen suhteen on Ivar Kreugerila – tuolla ”tulitikkukuninkaalla”.

Wallenbergin dynastia on napit vastakkain Ivar Kreugerin kanssa – he ovat kilpailijoita ja vihaavat toisiaan.  Wallenbergit katsovat että niin mahtava vanha liiketalo kuin Enskilda pankki sysää Skandinaviska pankin ja Kreugerin sen etunenässä pellolle.  ”Niin tehokkaalta kuin Kreugerin mainipulaatio maailmanmitassa näyttääkin tulee kuitenkin päivä, jolloin te ja koko Ruotsi tulette takuulla tietämään että Kreuger toimii vilpillisin keinoin”, näin sanoi Jacob Wallenberg.

Lounaan jälkeen Wallenberg lähetti valtavan paketin kukkia minulle.  Se merkitsee sitä, että neuvottelut Wallenbergien kanssa voivat tuottaa tuloksia sekä kulta- että metsäkysymyksessä.

Minä olen ”Wallenberg-dynastian” puolella.  Mutta sekä kauppadelegaation että meidän pankkiemme väki seisoo Kreugerin takana, toisin sanoen he katsovat että meidän täytyy mennä sopimuksiin juuri hänen kanssaan.

Lähde: Kollontaj: emt. s. 172-173.

*

14.1.1935

Kollontajn päiväkirjasta:

Tapasin Strömin.  (kirjailija, sosialidemokraattinen poliitikko Fredrik Ström)  Hän vakuutti, että Sandler ”ei voi käydä mitään neuvotteluja Beckin kanssa”, mutta sanoi että Beck pohtii talouspiireissä, josko myöntäisi lainan Puolalle (Beck tapasi Jacob Wallenbergin).  Joka tapauksessa näyttää Beckin matka tukevan Pilsudskin kansaa etsimään liittolaisia.

(Sandler: sosialidemokraattinen ulkoministeri, entinen pääministeri. – Beck: Josif Beck, puolalainen sotilashenkilö, Puolan ulkoministeri).

Lähde: Kollontaj: emt. s. 431.

*

Heinäkuussa 1938:

Kollontain päiväkirjasta:

Espanjan tasavallan, ”punaisen Espanjan” Tukholman-lähettilään Isabel de Palencian kirjeestä Kollontaille:

”… Minä uskon ruotsalaisiin sosialidemokraatteihin, ja siihen että he ymmärtävät että hekin voivat kärsi Espanjan kohtalon.  Hitler piirtää uusiksi jopa Skandinaviaa.  Miksi heille tuli kiire tunnustaa Franco?  Tulitus on kaukana päättymisestä, ja minä luulen että meidän pääministerimme tohtori Negrin joukoissa vallitsee järki ja järkähtämättömyys.  Tarvitaan vain ruotsin hallituksen itsepäinen vastahyökkäys suurkapitalisten lehdistöä vastaan.  Minä seuraan jännityksellä herrojen Wenner-Gren ja Wallenberg, edesottamuksia.  Kyllä, te tiedätte itsekin, miten minä työskentelin kaikki nämä kuukaudet.  Muistatteko te (rouva Kollontai) miten Espanjan tasavaltalaisen armeijan voittoisten taistelujen, Guadalajaran ja Ebron tienoon loistavien voittojen jälkeen nämä teollisuusmiehet ja pankkiirit tulivat salaisiin tapaamisiin minun luokseni tarjotakseen meille sotilaallista tykistöä ja varusteita.

Mutta kuva muuttui fascistien menestyksen myötä ja ruotsalaisen lehdistön alettua kirkumaan että ruotsalaiset teollisuusmiehet ja ruotsalaiset laivanvarustajat tekevät valtavia tappioita – eikä vain Pyreneitten sodan seurauksena vaan jopa siksi, että heillä ei ole kauppamiehiä Espanjassa.  Mutta missä Espanjassa?  Niinpä niin, (kapinalliskenraali) Francon luona.”

Lähde: Kollontai. emt. s. 567-568.

*

NKVD-konkari Sudoplatovilla on pelkistetty näkemys ns. Jartsev-episodista ja sitä seuranneesta historiasta:

Pavel Sudoplatovin muistelmista:

Huhtikuun 8. päivänä 1938 NKVD:n Suomen-toimiston päällikkö Boris Rybkin (aka Boris Jartsev.  VH) sai kutsun Kremliin, jossa Stalin ja muut politbyroon jäsenet uskoivat hänelle muodollisti tehtävän toimia neuvostohallituksen epävirallisena edustajana Suomessa.  (Aihe oli tunnetusti ns. Leningradin turvallisuuden tarkaamiseen tähtäävien sopimuskuvioiden hoitaminen turvallisuussopimuksen menetelmin).

Rybkin epäili, suostuisivatko suomalaiset sopimukseen huolimatta perinteisestä vihamielisyydestään itäistä naapuriaan kohtaan (huom.: tai pikemminkin siitä johtuen!), mutta Stalin korosti että ehdotukset tulisi tehdä suullisesti, ilman suurlähettiläämme puuttumista asiaan.  Rybkin teki työtä käskettyä.  Suomalaiset torjuivat ehdotukset, mutta ne olivat jo jakaneet Suomen johdon tavalla, jota käytimme hyväksemme sitten kun onnistuimme vuonna 1944 solmimaan Suomen kanssa sopimuksen erillisrauhasta ruotsalaisen Wallenbergin perheen toimiessa välittäjänä.

Lähde: Pavel Sudoplatov – Anatoli Sudoplatov – Jerrold L. Schecter – Leona P. Schecter: Stalinin erikoistehtävissä. Kiusallisen todistajan muistelmat. WSOY, 1994. s. 151.

(Myöhemmin Sudoplatov palaa tähän aiheeseen teoksessa, ja kirjoittaa:

”Kokeneina poliitikkoina ja suurvallan johtajina he (Stalin ja Hitler) käyttivät usein tiedustelutietoja koepalloina omiin tarkoituksiinsa ja kilpailijoittensa ja jopa liittolaistensa kiristämiseen.

Esimerkkinä tästä ovat NKVD:n Wallenbergien perheen välityksellä Suomessa ja kuningas Mikaelin välityksellä Romaniassa 1943-1944 tekemät tunnustelut, jotka johtivat erillisrauhan solmimiseen näiden maiden kanssa ja niiden irrottautumiseen Hitlerin liittoumasta.”

(Tämä on perin suorasukaista ja epäsymmetristä tulkintaa, mutta ilmentää myös sen, miten – tahtomaattankin – myös mahdollisesti alun perin puolueettomana ja hyveellisin tavoittein liikkeelle lähteneet välittäjätahot tulevat sotketuiksi osapuolten tapausta koskeviin mielikuviin. –

Toisaalla Sudoplatov ohi mennen mainitsee, miten hän loppuvuodesta 1944, siis eurooppalaisen sodan jo lakattua, mutta Tyynenmeren sodan vielä riehuessa tapasi mm. puolalaisen prinssin Radziwillin ja Averel Harrimanin, - joilla oli ollut liikesuhteita keskenään jo ennen sotia, ja jotka – tulkoon se tässä mainituksi – Mannerheim varsin hyvin hevossiittola-asioilla matkailtuaan  tunsi.   Edelleen tulee ilmi, se arvattava seikka, että: ”Kerroin Harrimanille Sveitsissä toimivien amerikkalais-agenttien välittämien tietojen tehneen meihin suuren vaikutuksen.  Heillä oli yhteyksiä Saksan vastarintaliikkeeseen, erityisesti Halderin ja kenraali Ludwig Beckin ryhmiin, jotka olivat yrittäneet huonolla menestyksellä kukistaa Hitlerin.  Kerroin meidän myös tiedottaneen Yhdysvaltain ulkoministeriölle, että olimme Wallenbergin perheen välityksellä käyneet suomalaisten kanssa salaisia neuvotteluja rauhansopimuksen solmimiseksi.” – Yhdysvallathan toistuvasti patisti Suomea etenemään oman, erillisen rauhansopimuksensa neuvottelemiseksi, ja sodasta irtautumisen tavoittein.. VH.)

*

1.7.1939:

Kollontain päiväkirjasta:

Kaikkiin näihin hyvien naapureiden tekemiin rauhantahtoisin ehdotuksiin Suomi vastaa kategorisesti EI!.

Se oli pääministeri Cajanderin vastaus maaliskuussa ja sen asenteen Suomi piti neuvotteluissaan SSSR:n kanssa.  Mutta 2 huhtikuuta solmivat suomalaiset sopimuksen Saksan kanssa.  (Tässä lähettiläs Kollontai päästää paksua köyttä, vh].  Mitä siitä voisi sanoa?  Kuinka voimme me, Neuvostoliitto, tuntea itsemme levollisiksi?  Eivätkö ruotsalaiset tosiaankaan näe mistä vaara tulee?  Sen sijaan että käyvät pohjoismaiden keskinäistä avunantoa koskevaa neuvonpitoa, pitäisi rehellisen sosialidemokraattisen vasemmiston lehdistön opastaa tovereitaan Suomessa jatkamaan neuvotteluja SSSR:n kanssa aiemmin esitettyjen ehtojen mukaisesti.  Se on ainoa etenemistie Ruotsille jos se haluaa välttää sodan ja tukea Suomen etua.  …

16.7.1939, Saltsjöbaden, Ruotsi:

Kollontain päiväkirjasta:

Tämä näyttävä, mukava hotelli, joka kuuluu Wallenbergin finanssidynastialle, on tänään erityisen vilkas.  Rikas ja elegantti yleisö, sekä lahtea kiertävillä pikkuteillä että ruokasaleissa.  Hotelli on täynnään ruotsalaisia, ainuttakaan ulkomaista ei silmä tapaa, vaikka Tukholmassa lomailevia ulkomaisia turisteja näkyykin.

Lähde: Kollontai: emt. s. 606.

*

Muistiinpanoja valtioneuvoston istunnosta Talvisodan loppuratkaisun ollessa työn alla

28.2.1940 kello 15:

Pääministeri Ryti:

Olen kutsunut valtioneuvosto jäsenet koolle jatkamaan edellisen kokouksen käsittelyjä.  Olen pyytänyt kenraali Waldenia ja professori Kivimäkeä tuleman saapuville antamaan meille tarpeellisia lisätietoja.  Ulkoministeri Tanner kenties ensin tekee selkoa asiasta.

(Tannerin esitettyä raporttinsa, presidentti Kallio pyysi professori Kivimäkeä esittämään kokemuksensa ja käsityksensä.)

Kivimäki:

”Minun tehtäväni on ollut seurata mielialojen kehitystä Skandinavian maissa.  Olen sen vuoksi oleskellut Tukholmassa, Oslossa ja Kööpenhaminassa sekä lisäksi yhteensä noin kolme viikkoa Berliinissä.  …

…  Vielä on mainittava aktivistinen liike, joka sanomalehtikirjoituksin, vetoomuksin ja kokouksin teki propagandaa hyväksemme. 

Kun tiedoitettiin, että Suomi tulisi pyytämään länsivaltojen apua, ettei Ruotsi tulisi avusi, sai tämä liike kannatusta myös (Ruotsin) eduskuntapiireissä.  Valmisteltiin suurta kokousta, jossa oli määrä vatia interventionia ja uuden hallituksen asettamista. 

Mutta sitten tapahtui käänne. 

Se oli osittain pääministerin persoonallista vaikutusta, osaksi johtui ilmoituksesta, että Mannerheim olisi sanonut tarvitsevansa vain 15.000 miestä linnoitusten rakennustöihin. 

Suunniteltu kokous epäonnistui ihan.  Eräskin puhuja, joka oli luvannut vaatia internventionia, puhui Hanssonin kanna puolesta.  Sitten tuli Suomen avunpyyntö ja pääministerin vastaus siihen.  Syntyi hämminkiä, mutta uutta kiihkoa aktivistipiireissä. 

Tässä vaiheessa kuningas esiintyi, sanotaan Marcus Wallenbergin vaikutuksesta vastoin eräiden muiden neuvoa. 

Se oli surmanisku Suomelle.  Se herätti huomiota ympäri maailman ja vei aktivisteilta toimintahalun.  Kuninkaan arvovalta on suuri, ja moni huokasi helpotuksesta, kun hän oli ottanut vastuun omille harteilleen.”

Lähde: Murhenäytelmän vuorosanat.  Talvisodan hallituksen keskustelut. Toim. Ohto Manninen – Kauko Rumpunen. Edita, 2003.  s. 249-250.

*

Paasikivi Tukholmassa joulun jälkipäivinä 1941

Venäjä vai Saksa – kumpi pahempi?

Paasikivi puolestaan korosti maansa joutuneen valitsemaan Saksan ja Neuvostoliiton välillä.  ”Neuvosto-Wenäjä on sata kertaa pahempi kuin Saksa”.  Viimeksi mainittua ei Suomessa pelätty.  Maantieteellisesti ja muistakin syistä Saksan kanssa tultaisiin kyllä toimeen, ja tuon maan voittaessa sodan Suomi saavuttaisi ”kunnollisen ja turvatun aseman”.  Englannin tai USA:n takuihin ei Helsingissä luotettu.  Niistä oli takavuosina saatu kylliksi huonoja esimerkkejä.

Ruotsalaisten viittaukset Saksan miehityshallintoon Norjassa eivät liioin tehonneet Paasikiveen.  Bolshevikkien tihutyöt esimerkiksi Baltiassa ylittivät moninkertaisesti sen, mitä saksalaiset olivat saaneet Norjassa aikaan.

Todellisen uutisen Paasikivi kuuli vasta vuoden viimeisenä päivänä pankinjohtaja Marcus Wallenbergin saapuessa hänen luokseen hotelliin.  Lähettiläs, rouva Kollontai oli tiedustellut mahdollisuuksia avata yhteys suomalaisin.  Mistä sitten oli kysymys?

Aloitteen taustaan kuului Britannian ulkoministerin Anthony Edenin neuvottelumatka Moskovaan joulukuussa 1941.  Salin tekin tällöin selväksi pitävänsä kiinni Hitlerin hyökätessä voimassa olleista rajoista, mikä siis edellytti Englannin antamaa tunnustusta mm. Baltian maiden ja Kaakkois-Suomen kuulumisesta Neuvostoliittoon.  Lisäksi aluevaatimukset käsittivät osia Itä-Preussista, Petsamon sekä tukikohtia Romaniassa ja Suomessa.  Viimeksi mainittujen maiden kanssa solmittaisiin erilliset sotilassopimukset.

