Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wiberg kirjoitti 28.7.2016 blogitekstin kansanäänestyksen vaaroista, otsikolla Kansanäänestykset ovat vastuuttomia. Kirjoituksesta kuitenkin puuttui suoran ja edustuksellisen demokratian vertaileva pohdinta. On tietysti selvää, että kyseessä on blogityyppinen kirjoitus, eikä sen tarkoituksena ole olla tieteellisen artikkelin kaltainen analyysi käsillä olevasta asiasta. Silti olisi voinut odottaa hieman kriittisempää näkemystä siihen, mitä tulee edustuksellisen demokratian ongelmiin – olihan tekstin lopussa kuitenkin lyhyt pro et contra -yhteenveto. Lukuisat suoraa demokratiaa koskevat ongelmat ovat itse asiassa myös edustuksellisen demokratian ongelmia. Ohessa on eriteltynä joitain seikkoja, joita kyseisestä kirjoituksesta nousi esille.
1. Wiberg toteaa, että kansanäänestyksen osalta ”Brexit-enemmistö on väestövähemmistö”. Oleellista on huomata, että vaaleissa tuskin koskaan koko äänioikeutettu väestö äänestää. Jos 3 puoluetta valittaisiin hallitukseen 50 % kansan tuella, se tarkoittaa, että 50 % äänioikeutetuista olisi antanut tukensa sille. Koska kaikki eivät äänestä vaaleissa (Suomessa noin kolmasosa väestöstä), voitaisiin samalla periaatteella sanoa, että hallitusenemmistö edustaa väestövähemmistöä. Jos lasketaan äänestämättömät ja opposition kannattajat yhteen, totta kai hallitus jää vähemmistöön. Toteutuuko kansan tahto? Edustuksellisessa demokratiassa on siis aivan sama ongelma kuin suorassa demokratiassa tämän asian suhteen. Jos kyllä–ei -muotoisilta kansanäänestyksiltä vaadittaisiin reilusti 50 % suurempaa tukea (esimerkiksi 2/3 osuutta), tällöin tulisi johdonmukaisuuden nimissä vaatia tätä samaa periaatetta myös edustuksellisessa demokratiassa hallituksen muodostamisen ja lakien säätämisen suhteen. Käänteisesti: Miksi edustukselliselta demokratialta ei tulisi edellyttää väestöenemmistöä, mutta kansanäänestyksiltä sitä tulisi edellyttää? Viime kädessä kummatkin nimittäin pohjaavat suoraan demokratiaan, sillä edustajat valitaan parlamenttiin kansanäänestyksen kautta.
2. a) Wiberg väittää, että ”kansanäänestykset vaikeuttavat asioiden järkevää hoitamista ja poliittisen vastuun toteuttamista edustuksellisessa järjestelmässä.”. Liberalistisessa ja perustuslaillisessa ajattelussa (mm. Locke) lähdetään yleisesti siitä, että valta on peräisin kansalta. Tätä samaa periaatetta ilmentää myös perustuslakimme, jossa todetaan, että valta on kansalla, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Eduskunta voi siis edustaa kansaa, muttei se voi koskaan viedä valtaa pois siltä, jolta se on valtakirjansa saanut. Poliittinen vastuu on aina viime kädessä kansalla, koska se on edustajansa valinnut. Koska hyvistä/huonoista päätöksistä hyötyy/kärsii viime kädessä aina kansa. Kuinka poliittinen vastuu siis vaikeutuu, jos vallan alkuperäinen lähde käyttää sille kuuluvaa luontaista valtaansa?