Lähde: Tuomo Polvinen: J.K. Paasikivi.  Valtiomiehen elämäntyö 3, 1939-1944.  WSOY, 1995. s. 305.

*

”Saksa häviää sodan”

Paasikiven päiväkirjasta:

Tukholmassa 31.12.1941;

”Marcus Wallenberg junior tuli luokseni hotelliin.

Ensinnä; Minä kyselin ensin, mitä hän ajatteli Suomesta ja suursodasta.  Wallenberg kertoi tulleensa juuri Lontoosta, jossa oli ollut 7 viikkoa.  Englannissa on mieliala jyrkkä ja päättäväinen.  Uskovat kaikki voittoon.  Omasta puolestaan Wallenberg oli alusta alkaen ollut vakuutettu siitä, että pitkän päälle Saksa häviää sodan.  On ollut koko ajan sitä mieltä, koska on heti alusta alkaen ollut vakuutettu siitä, että USA tulee mukaan sotaan.  Syyt minkä takia katsoo Saksan häviävän seuraavat:

I Saksalta tulee lopuksi puuttumaan materiaali ja tämä sota on materialisota.  Saksalta puuttuu eräitä raaka-aineita, joita tarvitaan sotateollisuuteen sekä ennen pitkää tulee myös puuttumaan öljyä.  Synteettisen öljyn valmistus noin 3-4 miljoonaa tonnia ja koko vuotuinen öljyntuotanto on 11 à 12 miljoonaa tonnia ja se ei riitä.  Saksalle käy myös vaikeaksi muodostaa Eurooppa omavaraiseksi alueeksi.  Siinä on vaikeutena myös se, että Saksan on vaikea saada valloittamiaan kansoja työskentelemään yhdessä kanssaan.

II Nykyinen vastoinkäyminen Venäjän rintamalla ja myös Libyassa osottaa, että asiat ei ole menneet Saksalle niin, kuin on odotettu.

III Erimielisyys Hitlerin ja hänen kenraaliensa välillä, (von Brauchitschin ero) on todistus siitä.  Hitler ei ole asiantuntija johtamaan niin suurta sotilaallista yritystä.

Wallenbrg ei usko että Saksa koettaa hyökätä Englantiin.

Suomeen nähden on Wallenberg yhä huolissaan.  Lokakuussa ollessaan Suomessa hän tuli huomaamaan, miten vaikeaksi taloudellinen tila muuttuu.  Erityisesti elintarvetila ja koko tuotannollinen elämä.  Ei luullut, että Venäjän offensiivinen voima olisi niin suuri, että se nyt talven 4 kuukauden aikana tulisi suureksi vaaraksi Suomelle.  Keväällä saksalaiset ryhtyvät jälleen hyökkäykseen ja se helpotaa Suomen sotilaallista asemaa.  Mutta pitkän päälle katsoen Suomen asema on vaikea, koska Suomen on vaikea päästä ulos nykyisestä tilanteesta, erityisesti ottane huomioon suhteet Saksaan.

Toiseksi: Syy jonka vuoksi Wallenberg oli tullut minun luokseni on seuraava:

(Kollointain jouluaattoinen käynti Ruotsin ulkoministeriössä ja epävirallinen neuvottelukanavan aukaisuun tähtäävä neuvo…)

Lähde: J.K. Paaskivi: Jatkosodan päiväkirjat. s. 154-155.

*

Paasikivi palaa Tukholmasta kotiin 14.1.1942

Polvisen Paasikivi-elämäkerrasta:

Kotiin palattuaan Paasikivi lupauksensa mukaisesti välitti tiedot [presidentti] Rytille.  ”Olimme yhtä mieltä siitä, että Tukholman asiaan nähden on oltava hyvin varovaisia, sillä me emme saa panna vaaraan Saksan luottamusta”, Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa 14.1.   Samalle kannalle asettuivat Rangell, Witting, Walden ja Mannerheim.  Aloitteen taustaksi epäiltiin pyrkimyksiä kompromettoida Suomen poliittinen johto Saksan silmissä ja usuttaa siten Berliini Helsingin kimppuun.  Suomeen kantautuneet tiedot Stalinin Edenille mainitsemista aluevaatimuksista eivät liioin rohkaisseet neuvotteluhalua.  Rouva Kollontaille päätettiin olla vastaamatta.

[Ratkaisu toimitettiin myös Marcus Wallenbergin tietoon hänen käydessään Helsingissä 16.-17.1.1942. (siis aivan kohta, vh)].

Lähde: Polvinen: emt. JKP3, s. 308 ja 472.

*

Paasikiven Jatkosodan päiväkirjasta;

2.10.1942, Tukholmassa:

Marcus Wallenberg juniorin luona puhumassa.  Pitkä keskustelu: Wallenberg kertoi:

1. Yleinen sota-asema.  saksa ei ole saavuttanut päämääräänsä  Rintama pitkä.  Talvi edessä.  Saksalla suuret vaikeudet; kuletus ym.  Wenäjän armeijaa ei ole lyöty.  Saksan sisäinen rintama: Olot vaikeat.  Epäiltävä, tokko kestää.  Transporttiolot raskaat.  Ruotsalaiset jotka käyneet Saksassa kertoneet, että on vaikea saada ruokaa hyvässäkään ravintolassa.

USA:n laivatuotanto 1943 on 22 miljoonaa tonnia.  Sitten kun saavuttavat ilmaherruuden ja laivasto vahvistunut och ubåtfaran avlägsnat, niin alkaa offensiivi, kaiketi Afrikassa.  Ottavat Pohjois-Afrikan ja sieltä Italiaan ym.  Leningradin valloitusyritys jää tänä vuonna.  Wallenberg epäili, tokko Hitlerillä ollut vakava aikomus ottaa Leningrad, koska sen kautta voi pitää suomalaiset mukana sodassa (kuten viime talvena).

2.Suomen asema.

Ruotsissa ollaan hyvin huolestuneita: Elintarvikeasemaan ja Poliittiseen asemaan. …

3.Suomen ja Ruotsin välit.

Ovat huonontunet.  ”Huonot”.  Syyt: a) Että Suomi on sodassa Saksan rinnalla. b) suomen asioita ei ole hoidettu med smidighet.  Ei pitäisi esiintyä pockande.  Suomessa on piirejä, jotka katsovat, että Ruotsin velvollisuus on auttaa Suomea.  Asetetaan vaatimuksia.  Ruotsissa tunnetaan Suomen finanssi- ja taloudellinen asema.  Olisi esiinnyttävä avomielisesti.  Nyt on ”nootilla” tahdottu 87 miljoonaa kruunua.

”Nu har ni kört ut Westman.”  (Karl Ivar Westman, Ruotsin lähettiläs Helsingissä.)

Exporttiteolliuus on Suomea kohtaan hyvin avulias, ottanut vastaan skattkammarzxlar, muutta nyt kuullut, että eivät enää niin halukkaita.

Kysyin, mitä olisi tehtävä?

Wallenberg: Neuvotteluissa olisi alettava osottaa toista menettelyä.

Itä-Karjalan asiaa ei (Ruotsissa) ymmärretä.  Jaakkola!

Wallenberg piti mahdollisena, että Saksa voi jättää Suomen.  Vastasin että sitä en luule, jos Saksan sana painaa.  Mutta eri asia on, jo Saksa sortuu niin, että sen sana ei paina.  Silloin Suomi voi joutua vaikeaan asemaan.

Lähde: JKP:n Jatkosodan päiväkirja, . 217-218.

*

Wilho Tikander

Paasikiven päiväkirjasta:

22.1.1943:

Mauno Pekkala ja Svento luonani.

Pekkala oli eilen palannut Tukholmasta, jossa oli ollut viikon.  Hän kertoi: Ruotsissa ollaan yhä enemmän vakuutettuja siitä, että Saksa häviää sodan ja ruotsalaiset pelkäävät, miten meidän tulee käymään.  Oli tavannut mm USA:n lähetystössä olevan professori Hopperin ja hänen apulaisena Tikanderin (suomalaista sukua, puhuu suomea).  https://fi.wikipedia.org/wiki/Wilho_Tikander

Pekkalan mielestä olisi pian ryhdyttävä parantamaan suhteita länsivaltoihin.  Ryti on kovin persona ingrata länsivalloissa ja myös Ruotsissa.  Katsotaan että Ryti on myös vielä puheessaan 6/12 42 [itsenäisyyspäivänä] asettunut kovin Saksan linjoille.  Suhteet länsivaltoihin ei parane, ellei Rydin sijaan tule uusi presidentti.  Sentähden olisi Mannerheim valittava hänen sijaansa.

Lähde: Paasikiven Jatkosodan päiväkirjat. s. 251.

*

Kesä 1943

Yhdysvaltain maihinnousu Pohjolaan

Polvisen Paasikivi-elämäkerrasta:

Lissabonissa asianhoitajana toiminut Taavi Pohjanpalo raportoi keskusteluista, joita hän oli käynyt USA:n paikallisen edustuston lähetystöneuvoksen George Kennanin kanssa.  Tällöin oli tullut esille mahdollinen länsivaltojen maihinnousu Pohjois-Eurooppaan, missä yhteydessä Suomen irtautuminen sodasta voitaisiin toteuttaa.  Pankinjohtaja Marcus Wallenberg taas vakuutti Tukholmassa Suomen uudelle lähettiläälle G.A. Gripenbergille pitävänsä ”ehdottoman varmana” amerikkalaisten saapumista Norjaan ja Suomeen syysöiden pimennyttyä.  Silloin suomalaisten olisi pantava ripeästi toimeksi.  Samaan seikkaan viittasi [Ruotsin] ulkoministeri Gunther.

Myllykoskelle 3.8.1943 kokoontunut Suomen poliittinen johto (presidentti Ryti, pääministeri Linkomies, ulkoministeri Ramsay, puolustusministeri Walden sekä ylipäällikkö, marsalkka Mannerheim) päätti vastata Kennanin välityksellä State Departmentille [Yhdysvaltain ulkoministeriölle] myönteisesti.  Suomi ei vastustaisi Lappiin tunkeutuvia amerikkalaisia joukkoja.  Hyökkääjän olisi kuitenkin suojeltava tasavallan aluetta venäläisiä vastaan, jotka eivät saaneet työntyä saksalaisten tilalle.  Samalla toivottiin ratkaisua maan kipeisiin huoltotarpeisiin, joista Ramsay lähetti amerikkalaisille erillisen luettelon.

State Departmentin tiedusteltua asiaa presidentti Rooseveltin henkilökohtainen esikunta (amiraali Leahy) hylkäsi hankkeen suoralta kädeltä.  Sotilaalliselta kannalta Pohjois-Norjan operaatio olisi epäkäytännöllinen ja pelkästään jo huollolliset tekijät estivät sen toimeenpanon.  Muutenkin alue kuului lähinnä Neuvostoliiton etupiiriin.  State Department antoi nyt periksi, ja suomalaisten toiveilta putosi pohja.  Tieto Washingtonin kielteisestä päätöksestä saatiin tosin Helsinkiin vasta syyskuun lopussa [1943].

Pohjoinen maihinnousu ei kuitenkaan ollut ainoa asia Myllykosken kokouksen esityslistalla.  Tukholmalainen lehti Aftontidningen oli 31.7.1943 julkaissut Neuvostoliiton lähetystöstä saamansa informaation pohjalla Stalinin rauhanehdot Suomelle.  Uutisen mukaan vaadittiin Karjalan kannaksella Moskovan rauhan rajat riippumatta siitä, tekikö Suomi rauhan heti, vai taisteliko se Saksan rinnalla viimeksi mainitun kukistumiseen saakka.  Perusteluksi esitettiin Leningradin turvallisuus.  Tehdessään viipymättä erillisrauhan Suomi saisi pitää muut alueensa vuoden 1939 rajojen puitteissa.  Jos taas Suomi aikoi taistella Saksan häviöön saakka, Neuvostoliitto vaatisi kaikkialla Moskovan rauhan rajoja.  Hangosta ei puhuttu mitään.

Lähde: Polvinen: emt JKP3, s. 334-335.

*

Hitlerin vastainen salainen hanke 1943 –

Tukholma käärmeenpesänä:

Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt halusi vuonna 1943 selvittää Pohjoismaiden roolia ja merkitystä käynnissä olevassa maailmansodassa.  Hän päätti lähettää Tukholman OSS:n asemalle pitkäaikaisen ystävänsä Abram Hewittin, Columbian yliopiston lakitieteen professorin.  Hewittillä oli vanhastaan hyvä yhteydet Ruotsin vaikutusvaltaisiin piireihin.  Hän oli tavannut finanssimies Jacob Wallenbergin jo vuonna 1932 selvitellessään Swedish Match –yhtiön (”tulitikkukeisari” Kreugerin) maailmanlaajuista sotkua.  Jacob Wallenberg oli Stockholms enskilda bankenin hallituksen puheenjohtaja, joka Ruotsin hallituksen puolesta hoiti kauppaneuvotteluja Saksan ja monen muun maan kanssa.  Wallenbergillä oli hyvä yhteydet Hitlerin vastaiseen oppositioon.

Hewitt ja Jacob Wallenberg tapasivat vuoden 1943 elokuussa Tukholmassa.  Wallenberg, joka tiesi Hewittin kontaktista Yhdysvaltain presidenttiin, kertoi amerikkalaiselle omista yhteyksistään luottamuksellisesti.  -  Minulla on suorat kontaktit Saksan johtaviin talous- ja teollisuuspiireihin, Wallenberg sanoi.  -  Saksaan on muodostumassa vastarintaliike Hitlerin kaatamiseksi.  Haluaisitteko kenties tavat heidän edustajansa?

Wallenbergin mukaan Reichfuhrer-SS Heinrich Himmler vastusti Hitleriä. -  Himmler on vakuuttunut siitä, että Saksa häviää sodan, Wallenberg sanoi.  – Hän haluaa kaataa Hitlerin ja ottaa itse vallan.  Tämän jälkeen hän yrittäisi tehdä rauhan länsiliittoutuneiden kanssa.

Hewitt tapasi Wallenbergiä lähellä olevien piirien välityksellä Himmlerin hierojan Felix Kerstenin Tukholmassa lokakuussa.  Kersten, joka kykeni lievittämään valtakunnanjohtajan kroonisen ankaria vatsakipuja, oli yksi niistä harvoista ihmisistä, joilla oli vaikutusvaltaa Himmleriin.  Hewitt ymmärsi, ettei Kersten, toisin kuin Himmler, ollut vakaumuksellinen kansallissosialisti.

Voisimme länsivaltojen myötävaikutuksella kaataa Hitlerin, Kersten sanoi.  -  Himmler tietää, että Saksa on hävinnyt sodan.  Hän haluaisi tehdä sopimuksen englantilaisten ja amerikkalaisten kanssa, jotta edes jotain Saksasta jäisi jäljelle.  Voisimme yhdessä tuhota Venäjän.

Asialla oli Kerstenin mukaan kiire.  -  Venäjä on tehnyt Saksalle rauhanehdotuksen, hän sanoi.  – Kreml on luvannut meille puolet Baltian maista.  Puola jaettaisiin vuoden 1939 mukaan.  Venäjä haluaa kuitenkin pitää koko Mustanmeren rannikon.  He haluavat myös sataman Adrianmeren rannalla.  Kansliapäällikkö Martin Bormann ja propagandaministeri Joseph Goebbels kannattavat ehdotusta, mutta Hitler ja Himmler ovat vastaan.

- En voi luvata mitään, Hewitt sanoi.  – Mutta yritän päästä Washingtoniin raportoimaan asiasta presidentti Rooseveltille

Felix Kersten puolestaan raportoi keskusteluista Heinrich Himmlerille.  -  Olemme sopineet seitsemän kohdan rauhanohjelmasta, Kersten kirjoitti.  – Se antaisi meille mahdollisuuden kunnialliseen rauhaan.

Hewitt sai kutsun Saksaan neuvottelemaan Himmlerin kanssa.

Vuoden vaihteessa Hewitt tapasi Tukholmassa salaa SS-kenraalimajuri Walther Schellenbergin, joka oli vaikutusvaltainen mies kansallissosialistisessa hierarkiassa.  Hän oli puolueen turvallisuuspalvelun Sicherheitsdienstin vakoilupäällikkö sekä Himmlerin salainen emissaari.  Schellenbergin tehtävänä oli, paitsi vakuuttaa Hewitt Saksan matkan hyödyllisyydestä, järjestää amerikkalainen salaa Saksaan.

Hewitt kirjoitti raportin OSS:n päällikölle William Donovanille sekä presidentti Rooseveltille. – On selvää, että kontakti Himmleriin on ladattu dynamiitilla, Hewitt sanoi.  – Mutta uskon, että Saksan matka tarjoaisi meille valtavat mahdollisuudet. Oppisimme tuntemaan saksalaisten mielenlaatua sekä saisimme tietää paljon saksalaisten vaikuttajien keskinäisistä suhteista.  Voisimme ehkä provosoida sisällissodan Saksassa.  Jos tämä onnistuisi, säästäisimme ehkä satojen tuhansien ihmisten hengen tulevan maihinnousun yhteydessä.

Kenraalimajuri Donovan suhtautui kuitenkin varaukselle Hewittin Saksan matkan.  – Olen ilmoittanut Hewittille, ettei hän matkustaisi, Donovan kirjoitti Rooseveltille.  – Tein näin, koska oletan, että ette haluaisi lähettää amerikkalaisia Saksaan tällaisilla perusteilla.

Roosevelt asettui kielteiselle kannalle.  – Venäjä, Britannia ja Yhdysvallat ovat sopineet keskenään, ettei erillisiä rauhanneuvotteluja käydä keskustelematta siitä muiden liittolaisten kanssa.

Koska asia oli poliittisesti arkaluontoinen, OSS:n johto oli kertonut asiasta myös Yhdysvaltain Tukholman lähettiläälle Herschel Johansonille.  Lähettiläs sai raivokohtauksen.  Hän oli jo aikaisemmin ilmoittanut OSS:n Tukholman aseman päällikölle Bruce Hopperille, että hän halusi karkottaa Hopperin Tukholmasta, jos tämä yrittäisi toteuttaa Ruotsissa salaisia operaatioita.  Nyt mitta oli täysi.

- Hewittiin kontaktit Kersteniin ja Schellenbergiin ovat äärimmäisen vaaralliset, Johnson kirjoitti Yhdysvaltain ulkoministeriölle tammikuun 19. päivänä [1944].  – Hewittin oli poistuttava Tukholmasta mahdollisimman nopeasti.  Hänenkaltaiset hallituksen asiamiehet ovat tuhoisia.

Hewitt lähti Tukholmasta helmikuun 2. päivänä.  OSS:n Tukholman aseman päällikkö Bruce Hopper puolestaan poistui Tukholmasta huhtikuussa.  Hänen seuraajakseen kenraali Donovan nimitti aseman vakoilutoimiston päällikön Wilho Tikanderin.  [Wilho Tikanderin isä oli muuttanut Suomesta Yhdysvaltoihin 1880-luvulla, Wilho oli syntynyt 20.4.1904 Biwbikin kaivoskaupungissa Pohjois-Minnesotassa] …

Yhdysvaltain Tukholman lähettiläs Herchel Johnson ei arvostanut OSS:n toimintaa ja oli tehnyt elämän kurjaksi lähetystön tiedusteluvirkailijoille.  Mutta Wilho Tikander osoittautui kerrassaan mainioksi tiedustelu-upseeriksi, joka nopeasti rakensi huipputason yhteydet Ruotsin vakoilupiireihin.  …

Myös Washingtonissa oltiin tyytyväisiä Tikanderin toimintaan.  Sotien jälkeen tehdyssä muistiossa Tikander totesi, että OSS:n Tukholman aseman käytössä oli kaikki tiedustelutieto, jonka Suomen sotilas- ja laivasto asiamiehet sekä diplomaattiedustajat  toimittivat kaikista akselivaltojen ja niiden satelliittien pääkaupungeista.

Tukholmassa toiminut OSS:n SI-toimiston päällikkö Tyler Cole oli jo vuoden 1944 syksyllä todennut saman asian: - Suomen kaikkien tiedustelupalvelujen resurssit ovat olleet käytössämme.

Amerikkalaisilla oli yhteydet Suomen tiedusteluun jo sodan aikana.  Eversti Martin Stewen oli toiminut Suomen Tukholman sotilasasiamiehenä vuoden 1942 tammikuusta alkaen.  ruotsi ei painostanut Suomea kutsumaan Steweniä kotiin, vaikka tätä vuoden 1942 kesäkuussa oli epäilty Ruotsin salaisten tietojen vuotamisesta saksalaisille.  Todisteita ei ollut.

Neuvostoliittoa ja Saksaa koskevissa asioissa eversti Stewen oli tohtori Wilho Tikanderin raporttien mukaan OSS:n Tukholman aseman paras lähde.  Stewenin koodinimi oli A-351.  Hän aloitti vakoilun Yhdysvaltojen hyväksi jo vuoden 1943 huhtikuussa, Stalingrarin jälkeen.  OSS:n raporteissa ja Tukholman lähetystön diplomaattisähkeissä Steweniin viitattiin sanoilla Our regular Finnish soure, tavanomainen suomalaislähteemme.  …

Huomattava osa Stewenin luovuttamista aineistoista oli peräisin eversti Paasosen tiedustelujaoston ja eri maissa toimivien suomalaisten sotilasasiamiesten raporteista.  …

Loput Stewenin hankkimat tiedot, pääasiassa tiedustelutietoa Neuvostoliitosta ja muista maista, olivat peräisin Stewenin yhteyshenkilöiltä Ruotsin puolustusesikunnassa, jossa häntä palveltiin hyvin.  Stewen auttoi amerikkalaisia jopa tunnistamaan ruotsalaisten ja suomalaisten raporteissa esiintyvät salaiset lähteet.

Stewen toimitti aineistot Tikanderille, joka välitti raportit edelleen OSS:n päällikölle, kenraali William Donovanille.  Usein Stewenn raportit päätyivät presidentti Rooseveltin, ulkoministerin ja aselajikomentajien neuvoston pöydälle.

Vuoden 1942 lopulla Tikanden sopi Neuvostoliiton Tukholman lähetystön ensimmäisen sihteerin Vinogradovin kanssa tietojen vaihdosta.  Eräiden tietojen mukaan Vinogradov toimitti tiedot eteenpäin lähetystön sotilasasiamiehelle, joka puolestaan informoi myös brittiläskollegaansa Tukholmassa. …

Tohtori Wilho Tikanderilla oli myös hyvät suhteet lupaavaan maalaisliittolaiseen poliitikkoon Urho Kekkoseen.  – Suomen oli itse opittava hoitamaan suhteensa Neuvostoliittoon, Tikander opetti nuorta Kekkosta [Kekkonen oli 44 v.].  -  Odottamattta apua lännestä.

Tikander ei vielä tiennyt, että eversti Stewen säännöllisesti toimitti Neuvostoliittoa koskevaa vakoilutietoa myös Japanin Tukholman sotilasasiamiehelle Makoto Onoderalle ja sitä kautta saksalaisille….

Lähde: Robert Brantberg: Käärmeenpesä.  Suomen sotilastiedustelu ja suurvaltojen salainen sota. Revontuli, 2007. s. 80-85.

Lue myös; http://www.brantberg.fi/Kaarmeenpesa%201%20luku.htm

[Huomionarvoista tässä tietenkin on se, että ”puolueeton” Ruotsi salli ja suosi tällaista ”sekahakua” pääkaupungissaan Tukholmassa.  Ilmeisiin etuihin kuului paitsi vapaasti virtaava tieto sinänsä, myös monenlaatuiset taloudelliset hyödyt ja perspektiivit. VH]

*

JKP:n Jatkosodan päiväkirja:

7.2.1944 (Helsinki);

Ramsay luonani:

Ramsay kertoi, että neuvotteluissa ei muutosta.  Marcus Wallenberg junior täällä, luultavasti lähetettynä. …

Ramsay sanoi: Meidän ei ole luotettava USA:n eikä Englannin, eikä Saksan eikä Ruotsin apuun.  Meidän on selvitettävä asiamme yksin Venäjän kanssa.

Asian on nähtävästi pannu alkuun Ruotsi. …

Lähde: Paasikiven Jatkosodan päiväkirjat, s. 315.

*

Helmikuu 1944: rauhantunnusteluja Tukholmassa

Polvisen Paasikivi-elämäkerrasta:

Huolestuneena suomalaisten viivyttelystä ja sen Moskovassa mahdollisesti aiheuttamista negatiivisista reaktioista Kollontai koetti löytää uusia vaikutuskeinoja. Lähetystöön lounaalle kutsumalleen pankinjohtaja Marcus Wallenbergille hän luonnehti Suomen vaaranalaista asemaa.  Jollei Helsingissä osattu ajoissa tehdä oikeita johtopäätöksiä Neuvostoliiton hyökkäysvoimasta ja sen voiton väistämättömyydestä, pelastus saattoi pian olla liian myöhäistä.  Kollontain mukaan Wallenberg tarjoutui nyt matkustamaan Helsinkiin vaikuttaakseen vanhoihin tuttaviinsa ja liikekumppaneihin presidentti Rytiin ja ulkoministeri Ramsayhin.

Marxilaisittain yksioikoisesti Kollointi tulkitsi ”Ruotsin todellisen kuninkaan”, finanssimagnaati Wallenbergin huolestuneen lähinnä Suomeen sijoittamiensa pääomien kohtalosta.  Todellisuudessa pankinjohtaja lähti Helsinkiin yhteisymmärryksessä ulkoministeri Guntherin kanssa edistääkseen Ruotsin etujen mukaisena pidettyä erillisrauha-asiaa.

NKVD-kenraali Pavel Sudoplatovin muistelmien mukaan varsinaisen perussuunnittelun Wallenbergin matkan järjestämiseksi olisi kuitenkin tehnyt NKVD:n Tukholman residentti, rouva Zoja Jartseva (Rybkina), joka 1930-luvulla oli yhdessä miehensä Boriksen kanssa useita vuosia toiminut tiedustelutehtävissä Helsingissä.  Molempien Neuvostoliittoa Tukholmassa edustaneiden daamien ja heidän taustainstanssiensa välillä näyttääkin vallinneen selvä kilpailusuhde.  Hella Wuolijoki viestitti 6.2.1944 Väinö Tannerille rouva Jartsevan terveiset, joiden mukaan erillisrauhakontaktit oli syytä käynnistää hänen (Jartsevan) kauttaan.  Rouva Kollointai ei olisi tehtävään sovelias.

Tottumattomana vasta myöhemmin tunnetuksi tulleeseen ulkoministeriön ja puoluelinjan eroon vanha ”shovinisti” Tanner suhtautui tarjoukseen torjuvasti: ”Kuuntelin epäuskoisena näitä neuvoja, joissa meitä kehotettiin hametietä hoitamaan vaikeata rauhanteon ongelmaa.  Käsitin, ettei näistä neuvoista olisi mitään apua”.

Olipa matkasuunnitelman alkuperäinen käynnistäjä sitten kuka tahansa, Wallenberg joka tapauksessa saapui helmikuun alussa Suomeen ja joutui henkilökohtaisesti kokemaan 6.2.1944 tapahtuneen Helsingin ensimmäisen suurpommituksen.  Molotovin toivoman ”pehmityksen” sijasta lentohyökkäys näyttää vaikuttaneen Suomen poliittiseen johtoon päinvastaisella tavalla Ramsayn ja Tannerin korostaessa pommituksen ”hillinneen neuvotteluhalua”.  Nähtävästi haluttiin osoittaa, ettei tämä ollut oikea psykologinen keino Suomen kansan taivuttamiseksi myöntyvyyteen.

Wallenbergin kanssa käymissään keskusteluissa Ryti ja Ramsay esittivät epäilyksiä ajankohdan sopivuudesta rauhanneuvotteluille.  Myöhemmin, länsivaltojen noustua maihin Länsi-Euroopan mantereella saataisiin peliin mukaan tasapainottava tekijä.  Suomelle olisi parempi odottaa yleistä rauhanjärjestelyä kuin ottaa riski joutua erillisrauhan jälkeen voimattomana ja aseettomana vastakkain saman neuvostopolitiikan kanssa kuin kesällä 1940.

Maassa ja hallituksen omassakin piirissä esiintyneistä mielipide-eroista ei ruotsalaisvieraalle nähtävästi lähemmin puhuttu.  Wallenberg puolestaan teki parhaansa hälventääkseen suomalaisten epäluuloja ja kiirehtiäkseen heitä etenemään neuvottelulinjalla.  Nyt alkaneesta määrätietoisesta toiminnasta päätellen voidaan sanoa ruotsalaisen pankinjohtajan vierailun merkinneen huomattavaa – kenties ratkaisevaa – sysäystä suomalaisten jo aikaisemmin harkitsemaan päätökseen luopua wait and see (odota ja katso) – kannalta.