b) Lisäksi on huomattava, että asioiden järkevä hoitaminen on subjektiivinen näkemys. Markkinaliberalisti katsoo, että asiat hoidetaan järkevästi, kun puututaan mahdollisimman vähän markkinoiden toimintaan ja yksilöt päättävät mahdollisimman paljon omista asioistaan. Sosialisti katsoo asioiden järkeväksi hoidoksi sen, että valtion interventiot ovat välttämättömiä, jotta sosiaaliset epäoikeudenmukaisuudet saadaan poistettua. Suorademokraatti taas katsoo, että järkevintä on antaa kansan äänen kuulua, koska siten voidaan sulkea ulos edustuksellisen demokratian lukkotilanteet. Aristokraatti on taas sitä mieltä, että tyhmän kansan ei tulisi päättää asioista ollenkaan, vaan valta annettaisiin ”älymystölle”, joka saa valtansa perintönä. Jokainen puolue väittää olevansa järkevämpi ja vastuullisempi kuin toinen. Edustuksellisessa demokratiassa prosessin järkevyys on myös kyseenalaistettavissa: vaalirahoitus ja lobbaus, puoluekuri, edustajan vähäinen perehtyneisyys aiheeseen, uudelleenvalinnan varmistaminen ja niin edelleen. Kaikki nämä tekijät vaikuttavat osaltaan siihen, että kansanedustaja ei välttämättä hoida asiaa ”järkevästi”.
3. Wiberg väittää, että ”kansanäänestykset toimivat pikemminkin vallassa olevan hallituksen kannatusmittauksena kuin esillä olevan asian ratkaisemisena.” On huomattava, että sama tilanne on myös edustuksellisessa demokratiassa. Eduskuntavaaleissa ihmiset voivat yhtä lailla äänestää valtaapitäviä vastaan tai sitten vain naamataulun perusteella. Tai sitten sitä, joka lupaa eniten ilmaisia palveluita tai kuka on mukavin julkkis. Tai sen mukaan, miten perhe, suku tai uskonnollinen viiteryhmä äänestää. Tai käy arpomassa numeron. Edustuksellisessa demokratiassa on aivan sama kysymys: ihmisillä on itsekkäät motiivit. Toisaalta edustuksellisessa demokratiassakaan ei kyse ole välttämättä asian ”ratkaisemisesta järkevänä prosessina”, vaan siitä, että päättäjänä tuetaan puolueen vaaliohjelmaa ja maksimoidaan kannatus oman vaalipiirin alueella.
4. Wiberg väittää, että ”Ne [kansanäänestykset] yksiulotteistavat poliittista keskustelua. Ne banalisoivat ja demonisoivat yhteiskunnallista väittelyä.” Kaikki nämä asiat ovat mahdollisia myös edustuksellisessa demokratiassa. On myös huomattava, että asioiden yksiulotteistaminen on joskus järkevää ja jopa tarpeellista. Jos asiassa X on 10 erilaista tekijää, niitä voi olla tarpeellista niputtaa isommiksi blokeiksi – lopuksi valitaan se vaihtoehto, jossa nämä 10 tekijää toteutuvat parhaiten. Toisaalta yksiulotteisuus voi olla jollekin äänestyskäyttäytymisen perusta: joku voi valita puolueensa vain sen perusteella, kuinka suurta verokiilaa puolue kannattaa. Ja sama voi koskea myös kansanedustajaa, joka äänestää aina sitä vaihtoehtoa, jossa kriteeri X toteutuu kaikken suurimmin, vaikka se tarkoittaisi muiden tekijöiden sivuuttamista.
5. Wiberg väittää: ”Edustuksellisten elinten arkisessa poliittisessa kädenväännössä voidaan ottaa huomioon mitä moninaisin elämän kirjavuus. Kansanäänestyksissä poliittinen harkinta korvataan yksilöiden atomististen joko-tai -valintojen summalla.” Kansanedustaja on myös ihminen aivan kuten äänestäjä, ja hän tekee päätöksensä yhtä lailla ”atomististen joko-tai -valintojen summalla”. Kuinkas muuten? Edustuksellisten elinten toiminnassa elämän kirjavuus rajoittuu muutamiin puheenvuoroihin ja äänestyksiin, joissa kaikkien pienimpien vähemmistöjen mielipide ei koskaan kuulu. Sen sijaan kansanäänestyksissä jokaisen ääni lasketaan puoluetaustasta riippumatta, ja näin otetaan huomioon paremmin elämän kirjavuus. Lähteehän elämän kirjavuuden määritelmä viime kädessä kansasta itsestään, eli kuinka kirjavaa kansan elämä on (ei siis kansanedustajien elämän kirjavuudesta).