Wallenbergin kanssa neuvoteltuaan Ramsay kävi jo 7.2.1944 Espoonkadulla Paasikiven kotona pyytäen tätä  valmistautumaan lähtöön Tukholmaan Kollontain tapaamista varten.  Kysymys keskustelujen jatkamisesta Moskovassa olisi myöhemmän ajan murhe.  Valtioneuvos suostuikin miettimään asiaa.

Ulkoministeriön mukaan Suomi koettaisi siirtyä puolueettomaksi joutumatta sotaan Saksaa vastaan. Herrat olivat tästä tavoitteesta yhtä mieltä Paasikiven huomauttaessa kuitenkin hallituksen joutuvan hyväksymään Moskovan rauhan lähtökohdaksi.  Siitä ei Stalin luopuisi, vaikka ehdoista tietenkin pitäisi koettaa tinkiä Hangon ja Viipurin kohdalla.

Paasikiven annettua lopullisen suostumuksensa ja Mannerheimin hyväksyttyä ”sisärenkaan” suunnitelman hallituksen ulkoasiainvaliokunta teki 9.2.1944 ”virallisen” päätöksen valtioneuvoksen lähettämisestä Tukholmaan.  Reinikan hyväksymisen Linkomies hankki etukäteen käydyssä kahdenkeskisessä tapaamisessa, jossa pääministeri huomautti ”itsestäänselvyytenä” kysymyksen olevan vain ”tietojen hankinnasta”, ei suinkaan neuvotteluista.  Saksalaiselle luottomiehelleen Hans Metzgerille Reinikka myöhemmin valitti menneensä pahaa aavistamatta ”Linkomiehen koukkuun”.  Vastedes hän ei kyllä tällaiseen enää antautuisi ilman Saksan suostumusta.

Lähde: Polvinen: emt. JKP3, s. 349-351.

*

Neuvostoliiton ensimmäinen suurpommitus Helsinkiin 6.2.1944 – osa suurta Suomi-painostusta

Väinö Tannerin näkemys:

[Neuvostoliiton] uusi ”lähestyminen” tapahtui voimakkailla Helsingin kaupungin pommituksilla.  Helmikuun aikana suoritettiin kokonaista kolme suurpommitusta: 6.2., 16.2. ja 26.2. päivinä.  Niiden väliä oli siis tasan kymmenen päivää.

Ensimmäinen näistä (6.2.1944) sattui minun kannaltani olemaan sangen monivaiheinen päivä.  Olin saanut pitkän kirjeen rouva Hella Wuolijoelta, joka vakoilusta syytettynä istui Katajanokan lääninvankilassa.  Hän toivoi, että kävisin häntä tapaamassa antaakseni hänen hyväkseen jonkin todistuksen.  Menin lääninvankilaan vaimoni kanssa ja meille järjestettiin tilaisuus vapaasti keskustella rouva Wuolijoen kanssa.  Hän alkoi kuitenkin puhua kokonaan toisesta asiasta.  Sain häneltä otteen tuomioistuimen pöytäkirjasta, joka ote sisälsi mm. selostuksen eräistä hänen aikaisemmista keskusteluistaan herra Jartsevin kanssa, joka takavuosina oli  ollut toisena sihteerinä Neuvostoliiton Helsingin lähetystössä ja ennen talvisotaa neuvostohallituksen toimeksiannosta oli käynyt salaisia keskusteluja Suomen hallituksen kanssa.  Puolitoista tuntia kestäneessä keskustelussa rouva Wuolijoki täydensi tätä kirjallista selostustaan.  Vähäisenä sivuseikkana siitä jäi mieleen Jartsevin rouva Wuolijoelle antama kuvaus suomalaisista.  Jatsev, joka oli ollut kauan Suomessa ja hyvin tunsi suomalaiset oli sanonut: ”Suomalaiset ovat ihmeellistä kansaa.  Ne ovat kuin itsepäinen poika; vaikka sitä kuinka kurittaa, ei se kuitenkaan rupea tottelemaan.”  Pääasiana tällä kertaa kuitenkin oli ollut, että Jartsev oli kovasti kehoittanut Suomea rauhantekoon. Hänen mielestään oli tehtävä salainen sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä.  Kun Jartsev sillä hetkellä oli poissa Tukholmasta, olisi rouva Wuolijoen mielestä ollut otettava yhteys rouva Jartseviin.  Rouva Kollontay, Neuvostoliiton virallinen edustaja Tukholmassa, ei muka ollut sovelias tähän tarkoitukseen.

Kuuntelin epäuskoisena näitä neuvoja, joissa meitä kehoitettiin hametietä hoitamaan vaikeata rauhanteon ongelmaa.  Käsitin, ettei näistä neuvoista olisi mitään apua.

Tämän käynnin aikana soitti Walden vankilaan – ilmeisesti hallituksen komendatuuri toimi hyvin, koska sillä käyntini oli tiedossa.  Walden ilmoitti, että ylipäällikkö Mannerheim, joka paraikaa oli Helsingissä, oli pyytänyt mm. minua saapumaan rautatievaunuunsa.  Ilmoitin saapuvani.

Kun illalla Waldenin kanssa ajoimme Pasilaan, missä Mannerheimin vaunu oli, oli Helsingissä paraikaa hälytystila.  Silloin alkoi Helsingin siihenastisista ankarin pommitus.  Ajaessamme pitkin Töölönlahden rantatietä näimme pommin putoavan Helsingin aseman paikkeille ja sytyttävän suuren tulipalon.

Perillä oli, paitsi isäntää ylipäällikkö Mannerheimiä, Walden, Ehrnrooth ja minä.  Meidän kaikkien oli hälytystilan takia mentävä lähimpään kalliosuojaan, jossa saatiin olla kaksi tuntia.  Siellä oleva väki töllisteli oudoksuen harvinaisia vieraita.  Kun tuli pieni tauko, menimme takaisin junaan, joka tämän jälkeen ohjattiin pois Helsingistä Tikkurilan hiekkakuopan raiteelle.  Uuden kello 23 alkaneen hälytyksen aikana saimme siellä olla täysin rauhassa.

Mannerheim oli jälleen merkillisen hyökkäävällä tuulella.  Hän sanoi, ettei hän sillä kertaa puhunut ylipäällikkönä, jolle politiikka ei kuulu, vaan tavallisena kansalaisena.

Hän arvosteli hallituksen ulkopolitiikkaa saamattomaksi.

Hallitus oli antanut ajan kulua tarpeettomassa odotuksessa.

Kun Suomi joutui sotaan, piti koko maailma Saksan voitto varmana.

Saksan häviö oli nyt kuitenkin täysin selvä.

Suomi oli hoitanut sotansa hyvin ja menestyksellisesti.  Saksa sen sijaan ei ollut voinut täyttää lupauksiaan.

Tämän johdosta olimme puolestamme vapaat ja pakotetutkin itse ratkaisemaan oman asiamme.

Suomessa äskettäin käynyt saksalainen marsalkka Jodl oli sanonut Saksan voivan suhtautua asiaan ymmärtämyksellä, jos Suomi harkitsee asemansa vaativan rauhan tekoa.

Neuvostoliiton kannan taasen saattoi hyvin ymmärtää.  Se nojautui Moskovassa vuonna 1940 tehtyyn rauhansopimukseen.  Suomen yksipuolinen päätös tämän rauhansopimuksen mitättömäksi tekemisestä oli Neuvostoliiton silmissä merkityksetön.

Mannerheim viittasi muuttuneisiin oloihin.

Kun Aleksanteri I liitti Kannaksen Suomeen, oltiin täällä Venäjän alamaisia eikä hyökkäysvaaraa Suomen taholta tarvinnut pelätä.

Nyt kun Suomi on itsenäinen maa, tarvitsi Pietarin kokoinen kaupunki suojakseen aluetta.  Vaikka se suomalaisten mieltä kirvelikin, oli pakko tähän ajatukseen mukautua.  Olisi sen vuoksi lähetettävä mies Moskovaan kuulustamaan rauhanehtoja.  Emme voi menestyksellä jatka sotaa loppuun saakka.

Ellei pian päästä rauhaan, tapahtuu hirveä katastrofi, nyt kun Neuvostoliitto on voittonsa hurmiossa.

Tähän tapaan kulki sinä iltana tämä tuomiopäivän saarna.  Mannerheimin mielipide heilahteli suuresti.

Mainitsin olevani hänen kanssaan samaa mieltä rauhanteon tarpeellisuudesta.  Kannaksen luovutus tulisi kuitenkin aikaansaamaan huonon vaikutuksen maassa, varsinkin kun armeija vielä on kaukana vihollisen alueella aina Syväriä myöten.

Mannerheim väitti väestön olevan huonosti informoitu.  Se ei käsittänyt tilanteen vakavuutta.

Hetken tilanteesta keskusteltiin laveasti.  Walden ja minä selostimme hallituksen ulkoasiainvaliokunnan tekemiä ponnistuksia rauhankeskustelujen aikaansaamiseksi.

Tärkeintä meille oli tämän keskustelun aikana saatu vaikutelma, että armeijan taholta ei tultaisi esittämään vastaväitteitä, vaikka rauhaan olisi mentävä palaamalla Moskovan rauhan rajaan.

Kun yö oli kulunut, kehoitettiin meitä jäämään junaan yöksi.  Ehrnrooth jäi, mutta Walden ja minä palasimme autolla kaupunkiin kello 2 yöllä.  Jälleen oli ankara pommitus käynnissä.  Loppuyön sain viettää Elannon pommisuojassa.  Kaupungissa tapahtui sinä yönä paljon hävityksiä.  Mm. menetti 38 ihmistä henkensä ja n. 200 haavoittui.  …

Paitsi Neuvostoliittoa näytti Ruotsikin panneen kaikki voimat liikkeelle saadakseen Suomen lähtemään rauhanneuvottelujen tielle.

Ruotsin Helsingin lähettiläs ministeri Beck-Friis oli palannut Tukholmasta ja saamansa ohjeen mukaisesti kehoitti hakemaan yhteyttä Moskovaan.

Tukholmalainen pankinjohtaja Marcus Wallenberg, joka oli tullut tapaamaan Ramsayta, puhui samaan suuntaan.

(Vertaa: 21.7.1944, jolloin silloisia Kollontai-kontakteja selostettiin Helsingissä kolmen miehen näkemysten mukaan: Helsingin-lähettiläs, vapaaherra Beck-Friisin, sekä herra Albin Lindin ja pankinjohtaja Marcus Wallenbergin, VH)

Toimittaja Richard Lindstömin artikkeli sosiaalidemokraattisessa Morgontidningenssä oli tavallaan päivän sensaatio.  Siinä puhuttiin pontevasti Suomen rauhan puolesta, joka oli aikaansaatava tarpeen vaatiessa vaikka vaihtamalla miehiä hallituksessa.  (Sitten Tanner kuvaa yhteydenottoaan änkyttävään Lindströmiin, jolla ei ole ”sen kummempia uusia tietoja kuin meilläkään”.)

Ruotsin lehdistön suhtautuminen Suomen vaikeuksiin oli muuten miltei koko jatkosodan aja käsittämätön.

Siellä koetettiin uskotella, että Neuvostoliitto liittolaistensa vaikutuksen alaisena oli kokonaan toinen kuin aikaisemmin.  Se oli muka muuttunut demokraattiseksi maaksi, jonka kanssa tulisi olemaan helppo rakentaa pysyvä rauhantila.  Komintern oli lakkautettu ja täysi uskonnon vapaus sallittu.  Perimmäisenä vaikuttimena Ruotsin lehdistön ja sen yleisön kantana oli epäilemättä huoli Ruotsin omasta asemasta, joka tietenkin tulisi vaikeutumaan, jos Suomi sortuisi sodassa.

Illalla (8.2.1944) klo 19.30 oli päivällinen presidentti Rytin luona.  Saapuvilla olivat Mannerheim, Walden, Ramsay ja minä.

Kun päivällisen jälkeen jäätiin keskustelemaan, tultiin tietysti kysymykseen, mitä olisi tehtävä rauhan mahdollisuuksien tunnustelemiseksi.  …

Illan kuluessa saatiin tietää, että Yhdysvaltain valtiosihteeri Cordell Hull oli Washingtonissa sanomalehtimiehille selostanut asianhoitaja Gullionin tammikuun 30. päivänä Suomen hallitukselle antaman muistion sisältöä, josta edellä helmikuun 3. päivän kohdalla on ollut puhetta.

Saapuneessa sähkeessä kerrottiin Hullin maininneen muistiossa kehoitetun Suomea, saadakseen rauhan, ottamaan ensi askeleen lähentyäkseen Moskovaa, ja lausutun toivomuksen, että Yhdysvaltain hyvät palvelukset sen jälkeen voisivat vaikuttaa kysymyksen onnelliseen ratkaisuun. -  Yhdysvaltain sanomalehtien välityksellä Suomelle samalla annettiin varoitus, että odotettavissa oli Neuvostoliiton uusi sotilaallinen ja diplomaattinen painostus Suomea kohtaan.  Mitään tukea Suomelle ei ollut odotettavissa Yhdysvaltain taholta, koska

”on mahdoton sulkea silmiä siltä tosiasialta, että nykyinen konflikti on maailmansota, jossa ei mitään erillissotia tai –selkkauksia voida tunnustaa ja jonka aikana ei mikään saa saattaa varjoon päämäärää, nimittäin voittoa Saksasta ja Japanista”.

Tämä yhdessä muiden samanaikaisten tapahtumien kanssa osoitti, että liittoutuneiden taholla oli järjestetty yhdenmukaistettu voimakas toiminta Suomea vastaan.

(Timesin artikkeli, Rickard Lindströmin artikkeli, ministeri Beck-Friisin ja pankinjohtaja Marcus Wallenbergin Helsinkiin tuomat terveiset, yöllinen Helsingin pommitus ym.).

Ramsay kertoi tällöin tarkemmin Marcus Wallenbergin kanssa käymistään keskusteluista.  Wallenberg oli ilmoittanut, että Neuvostoliitto oli valmis tekemään rauhan ja hän oli puolestaan pitänyt tätä Suomelle välttämättömänä.  Wallenberg oli ollut mukaa kokemassa toissaöisen pommituksen.  Hän oli eilen käynyt myös presidentti Rytin luona ja puhunut hänelle samaan suuntaan kuin Ramsaylle.  Wallenberg oli ilmoittanut tulleensa Ruotsin ulkoministeri Guntherin lähettämänä.