6. Wiberg väittää: ”Juuri vastuun puute on kansanäänestysten ilmeisimpiä heikkouksia. Jos poliitikot ovat tehneet huonoja päätöksiä, heidän tilalleen voidaan valita uusia. Miten kehnot kansanäänestysratkaisut korvataan? Mitä tehdään, jos kansanäänestyksessä on saatu epätarkoituksenmukainen tulos? Kuka silloin on vastuussa? Miten tuo vastuu kannetaan?” Vastaus on hyvin yksinkertainen: Kansa on vastuussa. Kansa itse kärsii huonoista päätöksistä, ja käänteisesti hyötyy tekemistään hyvistä päätöksistä. Kansa on itse suoraan vastuussa kohtalostaan. On hyvin vaikea nähdä, miten kansanäänestyksessä voisi siis olla kyse ”vastuun puutteesta”, kun kansa ottaa käyttääkseen valtaa, joka sille luontaisesti kuuluu (kansalta valta on vain lainassa kansanedustajilla, eivät he sitä kuitenkaan omista). Jos epätarkoituksenmukainen tulos tulee kansanäänestyksestä, kansa viisastuu ja päättää seuraavalla kerralla paremmin.
7. Wiberg väittää: ”Kansan äänen johdonmukaisuudesta ei ole mitään takeita, koska kustakin asiasta äänestetään erikseen.” Asia riippuu siitä, mitä johdonmukaisuudella tässä tapauksessa tarkoitetaan. Tarkoitetaanko sitä sillä, että onko päätösten takana aina kansan enemmistö? Vai tarkoitetaanko sillä sitä, että jokin ryhmä voi tehdä päätöksiä, vaikka osa päätettävistä asioista ei yksinään saisi kansan tukea taakseen?
8. Wiberg väittää: ”Aloitteet kansanäänestykseen ovat helpohkosti manipuloitavissa: erityisintressit voivat manipuloida niin äänestyksen aloitetta kuin kansanäänestysprosessiakin. Järjestäytyneillä etujärjestöillä on rahaa ja kannustimet kehittää tukea esityksille, jotka hyödyttävät vain niiden omia kapeita etuja.” Sama pätee myös edustukselliseen demokratiaan. Vaalirahoituksella, kuten esimerkiksi taulukaupoilla ja seminaarilipuilla, kansanedustajat hankkivat paikkansa eduskunnassa, jossa heiltä odotetaan vastapalveluksia. Etujärjestöillä on rahaa ja ne voivat ostaa edustajia tukemaan omaa asiaansa. Suora demokratia ei ole tässä suhteessa yhtään sen huonompi. Edustuksellisen demokratian osalta on kuitenkin niin, että etujärjestön on helpompaa (ja halvempaa) ostaa yksittäisiä ehdokkaita – sen sijaan kokonaista kansaa on vaikeampi ostaa puolelleen. Ja mikäli kansan saa ostettua, kuinka sen voi tehdä niin, ettei kukaan sitä huomaa? Vaaliehdokkailla on sentään mahdollisuuksia piilottaa lobbausrahat mm. tuppeensahattuun lautaan ynnä muuhun.
9. Wiberg väittää: ”Kuka sanoo, minkä neuvon kansa neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä on antanut esimerkiksi tilanteissa, joissa vain harva äänioikeutettu on oikeuttaan käyttänyt tai mikään vaihtoehdoista ei ole saanut selkeää enemmistöä?” Samaa kysymystä voidaan pohtia myös edustuksellisen demokratian osalta. Asiaa käsiteltiin jo 1-kohdassa. Jos eduskunnassa esitys saa JAA-ääniä 40 %, EI-ääniä 39 % ja tyhjiä ääniä 21 %, mitä kantaa eduskunta on oikeasti? Onko eduskunnan päätöksellä kansan mandaatti? Jos on, miksi kansanäänestyksellä ei olisi sitä yhtäläisin perustein?
- Pohdittavaksi: Jos kansanäänestykset ovat vastuuttomia, millä prosessilla kansanedustajat tulisi valita, ellei kansanäänestyksellä?