Lähde: Väinö Tanner: Suomen tie rauhaan 143-1944. Tammi, 1952. s. 163-170.

*

Paasikivi Tukholmassa helmikuussa 1944

Polvisen Paasikivi-elämäkerrasta:

Paasikivi lensi Tukholmaan puolisonsa seurassa 12.2.1944.  ”Virallisena” syynä käyntiin oli Alli-rouvan konsultointi tukholmalaisen silmälääkärinsä kanssa.  Majoituspaikassaan Grand Hotellissa valtioneuvos lisäksi selitti ahdisteleville lehtimiehille tulleensa hankkimaan lähdekirjallisuutta muistelmien laatimista varten.

…

Yhteys Neuvostoliiton lähettilääseen [Kollontaihin] järjestyi Wallenbergin välityksellä.  Jo 13.2. ruotsalainen pankinjohtaja saapui suomalaisystävänsä luo hotelliin välittämään tietojaan.  Rouva Kollontai oli vastikään iloisena kertonut hänelle lukeneensa lehdistä ”hyviä uutisia” Paasikiven saapumisesta.  Tyytyväinen valtioneuvos merkitsi päiväkirjaansa: ”Hän oli sanonut rakastavansa minua ja myös Stalinin pitävän minusta ja ilmoittanut olevansa valmis ottamaan minut milloin tahansa vastaan”.

Salaisuuden säilyttämiseksi tapaamisen organisointi vaati omat kuvionsa.  Syksyllä 1942 kokemansa vakavan halvauskohtauksen jälkeen Kollointai virkaan palattuaankin hoiti ajoittain terveyttään Saltsjöbadenin Badhotelletissa, missä hän oleskeli myös helmikuussa 1944.  Helsingin toisen suurpommituksen ollessa parhaillaan käynnissä 16.2.1944 Wallenberg ja Paasikivi nauttivat ensin päivällisen ensiksimainitun kotona, ajoivat sitten illalla Saltsjöbadeniin ja puikahtivat sisään hotellin takaovesta.  Ajankohdan suhteellisen myöhäisyyden (klo 22) vuoksi oli aihetta toivoa niin hotellivieraiden kuin natsien urkkijoidenkin jo menneen levolle.  Varmuuden vuoksi Wallenberg, joka oli vuokrannut Kollontain viereisen huoneen, saattoi Paasikiven neuvostolähettilään ovelle saakka jääden itse ulkopuolelle ”vartioon”.

Kohtaamista leimasi vanhojen tuttujen sydämellisyys.  Ennen eroamista Kollontai työnsi Paasikiven kainaloon pöydällä olleen sikarilaatikon.  Valtioneuvoksen muistiinpanojen mukaan:

”Rouva istui nojatuolissa.  Hän on vasemmalta puolelta halvautunut, mutta oikea käsi toimi.  Sillä hän teki muistiinpanoja paperille.  Hänen ajatuksenjuoksunsa kulki, mutta tuntui siltä, että hän ei tahtonut löytää sanoja.  Aloin puhua hänelle venäjänkielellä ja pyysin häntä käyttämään venäjää, mutta hän yhä uudelleen käytti ruotsinkieltä, jota olimme tottunet keskenämme puhumaan.  Minä puhuin paljon venäjää, mutta myös ruotsin kieltä”.

Ilmoitettuaan saapuneensa ulkoministeri Ramsayn toimeksiannosta ja olevansa selvillä Madamen keskusteluista Guntherin, Bohemanin ja Wallenbergin kanssa Paasikivi ryhtyi seikkaperäisesti selvittämään ohjeisiinsa sisältyviä näkökohtia.  Muistelmissaan Kollontai luonnehtikin keskustelukumppaniaan ”viisaaksi mutta hitaanlaiseksi valtiomieheksi”.  …

Öisen keskustelun päätteeksi Kollontai lupasi tiedottaa sen sisällöstä Moskovaan.  Paasikivi siirtyi viereiseen Wallenbergin huoneeseen ja palasi sitten pankinjohtajan kanssa tämän autolla takaisin Tukholmaan.  Bohemanille madame saattoikin sittemmin hymyssä suin todeta: ”Paasikivi käy luonani myöhään yöllä ja salaa niin kuin minun rakastajani”.  …

[Rauhan]ehtojen tultua Moskovasta Kollontai selosti 19.2.19434 niiden pääpiirteet Saltsjöbadeniin entiseen tapaan Wallenbergin avustuksella saapuneelle Paasikivelle.  Kremlin luvalla hän kaksi vuorokautta myöhemmin luki suomalaiselle neuvottelukumppanilleen Molotovin sähkeen kokonaisuudessaan.  Sen mukaan ehdot jakautuivat kahteen osaan: Heti hyväksyttäviinja Moskovassa myöhemmin neuvoteltavissa oleviin. …

Lähde: Polvinen: emt. JKP3, s. 353-356.

*

Planeja

Paasikivi Tukholmassa 13.2.1944, hänen päiväkirjastaan:

Soittelin useamman kerran Marcus Wallenbergille, hän ei ollut kotona.  Iltapäivällä hän tuli luokseni (hotelliin).  Kertoi jälleen samana päivänä olleensa madame`n luona (Kollontai). Madame oli lukenut lehdistä minun tulostani ja heti iloisena huudahtanut: ”Hyviä uutisia!”  Hän oli sanonut rakastavansa minua ja myös Stalinin pitävän minusta ja ilmoittanut olevansa valmis ottamaan minut milloin tahansa vastaan.  Marcus Wallenberg oli miettinyt suunnitelmaa, miten voisin tavata madamea.

Marcus Wallenberg kertoi keskustelusta madame`n kanssa seuraavaa:

Neuvostoliitto ei tahdo hävittää Suomen itsenäisyyttä ja suvereenisuutta, Mutta Neuvostoliitto katsoo 1940 alueen olevan sen oma ja siitä on lähdettävä neuvotteluissa  Mutta madame oli pitänyt mahdollisena, että 1940 rajoja voidaan modifioida, esimerkiksi Viipurin kohdalla, mutta se kaiketi tapahtuisi yleisen rauhan neuvotteluissa.  …

Marcus Wallenberg: Madame oli sanonut, että Neuvosto-Venäjä hyväksyy sen, että Suomi heti rauhan tehtyään tulee olemaan neutraali ja siis sodan ulkopuolella. (Sic! Saksa? VH).  Antautumista ei Suomelta vaadita.

Minä huomautin, että tämä tietysti merkitsee sitä, että Saksan joukot Pohjois-Suomesta saadaan pois.  Marcus Wallenberg sanoi, että Madame ei katsonut, että Suomen pitäisi ruveta aseelliseen taisteluun Saksan joukkojen kansa niiden poisajamiseksi.  Mutta hän sanoi, että jos tarvikkeiden kuletus niille Suomen kautta heti lopetettaisiin, niin saksalaiset joukot itsestään sulaisivat ja häviäisivät.

(Miten tämän asian järjestäminen oikeastaan kävisi päinsä?)

Sitten puhuttiin, miten Moskovaan voisi matkustaa.

Marcus Wallenberg: On seuraavat tiet.

Yksi: Venäläinen lentokone tulee hakemaan (JKP:n) Brommaan. On tullut yksi kone Venäjältä suoraan Brommaan platinalastissa.

Kaksi: Moskito-kone veisi täältä suoran.

Kolmea: Skotlannin lento.  Lissabon jne.  Veisi pari viikkoa, ellei olisi erikoiskone, jolloin voisi mennä yhdessä viikossa.  Silloin on englantilaiset pidettävä tietoisina.

Marcus Wallenbergin mielestä ei Suomen rintaman läpimeneminen ole mahdollinen.  Se tulisi koko armeijan tietoon.

Marcus Wallenberg: Voiko katsoa, että ennen Moskovaan menoa on tehtävä periaatteellinen päätös Moskovan rauhan hyväksymisestä lähtökohdaksi, niin Moskovassa voi asettaa niin kovat ehdot, että emme voi niitä hyväksyä.

(Mutta tämä asia olisi sitä ennen selvitettävä, mitä ehtoja ne voisivat olla?)

Lähde: JKP:n Jatkosodan päiväkirjat, s. 330.331.

*

Tieto kulkee

Yhdysvaltain hallitukselle ilmoitettiin Wallenbergien ja neuvostoviranomaisten salaisista tapaamisista 19. helmikuuta 1944 päivätyssä nootissa, jonka Neuvostoliiton Washingtonin-suurlähetystö lähetti Yhdysvaltain ulkoministeriölle.

Lähde: Sudoplatovin muistelmat, s. 404-405; primääri lähde: Documents of Soviet-American Relations 1941-1945 (Moscow, Politizdat, 1985, osa 2, s. 41-42.

*

Kevään 1944 erillisrauhaneuvottelut raukeavat

Polvisen Paasikivi-elämäkerrasta:

Hallituksen ulkoasiainvaliokunnan informointi tapahtui seuraavana päivänä (2.4.1944) ”Smolnassa” pidetyssä kokouksessa, johon myös presidentti Ryti saapui.  Tilaisuuden aluksi Georg Enckell luki ääneen Moskovassa laatimansa pöytäkirjat, minkä jälkeen Ryti kiitti valtuuskuntaa ”Suomen asian uskollisesta puolustamisesta”.  …

Pettymyksessään, joka kohdistui Paasikiven ja Enckellin Moskovasta tuomien [erillisrauhaa koskevien rauhan]ehtojen sisältöön, Suomen hallituksen ulkoasiainvaliokunta ei ollut suinkaan yksin.  Vaikka Kreml pitikin kiinni helmikuussa julkistamastaan kannasta, ero Kollontain ja hänen avustajiensa myöhemmin antamiin avokätisiin lupauksiin nähden oli huomattavan suuri.  Semjonoville ulkoministeri Gunther ilmoitti ”henkilökohtaisena käsityksenään”, ettei Suomen eduskunta hyväksyisi Molotovin nyt esittämiä ehtoja.

Sitä ennen UD:n [Ruotsin ulkoministeriön] johto oli neuvotellut keskenään ja Marcus Wallenbergin kanssa syntyneestä tilanteesta.  Tällöin tehtyjen muistiinpanojen mukaan

”Wallenberg nauroi itsensä läkähdyksiin noille 600 miljoonalle, täysin mielettömälle vaatimukselle [sotakorvauksista], kun otetaan huomioon Suomen vienti ennen sotaa ja ne luovutukset, mm. hyvät metsäalueet, joihin nyt oli pakko mennä…  Boheman oli hyvin pessimistinen.  Hän tunnustaa, että hänet on johdettu harhaan… venäläisten mielenlaatu on käsittämätön.  Hän sanoi, ettei hän missään tapauksessa rohkenisi antaa neuvoa sopimusratkaisusta nyt… Pahuudella ei ole mitään rajaa, hän sanoi, eikä mitään takeita ole siitä, etteikö venäläiset pohjimmaltaan pyri Suomen tuhoamiseen.”  …

… Sisäpoliittisesti rauhanehtojen pelättiin johtavan kotimaan mielipiteen jyrkkään kahtiajakoon.  Mannerheimin junassa pidetyssä neuvottelutilaisuudessa oli aavisteltu jopa sisällissotaa, johon saksalaiset sekaantuisivat, mikäli ruotsalaiset ja sosiaalidemokraatit päätyisivät näillä ehdoin luopumaan taistelusta.  Suomen johto oli koko ajan katsonut maan voivan selviytyä sodasta vain yksimielisen kansan ja voimakkaan armeijan ansiosta.  Suostuminen [huhtikuussa 1944] Moskovan ehtoihin hävittäisi nämä molemmat.

Lähde: Polvinen: emt. JKP3, s. 385-386.

*

Viikonloppu Zojan kanssa

Sudoplatovin muistelmista (muistelija ei näe vaivaa dokumentoida tai tukeutua dokumentteihin):

Sotavuosina Rybkina (aka Boris Jartsev) vaimoineen toimi edustajanamme (NKVD:n ulkomaanosasto, erityistehtävät] Tukholmassa.  Heidän päätehtävänään oli pitää yllä yhteyksiä Saksassa olevaan Punaisen orkesterin (Rote Kapelle) verkostoon ruotsalaisten etuvartioasemiemme kautta.  Rybkinin vaimo esiintyi Venäjällä lastenkirjailijana tyttönimellään Zoja Voskresenskaja.  Tukholman ja Moskovan diplomaattikunnan keskuudessa hänet tunnettiin paremmin Zoja Jartsevana.  Hän edusti perinteistä venäläistä kauneutta ja puhui sujuvasti saksaa ja suomea.

Rybkin oli kookas ja vankkarakenteinen mies ja tunnettu hyvästä huumorintajustaan ja kertojanlahjoistaan.  Hän ja Zoja olivat suosittuja diplomaattipiireissä, joissa yksi heidän tehtävistään oli pitää silmällä Saksan mahdollisia tunnusteluja erillisrauhan solmimiseksi Yhdysvaltain ja Ison-Britannian kanssa ilman Neuvostoliiton mukaantuloa.

He toimivat aktiivisesti myös salaisissa operaatioissa talouselämän alueella. Vuonna 1942 Rybkin järjesti erään agentin, suositun ruotsalaisen näyttelijän ja satiirikon Karl Earhardtin, avulla sopimuksen vetolujuudeltaan korkealuokkaisen teräksen toimittamiseksi Neuvostoliiton lentokoneteollisuudelle.  Kaipasimme kipeästi kyseistä terästä, sillä metallurgiset laitoksemme olivat joutuneet vuonna 1941 saksalaisten käsiin ja Siperiasta tulevat toimitukset olivat epäluotettavia.  Sopimus rikkoi karkeasti Ruotsin puolueettomuuspolitiikkaa, kun taas Wallenbergien suvun valvoma Enskilda Banken keräsi huomattavia voittoja teräksen vaihtamisesta venäläiseen platinaan.

Wallenbergit olivat kiinnostuneita rauhansopimuksen aikaansaamisesta Suomen ja Neuvostoliiton välille, koska heillä oli suuria pääomasijoituksia Suomessa (vert. Polvisen kommentti Kollontain vastaavansisältöiseen argumenttiin).  Raoulin setä Marcus Wallenberg (sr.) tunsi läheisesti Karl Earhardtin, joten keskus ehdotti että Earhardt esittelisi Zoja Rybkinan Marcus Wallenbergille joillakin coctailkutsuilla.

Zoja hurmasi Wallenbergin, ja he sopivat uudesta tapaamisesta Wallenbergien Salsjöbadenissa Tukholman ulkopuolella omistamassa loistohotellissa.  Zoja Rybkina vietti viikonlopun Marcus Wallenbergin kansa pohtien, miten Neuvostoliiton ja Suomen diplomaatit saataisiin tapaamaan toisiaan, jotta erillisen rauhansopimuksen ehdoista voitaisiin päättää.  Rybkinan mielestä Wallenbergin tulisi saattaa suomalaisten tietoon ennen muuta se seikka, että neuvostoliittolainen osapuoli oli valmis takaamaan Suomen todellisen puolueettomuuden vastineeksi siitä, että maa suostuisi Neuvostoliiton rajoitettuun sotilaalliseen läsnäoloon Porkkalan alueella sijaitsevissa Suomen Itämeren-satamissa.  (Huomaa S:n epätarkkuus! VH)

Ei kestänyt kuin viikon, kun Marcus Wallenberg oli järjestänyt Zoja Rybkinan ensimmäisen tapaamisen Suomen Tukholman-suurlähettilään ja tulevan presidentin Juho Kusti Paasikiven kanssa.   Aleksandra Kollontai, Neuvostoliiton Ruotsin-suurlähettiläs, ja ensimmäinen naisdiplomaattimme osallistui neuvotteluihin Stalinin ja Molotovin antamien ohjeiden mukaan.

(Sudoplatov käsittelee tietämiään tai hänelle tuntemattomia tosiasioita huolettomasti! VH)

Lähde: Sudoplatov: emt. s. 382-383.

*

Lounas Pitäjänmäellä

Tanner oli 21.7.1944 jälleen lähtenyt maalle (Sorkin tilalleen Vihtiin), mutta sai heti perillä Waldenin tiedon Mannerheimin tulosta Helsinkiin.

Seuraavana päivänä (22.7.) kello 11.15 Walden ja Tanner saapuivat ylipäällikön junalle Pitäjänmäelle.  Epäilemättä tämä Mannerheimin askel politiikkaan antaa päivälle tietyn historiallisen merkityksen.

Kun Mannerheim aluksi oli valaissut tilannetta ja Walden poistunut, Tanner esitti näkemyksensä ja perusteli rauhan välttämättömyyttä.  Hän teki sen verrattain laajasti odottaen kohtaavansa vastustusta.  Mutta Mannerheim asettui samalle kannalle ”joskin varovaisesti”.

Tarkastelun kohteeksi tulivat paitsi .. (Ruotsin lähettiläs Hans G.) Beck-Friisin keskustelu Kollontayn kanssa myös herra Lindin ja Marcus Wallenbergin raportit omista keskusteluissaan Kollontayn kanssa.  Ne oli käyty kuu puolivälissä ja samansuuntaisesti todistivat Kollontayn irtisanoutuneen täysin aikaisemmasta antautumisvaatimuksesta ja selittäneen Neuvostoliiton valmiutta rauhaan ”ei välttämättä kovemmilla” ehdoilla kuin aiemmin keväällä.  Uuden hallituksen suotavuutta Kollontay kuitenkin oli tähdentänyt; Rytin ja Tannerin olisi astuttava syrjään.  Minkään järjestymättömän opposition kanssa Neuvostoliitto ei haluaisi kuitenkaan olla tekemisissä.  Kilpi, Wuori ja erittäinkin Paasikivi nauttisivat sen luottamusta.  …

Maanantaina 24.7.1944 Linkomies tuli Tannerin puheille ja oli nyt päättävästi hallituksen vaihtoa vastaan.

Kun Tanner viittasi sosiaalidemokraattisten ministerien eron mahdollisuuteen, hän selitti, että heidän tulisi siniä tapauksessa hankkia tilalle pätevä hallitus.  Hän piti Mannerheimia ainoana, joka voisi hoitaa tehtävän.  Presidentti Rytin Tanner tapsi kello 14.30.  Tämä oli vielä vuoteen omana, mutta oli jo muutamaa päivää aikaisemmin halunnut tavata Tanneria.

Tannerin muistiinpanojen mukaan:

”Hän halusi kuulla mielialoista sd leirissä.  Kuvailin niitä ja tein saman rauhan offensiivin kuin Mannerheimin luona.  -  Ryti oli kuitenkin päättävästi toista mieltä.  Minun ei pitäisi menettää hermojani nyt.  Vielä 6 viikkoa odotettava.  NL alkaa ilmeisesti väsyä.  Englannissa on hyvin kiusallinen tilanne.  Rauhan tunnusteluja on suoritettu.  Voi tulla uusi tilanne ja silloin olemme liian aikaisin liikkeellä. (Ryti) Odottaa tänne näinä päivinä Weissaueria (sic) jolloin saamme lähempiä tietoja”.

Kesken kaiken saapui Linkomies Tamminiemeen ”onnettomuudeksi”, kuten Tanner toteaa, sillä ”keskustelun intiimi sävy rikkui”.  Keskustelu ajautui samojen argumentointien linjoille kuin aikaisemmin.

Sekä Ryti että Linkomies ”pelottelivat” kommunismilla.  Kollontayn Wallenbergille esittämä ajatus Helon, Räisäsen, Sundströmin ja Rydbergin muodostamasta (”kuutosten”) hallituksesta oli ”oireellinen”.  Mihinkään tulokseen ei päästy, mutta Ryti toivoi keskinäisen kontaktin ylläpitoa.

Vielä ennen Tannerin ja Linkomiehen lähtöä Tamminiemestä saapui Rytille kirje Mannerheimiltä.  Siinä ylipäällikkö halusi ilmoittaa, ettei Saksasta saatu apu ollut riittävä, minkä seikan hän halusi ilmoittaa presidentille poliittisten piirien harkittavaksi.

Vaikka Mannerheimin toimenpiteessä ei Tannerille olisi pitänyt olla mitään yllättävää, hän kommentoi sitä seuraavasti muistiinpanoissaan:

”Mannerheim pelaa taas omaa peliään.

Nyt kun hän on saanut taas rintaman paikalleen ja kunniansa pelastetuksi, jättää poliittisen johdon asiaksi hoitaa ulospääsy.  Tästä ei Linkomies malttanut olla pistelemättä pois ajaessamme.  Mannerheim vaihtaa mielipiteitä joka päivä.  Ryti sen sijaan haluaa jatkaa alottamallaan tiellä.  tehtyään paktin yrittää toistaiseksi seurata sitä”.

Väinö Tanner: emt. s. 299-300.

*

Suomi kiitti

Kesäkuussa 1949 tasavallan presidentti J.K. Paasikivi luovutti Marcus Wallenbergille Suomen Leijonan suurristin hänen ”poliittisista ansioistaan Suomen hyväksi sodan aikana”.

Lähde: Polvinen: emt. JKP 3, s. 476-477.

*

Ruotsi kysyi Raoul Wallenbergin kohtaloa Moskovalta useaan otteeseen. 

Marcus Wallenberg jr:n serkku Raoul oli diplomaatti ja monitoimija, joka maailmansodan loppuvaiheissa toimi Budapestissä humanitäärisissä ja ilmeisesti myös eri intressitehtävissä.  Venäläiset vangitsivat hänet ja veivät Moskovaan, jonne hänen jälkensä katosivat.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Raoul_Wallenberg

Sudoplatovin muistelmista:

Meiltä puuttuu yhä NKP:n keskuskomitean toukokuun 3. päivänä 1956 antama Wallenbergin juttua koskeva salaperäinen päätös, jossa pyydetään tapauksen selvittämistä.  Uskoisin sen johtuvan siitä, että tuohon aikaan oli alettu hävittää asiakirjoja, koska Bulganin ja Molotov olivat yhä vallassa ja Bulganin oli suoraan sekaantunut juttuun kirjoittaessaan nimensä Raoul Wallenbergin pidätysmääräykseen. (Muistetaan tuolloin ajankohtainen XX puoluekokous ja Nikita Hrustshevin paljastava puhe).

Vasta helmikuussa 1957 varaulkoministeri Andrei Gromyko tiedotti virallisesti Wallenbergin kuolleen vuonna 1947 sydänkohtaukseen.  Bulganin, joka oli vuonna 1945 määrännyt pidätettäväksi Wallenbergin, oli tuolloin pääministerinä.  Gromyko ei olisi voinut ilmoittaa Wallenbergin kuolemasta ilman politbyroon suostumusta.  Siitä syystä politbyroon päätöksestä pitäisi löytyä merkintä monestakin kansiosta.  Tietämäni mukaan KGB:n arkistossa olevaan kokoelmaan n:o 6 pitäisi sisältyä salainen yhteenveto, jossa kerrotaan pääseikat Wallenbergin oleskelusta Neuvostoliiton vankiloissa.  Hrustshev ja hänen alaisensa olivat ilmoittaneet, että rikolliseksi paljastunut turvallisuusministeri Abakumov oli antanut laittomasti pidättää Raoul Wallenbergin ja että Wallenberg kuoli vankeudessa sydämen toimintahäiriöön.  Heidän mukaansa Abakumov oli teloitettu tämän ja eräiden muiden rikosten suorittamisesta.  Tämä oli kuitenkin pelkkä kyyninen valhe, sillä Abakumovia ei koskaan syytetty Wallenbergin pidättämisestä.  Se käy selville Abakumovin syytekirjelmästä, joka on julkaistu hiljattain (tämä on vuodelta 1994. VH) Moskovassa.  Paljon olennaisempaa onkin KGB-johtaja Serovin Hrustsheville osoittaman raportin puuttumien.  Siinä hän kertoo, mitä Wallenbergille todella tapahtui.  Hänen oli kirjoittava tällainen salainen yhteenveto ennen kuin politbyroo saattoi hyväksyä Gromykon lausunnon.

Viimeisen määräyksen Wallenbergin tapauksen tutkimisesta antoi presidentti Gorbatsov KGB:n johtajalle Vadim Bakatinille elokuussa 1991.  Tutkimus paljasti Wallenbergin kuolleen vankilassa ja hänen kansionsa kadonneen.  …

Wallenbergin tapauksen salailu muistuttaa pahamaineisen Katynin jutun peittely-yrityksiä.  KGB:n puheenjohtaja Aleksandr Selepin pyysi vuonna 1959 Hrustshevilta lupaa hävittää kaikki KGB:n arkistossa olevat asiakirjatodisteet, joista kävi ilmi että sotavangiksi otettujen puolalaisten upseerien eliminoimisesta Katynin metsässä Smolenskin lähellä oli olemassa välitön käsky.  Selepinin pyynnön paljastuminen osoittaa, millä tavalla arkistoja on rosvottu.  Tällaisten KGB:n arkistoissa säilytettyjen arkaluontoisten asiakirjojen hävittäminen saa minut uskomaan, että myös Wallenbergin tapauksessa oli kyse samanlaisesta silmänkääntötempusta.  Päättäväisinkään paperisilppuri ei kuitenkaan onnistu tuhoamaan kaikissa säilytyspaikoissa, varsinkaan presidentinarkistossa, olevia jäljennöksiä. …

Alaviitteessä:

Hrutshevin vieraillessa kesäkuussa 1964 Ruotsissa pääministeri Tage Erlander oli pyytänyt häneltä yksityiskohtaisia tietoja Wallenbergin kohtalosta.  Hrustshev oli räjähtänyt ja sanonut Neuvostoliiton hallituksen antaneen täydellisen tiedotteen asiasta vuonna 1957.  ”Pidättekö meitä valehtelijoina?  Lähden heti takaisin kotiin”, oli Hrustshev uhkaillut.

Ruotsin hallitus oli päättänyt luopua Wallenbergin etsinnöistä.

Lähde: Sudoplatov: emt. s. 393-395; 404-405.

*

Raoul Wallenberg – agentti, kaksoisagentti, kolmois…?

Hannu Rautkallio: Tapaus Raoul Wallenberg

Raoul Wallenbergillä oli aiemmin tiedettyä läheisemmät suhteet ennen hänen syntymäänsä kuolleen isänsä (Raoul Wallenberg sr.) vaikutusvaltaisiin serkkuihin, Wallenbergin taloudellista dynastiaa hallinneisiin veljeksiin Jacob ja Marcus Jr. Wallenbergiin.  Jacob suositteli Raoulia amerikkalaisille Budapestin-tehtävään, ja hänellä oli myös läheiset suhteet natsi-Saksan poliittisiin ja taloudellisiin piireihin.  Marcus Jr. ylläpiti tiiviitä yhteyksiä länsiliittoutuneisiin ja myös Neuvostoliittoon.  …

Amerikkalaisten sisäiset henkilöjännitteet heijastuivat Ruotsissa myös OSS:n (Office of Strategic Service – Yhdysvaltain tiedustelupalvelu) salaisiin vakoiluoperaatioihin, jotka kohdistuivat Wallenbergien dynastian hallinnoimiin tehtaisiin, erityisesti Göteborgissa sijainneeseen Svenska Kullagerfabrikeniin (SKF).  Wallenbergin veljeksillä oli Washingtonissa tärkeitä puolestapuhujia, muun muassa Yhdysvaltojen Tukholman-lähettiläs Herschel Johnson.  Wallenbergit olivat kertoneet Washingtonille vähentävänsä vuoden 1944 kuluessa huomattavasti kuulalaakereiden toimituksia Saksaan.  OSS oi kuitenkin saanut selville, että SKF toimitti vielä Raoulin rekrytointi hetkellä heinäkuussa 1944 Göteborgista Saksan satamiin täysimääräisesti kuulalaakereita, jotka olivat sen sodankäynnille välttämättömiä.

Samat OSS:n tahot, jotka värväsivät Raoul Wallenbergin ja maksoivat hänen kulunsa Budapestissä, vakoilivat SKF:n tehtaissa Wallenbergien veljesten kaupankäyntiä Saksan kanssa.  Tähänastisissa tutkimuksissa tähän ajalliseen ”sattumaan” on kiinnitetty huomiota hyvin vähän tai ei lainkaan.

---

Jacob Wallenberg oli väläyttänyt Raoulille syksyllä 1939, Puolan ja Baltian maiden jaon seurauksena, että sota saattaisi tuoda mukanaan ongelmia, joiden ratkomiseen voitaisiin tarvita myös Raoulin palveluja.  Koska kyseessä ei ollut välitön työtoimi, Raoul viittasi pysyvään toimeen SEB:ssä (Stodkholm Enskilda Bankenissa, Wallenbergin pankissa), jota Jacob oli jo luvannut harkita.  Sellaista ei kuitenkaan ilmaantunut.  …

Raoul Wallenbergin elämästä vuosilta 1940-1943 on hyvin vähän jälkiä.  Jacob ja Marcus Wallenbergin elämäkertojen kirjoittajat ovat Ruotsin eturivin taloushistorioitsijoita, mutta he ovat sivuuttanee Raoulin täydellisesti.  Näytti siltä, että Raoulilla oli ”porttikielto” Wallenbergin ryhmän yrityksiin.  Tuolta ajalta Raoulin ”Wallenbergien” ulkopuolisista liiketoimista on hyvin hajanaisia tietoja.  Raoul oli tavannut ainakin elokuussa 1938 Tukholmassa Etelä-Afrikan aikaisen ystävänsä Björn Burchardtin, jonka kanssa hän mahdollisesti suunnitteli yhteisiä liiketoimia.  …

Kun työpaikka ei auennut Raoulille SEB:ssä eikä sen piirissä olleissa yrityksissä, hän oli tekemisissä suvun ulkopuolisten liikemiestahojen kanssa.  Raoul oli perustanut pienen painoyrityksen , ”AbTryck” sekä tammikuussa 1939 yrityksen nimeltä ”Special-Metal Förening”, jossa hänellä oli osake-enemmistö. (Tutkija) Susanne Berger viittaa Ruotsin turvallisuuspoliisin (Säpo) arkistossa sijaitsevaan Raoul Wallenbergin kansioon, jossa on lyhyt maininta hänen kuulumisestaan kyseisen yrityksen hallitukseen.  … Raoulilla li 996 osaketta, kun muilla (neljällä) kullakin yksi osake.  Ruotsin ”kauppakalenterin” (Handeslkalender) mukaan yritys oli kaupparekisterissä vielä vuonna 1961.  …

Berger on kaivanut Ruotsin arkistoista paljon kiinnostavia mutta kysymyksiä herättäviä yksityiskohtia Raoul Walenberginliikesuhteista.  Miten Raul Wallenbergin yhteys (Saksasta emigroituneeseen, ja SME:n omistajaksi syyskuussa pikaisesti 1939 tulleeseen tohtori Erich) Phillipin kanssa oli avautunut?  Mikä jälkimmäisen perhetausta oli?  Mitkä hänen ammatilliset taitonsa olivat?  Liityikö Special-Metal Föreningeniä koskeviin sopimuksiin kolmansia osapuolia?  Millainen suhde Raolilla oli yhtiön muihin perustajiin?  Miksi Raoul irtaantui yhtiöstä sen perustamisenjälkeen, kun hänellä juuri tuolloin oli vaikeuksia löytää työtä?

Raoulilla oli kaikista vaikeuksista huolimatta suuri halu saada sukunsa hyväksyntä, jota ilmaisi hänen kirjeenvaihtonsa Jacob ja Marcus Wallenbergin kanssa.

Uusimmat tiedot Raoulin yhteyksistä suvun liiketoimiin osoittautuvat epäilemättä aikaisemmin tiedettyä tiiviimmiksi.

Joulukuussa 1941 Raoul matkusti Pariisiin, jossa hän vietti kaksi kuukautta, ilmeisesti siellä asuneen isänsä serkun Gertrud Wallenbergin (Jacobin ja Marcuksen sisar: kreivitär Gertrud Arco auf Valley o.s. Wallenbergin – marsalkka Mannerheimin myöhempien vuosien viimeisen naisystävättären.  Heidän sanotaan tutustuneen toisiinsa talvella 1942, mutta oletettavasi he tunsivat – tai ainakin tiesivät – toisensa jo huomattavasti varhemmin, ehkä jo 1930-luvulla, tai vielä aikaisemmin: eliitin piirit ovat aina olleet suppeat ja intressit yhteneväiset. VH) luona.

Matkan muodollinen syy oli hevosten myyminen Ranskan Vichyn hallitukselle, josta Raoulin virkapassissa (Kabinetpasa) oli merkintä.  Raoulin mahdollisista muista tehtävistä pitkällä Ranskan –matkalla ei ole löytynyt tietoja.

(Muistettakoon, että Marcus Wallenberg, joka tapasi J.K. Paasikiven hotellissa Tukholmassa 31.12.1941, kertoi juuri tulleensa Lontoosta, jossa oli ollut 7 viikkoa; sitten alkoi Marcus Wallenbergin aktiivinen ”rauhanedistämiskampanja” madame Lontoon ja Kremlin ja hänen omien eväidensä varassa..  VH.)

Eräät merkit viittaavat siihen, että Raoul kävi liikeasioissa Budapestissä ja Bukarestissa jo vuoden 1943 aikana.  Hänellä kerrottiin olevan ”toimisto” SEB:n pääkonttorissa Blasieholmissa  Hänen kerrottiin toimineen Jacob Wallenbergin sihteerinä.  Toisten kertomusten mukaan hän matkusti 1940-luvu alkuvuosina ahkerasti Tallinnassa, jossa Wallenbergit omistivat yhtiön nimeltä ”Baltiska Öljebolaget”.  …

Raoulin ”unkarilainen yhteys” avautui juuri Jacob Wallenbergin avulla joskus syksyllä 1942, kun tämä esitteli Raoulin Unkarin juutalaiselle liikemiehelle Kàlman (Koloman) Lauerille, jonka yhtiökumppaniksi Raoul ryhtyi.  …

Lauerin henkilöhistoriasta on olemassa niukasti tietoja.  Hän oli saapunut Ruotsiin pakolaisena 1930-luvula ja haki Jacob Wallenbergin avulla Ruotsin kansalaisuutta keväällä 1944, jolloin Raoulin Budapestin-komennus oli salaisten keskustelujen kohteena Washingtonissa ja Tukholmassa.  …

Siitä päätellen Raoul oli sulautunut aiemmin vieroksumaansa Tukholmaan hyvin.  Raoul mainitsi myös yleisluontoisesti (kirjeessään isänsä Meksikossa asuneelle sisarelle Ninalle) liiketoimistaan, jotka liittyivät elintarviketuontiin.  Hän kertoi keskustelleensa helmikuussa 1944 käyneen Knut von Hornin kanssa Suomen tilanteesta, jonka he näkivät hyvin synkkänä.  Neuvostoliiton hyökkäys johtaisi yli puolen miljoonan ihmisen (suomalaisen, VH) pakenemiseen Ruotsiin.  …

Kàlman Lauerin ja Jacob Wallenbergin tuttavuuden lähteitä voidaan etsiä vuonna 1941 perustetusta yrityksestä ”Mellaneuropeiska Handeslkompaniet” (Meropa – Keskieuroopalainen Kauppakomppania), joka tunnettiin myös nimellä ”Bananalinjen” (Banaanilinja).  Nimestäkin päätellen kyseessä oli elintarviketuontiin erikoistunut yhtiö.  Meropa kuului Jacob Wallenbergin purjehtijaystävän Sven Salènin yritysryhmän ”Salensgruppen” piiriin.

Todellisuudessa yritysryhmä toimi SEB:n (Stockholms Enskilda Banken) vaikutuspiirissä.  Päiväämättömässä käsinkirjoitetussa muistiossaan Jacob Wallenberg sanoo, että ”R.W. (Raoul Wallenberg) palkattiin erääseen tuonti-yritykseen Salènin ryhmän toimesta.  Hän (Raoul) ja eräs toinen henkilö, jonka nimi löytyy varmastikin Salènin arkistosta, olivat aktiivia (yrityksessä).  …  Jacob Wallenberg siis myönsi, että Raoul oli otettu Wallenbergien hallinnoiman yhtiön palvelukseen, vaikka mainittu yhtiö toimikin Salènin nimissä.  Raoulista tuli vuonna 1941 Lauerin yhtiökumppani.  Maropan toimiala oli vienti- ja tuontikauppa Ruotsin ja Unkarin välillä.  Raoul Wallenberg saattoi esteettömästi matkustaa liikeasioissa  Unkariin, jota mahdollisuutta Ruotsiin emigroituneella Lauerilla ei ollut.  Wallenbergien hallinnoimilla yrityksillä taas oli tiiviit liikesuhteet Unkarissa.  …

Juutalaista maisuutta tutkinee Ruotsin komission asiakirjoissa vuodelta 1999 osoitetaan Marcus Wallenbergin tiiviit liikesuhteet Unkariin  Moskovassa vuonna 1989 paljastetussa Raoul Wallenbergin muistikalenterissa esiintyy Marcus Wallenbergin liikeystävien nimiä jo vuodelta 1942.  (Tutkija) Susanne Berger viittaa Ison-Britannian Tukholman-lähetystön lehdistöavustajan vakanssilla toimineen, mutta todellisuudessa Britannian tiedustelun SIS:n (Secret Intelligent Service, M16)miehen Peter Tennantin kommenttiin Raoulin valinnasta Budapestin tehtävään: ”Marcus Wallenbergillä on silmää sodanjälkeiseen kauppaan Neuvostoliiton kanssa (…)  Ruotsalaiset eivät hukkaa ainuttakaan mahdollisuutta edistääkseen liiketoimiensa etuja, epäilen suuresti onko tämä nimitys (Raul Wallenberg) kokonaan niistä riippumaton.”

Myös Raoul Wallenbergillä oli Ison-Britannian Tukholman-lähetystössä ”unkarilainen yhteytensä”, arvoituksellinen Vilmos Böhm, joka toimi myös lehdistöavustajan nimikkeellä (ns. Press Reading Room).  Böhm oli siirtynyt Ruotsiin 1930-luvun puolivälissä, hän oli toiminut sisäasiain- ja sota-asiainkomissaarina vuonna 1919 Unkarin lyhytaikaisessa kansanrintamahallituksessa.  Myöhemmin Böhmin rooli korostui, kun luotiin Raoul Wallenbergin yhteyksiä Unkarin maanalaisiin vastarintaliikkeisiin.

Wallenberg puolestaan välitti Böhmille tietoja, jotka siirtyivät edelleen Ison-Britannian lähetystön tiedustelukanaville.  Tiedusteluhistorian huomattava edustaja, skotti C.G. McKay, on löytänyt Ruotsin valtionarkistosta Raoul Wallenbergiä koskevia yllättäviä asiakirjoja.  Ne sisältävät koodisanomia ja salakielisiä puhelinkeskustelumuistioita Raoul Wallenbergin ja Ison-Britannian Tukholmassa toimineen diplomaatin Cyril Cheshiren välillä.  McKayn mukaan:

”(Raoul Wallenbergin) yhteys Cheshireen ja siten (Ison-Britannian tiedusteluun) M16:een on yksi kiusallisimmista (Raoul) Wallenbergiä koskevista tosiasioista joita on ilmaantunut sitten hänen katoamisensa jälkeen (…)  Vaikka mikään ei voi poistaa Neuvostoliiton viranomaisten vastuuta hänen kuolemastaan, tämä (tieto) pakottaa historioitsijat harkitsemaan sitä mahdollisuutta, että venäläisillä on saattanut olla syitä uskoa, että hän oli vakoilija.”  …

McKay huomauttaa, että vuosina 1941-1944 ”oli harvoja, tai tuskin ketään puolueettoman maan liikemiestä, joka saattoi matkustella Euroopassa ilman että hänellä olisi ollut yhtä tai toista yhteyttä tiedustelulaitoksiin, ja luultavasti useisiin niistä”.  Mc Kay viitaa myös vuodelta 1942 löydettyihin viesteihin salaisista tapaamisista salaperäisen ”X”:n kanssa.  Viittaukset liittyvät Cheshren ja Raoul Wallenbergin puhelinkeskusteluihin, joita Ruotsin turvallisuuspoliisi (Säpo) oli salakuunnellut ja tehnyt niistä muistiot.  Myös OSS:n (ja CIA:n) asiakirjoissa mainitaan Ruotsissa salaperäinen ”X” nimenmaan Raoul Wallenbergin värvänneen Iver Olsenin toiminnan yhteydessä.

Ruotsin ulkoministeriön (UD) arkistonhoitaja Göran Rydberg on ilmeisesti parhaiten perehtynyt Raoul Wallenbergin ”HUMIT”-yhteyksiin  (Human Intelligence), joista eri arkistoissa on löytynyt viitteitä.  Rydbergin mukaan Wallenbergillä oli kiistattomasti yhteyksiä eri maiden tiedustelulaitoksiin, joista Yhdysvaltojen OSS:stä tuli keskeinen jo hänen Budapestin-tehtävän rekrytointinsakin vuoksi…

Raoul Wallenberg oli houkutteleva hahmo sodan kaikkiin osapuolten tiedustelupalvelujen näkökulmasta, myös Saksan.  Kuinka oli mahdollista, että nuori ja kokematon ruotsalainen diplomaatti kykeni selviämään Budapestin tehtävistä, joihin sekä Unkarin että miehittäjämaa Saksan viranomaiset tunsivat syvää epäluuloa?  Kaikilla sodan osapuolilla Saksan lisäksi länsiliittoutuneilla ja Neuvostoliitolla, oli syynsä epäillä Wallebergin tehtäviä ja toimeksiantoja.  …

Yhdysvaltojen ulkoministeriön 2.7.1996 salaisuudesta vapauttamassa OSS:n asiakirjassa Raoul Wallenberg ja Per Anger mainitaan tunnetun unkarilaisen maanalaisliikkeen MFM:n (”Magyar Fuggetlesègi Mozgalom”) eli ”Unkarin itsenäisyysliikkeen” yhteyshenkilönä.  Asiakirja liittää Raoul Wallenbergin myös yhteyksiin Ruotsin sotilastiedustelun MUST:n (Militärä underrättelse- och säkerhetstjänsten) kanssa.  Ei ole tiedossa, miten MFM:n asiakirja joutui amerikkalaisten haltuun.  Asiakirjan tulkitseminen ei yksinkertaista, koska tekstissä on tuhoutuneita kohtia. …

Asiakirja on toistaiseksi ainoa dokumentti, joka yhdistää epäsuorasti Raoul Wallenbergin ja Ruotsin sotilastiedustelun.  Asiakirjassa mainittu kapteeni Helmut Ternberg toimi Ruotsin sotilastiedustelun C-toimistossa (C-byrån).  Hän oli matkustellut Unkarissa 1943-1944, ja oli ilmeisesti rakentamassa siellä salaista radioasemaa.  MFM:n johdossa toimineella Geza Soosilla oli (paitsi hallussaan ruotsalaisen radiotiedustelun suunnitelma myös) yhteydet Ternbergiin, ja sitä kautta tietoja kulki todennäköisesti myös amerikkalaisille.

Neuvostoliitto tuli kuvaan , kun MFM:n salasähkeet lähetettiin ruotsalaisten radiosalamerkillä Moskovaan Iso-Britannian lähetystölle, joka toimitti tiedot 2310.1944 Neuvostoliiton varaulkoministeri Dekanozoville.  Sitä perusteli myös se, että puolueeton Ruotsi vastasi Unkarissa Neuvostoliiton diplomaattisista eduista (sic! VH).

Ruotsalaiset tahot ja Soos toimivat hyvässä uskossa ja kuvittelivat, että heidän aloitteensa vastasi Moskovan odotuksia, mutta he olivat odotuksissaan täysin väärässä.  Neuvostoliitto suhtautui äärimmäisen epäluuloisesti maanalaisliikkeisiin, jotka eivät olleet heidän kontrollissaan.

Saksalaisten ohella Neuvostoliitto oli valmistautunut likvidoimaan länsimielisiä antifasistisia maanalaisliikkeitä maissa, jotka se miehittäisi.

[Ruotsin ulkoministeriön UD:n arkiston johtaja] Göran Rydeberg sanoo Raoul Wallenbergin tulleen toiminnassaan ”vaarallisen lähelle kansainvälistä suurpeliä.”

…

Neuvostoliiton hajottua Wallenbergin kohtalon selvittäminen tuli ajankohtaiseksi vuonna 1991.  Merkittävä rooli asiassa oli pääministeri Carl Bildtillä.  Aloita kuitenkin tuli Moskovasta ja johti Raoul Wallenbergiä koskevaan yhteiseen valtiolliseen tutkimushankkeeseen, josta Ruotsin ja Venäjän hallitukset sopivat vielä samana vuonna.  15 vuotta myöhemmin ulkoministeri Bildtin kiinnostus Wallenberin edelleen avoimeen kohtaloon oli kuitenkin jo huomattavasti laimeampaa, eikä Venäjän arkistojen tilannekaan enää rohkaissut jatkamaan tutkintaa.

Lähde: Hannu Rautkallio: Tapaus Raoul Wallenberg.  Kertomus vaikenemisesta, syyllisyydestä ja hyväksikäytöstä.  Paasilinna, 2009. s. 13-14, 110-114, 116-119.

*

[VH:n kommetit:

Venäjän arkistot alkoivat sulkeutua tosiasiassa jo 1994, ja asiaan mitä ilmeisimmin vaikuttivat myöskin reaalipoliittiset perspektiivit: Raoul Wallenbergin ja samalla koko Wallenbergs-dynastian toimintaan liittyvät vähemmän kiitolliset ulottuvuudet eivät houkutelleet maineestaan niin herkkähipiäistä Ruotsia enää ruotimaan sen enempää koko tätä rankkaa mutta kiihoittavan kiinnostavaa asiaa.  - 

Edellä olen rohjennut varsin laajasti hyödyntää Hannu Rautkallion meikäläisittäin täysin uusia uria luovaa tutkimusta sen olennaisen näkökulman vuoksi, minkä se omalta osaltaan avaa tässä keskushenkilönä olleen Marcus Wallenberg jr:n – mutta samalla koko wallenbergilaisen ruotsalaisen raha- ja pohattamaailman sekä samalla ”puolueettoman” Ruotsin toimintaan 1900-luvulla, ja eritoten sen läheiseen käsi-kädessä –suhteeseen veljeskansaan, Suomeen, nähden.  Vanha totuus saattaa yllä olevien rivien välistä väikkyä: Ruotsi ei ollut puolueeton valtakunta: se oli puolueellinen, sen puoli oli Ruotsi.  Ensin on oma suu ja sitten ”Suomen asia”.  En sano tätä moralisoidakseni vaan ainoastaan todetakseni ääneen erään ikuisen totuuden.  Samaan hengenvetoon tulkoon esitetyksi myöskin johtopäätös, jonka tekemisessä nämä kappaleet saattavat auttaa: Siellä missä kilpi on kiiltävin, tuon hohdon takana saattaa esiintyä mitä mustempia varjoja.  Lopuksi totean että tohtori Rautkallio näyttää tutkimuksessaan likvidoineen Sudoplatovin epäluotettavat muistelmat, jotka kaikesta lähtökohtaisesta tulkinnanvaraisuudestaan huolimatta sisältävät kokonaiskuvan kannalta uskottavanoloisen version nuoren Wallenbergin kohtalosta: sittemmän presidentin Bulganinin käsky Wallenbergin pidättämiseksi perustui Stalinin ja Molotovin haluun kiristää kaksilla ja kolmilla korteilla pelaavaa Ruotsin teollisuuden ja rahamaailman mahtisukua, huomioiden sodan jälkeisen Euroopan markkinoita.  Tyhjiin pumpatun Wallenbergin kohtalo Lubjankan kellarissa sujui täysin konvention mukaisesti.  Mauri oli työnsä tehnyt – Mauri sai mennä.  Ei yksinkertaisesti enää voinut laskea kynnettömäksi kynittyä nuorta leijonaa länteen, palatsien parketeille.  –

Taustalla, Wallenberg-käsittelyssä oli, raporttien mukaan, melko läpinäkyvä hunaja-ansoitus ym. normikontaktit jo vuosien takaa.  Sivumennen sanoen: viimeistään sen jälkeen kun NKVD:n intiimit kontaktinotot Wallenbergeihin on esitetty, olisi Suomessakin aika tunnustaa Stalinin suorat yhteydet Mannerheimiin, missä – kuinka ollakaan – ”perinteistä venäläiskauneutta” edustaneella Zoja Rybkinalla on persoonakohtainen rooli – mistä olen vuosia sitten kirjoittanut verkossa esiintyvin artikkelein.  Se, että Vanhan Marsalkan yli-ikämiespäiviä ”sulostutti” kreivitär d`Arco, - Wallenberg-veljesten sisar – on niin luontevaa ja asiaankuuluvaa kuin nenä päässä: kuka muukaan maailmassa kuin juuri Suomen kohtaloiden ja vaiheiden ”kummisetien”, eurooppalaisten globaali-aktorien ja rahaylimysten, sisar? VH]

*

Myllykirje

”Vuorineuvos Dr. Marcus Wallenberg     1/10 1974

Tukholma

Hyvä ystävä,

Kun pian täytät vuosia, pyydän lähettää Sinulle sydämelliset onnentoivotukseni.

Merkkipäivänäsi Sinua tullaan esittelemään sekä talousmiehenä että ihmisenä ja Sinulle tullaan antamaan tunnustus poikkeuksellisen täyteläisestä elämäntyöstäsi.  Omasta puolestani haluan kiittää Sinua siitä korvaamattomasta panoksesta, jonka vaikeina vuosia annoit Suomelle maamme hyväksi suorittamallasi työllä.  Siitä et ole kertonut eikä siitä yleisesti paljon tiedetä.  Kuulin siitä aikoinaan Paasikiveltä, joka arvosti työtäsi erittäin suuresti.

Se mitä sotien jälkeen olet tehnyt suomalais-ruotsalaisen taloudellisen yhteistyön hyväksi, on hyvin tunnettua.  Lausun siitä Sinulle parhaimmat kiitokset.

Henkilökohtaisesti kiitän Sinua ystävyydestäsi.  Se on tuottanut minulle suurta mielihyvää.  Vitaalisuudessasi olet ollut minulle hyvänä, joskin saavuttamattomana esikuvana.”¨

Lähde: Urho Kekkonen: Kirjeitä myllystäni 2. 1968-1975. Toim. Maarit Tyrkkö ja Keijo Korhonen.  Otava, 1975. s. 191-192.

*

Suhteistani pohjoismaihin

Mauno Koiviston muistelmista:

Minulla oli tiiviit suhteet pohjoismaihin niin pääministerinä, valtiovarainministerinä kuin Suomen Pankin pääjohtajanakin.  Tapasin säännöllisesti useamman kerran vuodessa finanssi- ja rahapolitiikan harjoittajia sekä yksityisiä teollisuus- ja pankkimiehiä.  Marcus Wallenberg matkusti paljon maailmalla ja piipahti usein Suomessa.  Hän kävi monesti minua tapaamassa siitä etukäteen ilmoittamatta.

Mauno Koivisto: Historian tekijät. Kaksi kautta II.  Kirjayhtymä, 195. s. 20.

*

Ydinvoimala- ja hävittäjähankintoja

1992:

Hävittäjähankinnat

Mauno Koiviston muistelmista:

Muistutin Esko Ahoa ja ulkoasiainvaliokuntaa kokemuksista ensimmäiseltä pääministerikaudeltani (1968-1970), jolloin Suomeen oltiin hankkimassa ydinvoimalaa.

Silloin hallitus joutui kantaman vastuuta siitä, mitä virkamiehet ja ennen kaikkea Imatran Voiman johto olivat tehneet.  Imatran Voiman toimitusjohtajan ajatuksena oli panna ensin toimeen karsintakierros ja sitten kysyä loppukilpailunosanottajilta, että mitä muuta ne tarjoaisivat.

Siinä yhteydessä ruotsalaiset tarjosivat sotavelan anteeksiantoa.  Yhdysvalloista kysyttiin, voimmeko tarjota heille jäänmurtajia.  Ahti Karjalainen onnistui pysäyttämään Suomen Moskovan-suurlähetystöön sähkeen, jossa olisi kysytty, voidaanko hankinta tasapainottaa, jos ostamme ydinvoimalan.  Meillä oli silloin clearing-kauppa eikä mitään tasapainottamista olisi erikseen tarvinnut.  Asia karkasi kokonaan käsistä.  Suomeen oli tulossa saksalainen emissaari puhumaan AEG:n puolesta.  En uskaltanut häntä ottaa ollenkaan vastaan, kun en tiennyt mitä kaikkea tultaisiin tarjoamaan.

Hallitus totesi silloin, ettei tilanteessa ollut mitään muuta ulospääsyä kuin lopettaa se homma siihen.

Mutta sama juttu piti tehdä vielä toisen kerran.  Kun tarjoukset avattiin, venäläiset sanoivat, ettei heille koskaan kerrottu, että tämä oli kilpailu, jossa kaikilta yhtaikaa oli pyydetty tarjoukset ja että he eivät olleet saneet tarjouspyyntöä samanaikaisesti.  Ajattelin, että roskapuhetta, mutta sitten kävi selville, että koskaan ei ollut kaikilta tarjoajilta samanaikaisesti samalla tavalla pyydetty.  Jolloin piti se toisen kerran pysäyttää.

Ydinvoimalakilpailusta tuli arvovaltakilpailu.  Sen myönteinen puoli oli, että saimme voimalan halvemmalla kuin muuten olisimme saaneet.  Imatran Voiman edustajat laskivat, että Neuvostoliitto sai voimalasta vain siihen menneen metallin hinnan.

Painotin puolustusvoimien edustajille ja hallitukselle, että tämmöiset tilanteet olivat pienelle maalle vaarallisia, että tällainen ei saisi enää toistua.  Korostin, että jos panimme korkean teknologian alalla eri maita arvovaltakilpailuun, niin siihen ei pidä sekoittaa enää mitään muita näkökohtia.

Kerroin ydinvoimalahankinnan eri vaiheista seikkaperäisesti myös Peter Wallenbergille, kun hän tammikuussa 1992 kävi minua tapaamassa.  Hänen asiansa oli puhua ruotsalaisen JAS-hävittäjän puolesta.  Muistutin Wallenbergia, miten hänen isänsä Marcus Wallenberg kävi täällä 1960-luvun lopulla kertomassa, että he pyyhkivät Suomen sotavelat pois jos ydinvoimala ostetaan Asea-Atomilta.  Korostin, että oli kaikin tavoin parasta, että hallitus nyt noudattaisi niitä pelisääntöjä, joista se oli tarjouksia pyytäessään ilmoittanut.

Wallenberg halusi keskustella Ruotsin ja Suomen puolustustaloudellisesta ja muusta yhteistyöstä.  Myötäilin yleisellä tasolla, mutta en halunnut hänen kanssaan tästä asiasta enempää keskustella.  Viittasin Valmetin mahdollisuuksiin ja kehotin ottamaan yhteyttä toimitusjohtaja Matti Sundbergiin.  Totesin myös, että olisi kovin hyvä, jos me saisimme Ruotsin talouselämän kanssa enemmän yhteyksiä aikaan.  Hyvin satunaisia tällaiset yhteydet heidänkin puolellaan olivat.

Sanoin, että käytännön tasolla pitäisi päästä parempaan yhteistyöhön.  Tosin tärkeä näkökohta oli se, että ei puhuttaisi kauheasti, ettei muualla syntyisi pelkoa, että pohjoismaa olivat muodostamassa blokkia [!? huh, mitä Manu tarkoittaa? Ihme puhetta, vh.]  Arvioin olevan hyvin mahdollista, että meillä oli entistä enemmän tarvetta ja mahdollisuuksia yhteistyöhön myös puolustustalouden alalla.

Helmikuun 11. päivänä [1992] tapasin Tukholmassa pääministeri Carl Bildtin.  Korostin myös hänelle, että tulisimme pitäytymään ilmoitetuissa periaatteissa.  Bildt sanoi uskovansa, että Suomi ostaa sille parhaiten sopivan koneen.

Puolustusministeri Anders Björck oli vähemmän hienovarainen.  Hän esimerkiksi meidän kanssamme keskustelematta esitti, että voisimme yhdessä ryhtyä asekauppiaiksi.  Kun sitten valintamme ei osunut ruotsalaishävittäjään, Björck ei salannut pettymystään vaan purki mieltään sanomalla, että päätös vei pohjaa pois ruotsalais-suomalaiselta puolustusyhteistyöltä.

…

Ranskalasilta tuli välikäsien kautta viestejä, että jos koneet tilattaisiin Ranskasta, niin Ranska pyrkisi erityisesti myötävaikuttamaan Suomen EY-jäsenyyskysymyksen hoitamiseen.  Esko Aho teki helmikuun puolivälissa Ranskaan vierailun, jonka aikana hän tapasi maan korkeimman johdon.  Ennen matkaa varoitin Ahoa: ”Tämmöiset terveiset hyvin äkkiä sisältävät uhkauksen toisin päin.  Ovat hyvin tulenpalavaa ainetta.”

Lähde: Mauno Koivisto: emt. s. 488-491.

*