Nämä muutamat lyhyet vuoden politiikassa ovat tehneet selväksi, että päättäjät toimivat hyvin pintapuolisten yhteiskunnallisten käsitysten pohjalta. Heillä ei ole visiota, näkemystä. Yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta syvällisiä, yhteiskunnan rakenteita eri näkökulmista arvioivia keskusteluja käydään harvoin.
Politiikka on virkamiesmäistä rutiinien toistoa ilman suuntaa
Tilanne on sama kaikissa puolueissa. Ajattelu keskittyy puolue-organisaation käytännön arkeen ja henkilökahinoihin. Jatkuvana huolenaiheena ovat seuraavat vaalit ja mitä toimittajat ajattelevat. Toimittaja on kaiken keskiössä. Hänestä riippuu, mitä äänestäjät ajattelevat. Ja äänestäjien ajatuksista, mielikuvista, riippuu ketä äänestetään.
Toimittajien luomaa mielikuvaa käydään sitten vaalien alla telttakatoksessa myymässä. Puolueen telttakauppiaan markkinointitaktiikkaan kuuluu puolueen parhaimpien puolien liioittelu. Heikkouksista vaietaan, mutta jos niistä on pakko puhua, skandaaleja vähätellään, vääristellään ja mitätöidään.
Puoluetoimijat oikeuttavat vilunkipelin ja välillä omienkin arvojensa vastaisen toiminnan perinteisellä ”tarkoitus pyhittää keinot” -ajattelulla. Puolueen poliittisten tavoitteiden kuvitellaan olevan yhteiskunnallisesti niin tärkeitä, ettei pidä takertua ”pikkuseikkoihin.”
Pois koneistosta, pöydän ääreen pohtimaan
Poliittisen pelin ollessa kuvatun kaltaista, olen päättänyt ryhtyä sitoutumattomaksi yhteiskunnalliseksi ajattelijaksi. Esitän ideoita, joiden toteuttamiseen muut voivat halutessaan tarttua tai olla tarttumatta. Suomella ei ole suuntaa, joten haluan luoda sellaisen. Koska olen sitoutumaton, muut eivät (toivottavasti) leimaa ajatuksiani suoralta kädeltä oikeistolaisiksi, vasemmistolaisiksi tai käytä mitään muutakaan tekosyytä välttää ajattelemista.
En kuvittele olevani mikään messias. Rehellisesti sanottuna olen varma, että tästä alkavaa blogisarjaa lukee vain pieni, mutta sitäkin tärkeämpi ajattelevien ja uudistusmielisten ihmisten joukko. Ehkä niin on parempi: maahanmuuttoon hysteerisesti suhtautuvat mölisijät yrittäisivät kuitenkin kaapata keskustelun kansainvaellukseen, siinä missä feministit keskittyisivät huomauttamaan joka välissä miten patriarkaaliset rakenteet ovat kaiken takana.
Lähden soutelemaan uusille vesille - tai ehkä vanhoille, niinkin voi ajatella; aloitan julkaisemaan johdonmukaisesti sosiaalipolitiikkaan keskittyviä artikkeleita, panostaen taustoitukseen sekä asioiden mahdollisimman kattavaan ja monipuoliseen käsittelyyn fakta- ja tutkimustiedon pohjalta.
Useimmat poliitikot mainitsevat heikkoudekseen nimenomaan soten (sosiaali- ja terveyspolitiikan). Sote koetaan vaikeaksi, monimutkaiseksi, etäiseksi, hankalasti hahmotettavaksi, eikä siitä oikein saa nasevia kannanottojakaan, joilla saisi naamansa iltapäivälehden lööppiin. Huonoa julkisuutta kun ei ole; tämän tietävät myös poliitikot.
Koska tietopohja on olematon, olen valinnut ajankohtaisen sosiaalisen tilanteen esittämisen ensimmäiseksi teemaksi, jonka jälkeen hahmottelen ongelmien syy-seuraussuhteita, edeten lopuksi ratkaisuehdotuksiin.
Sosiaalipolitiikka on kohtalonkysymys
Tämä ei ole pelkästään köyhien kärsimyksen vähentämiseen tähtäävä projekti, vaikka yhteiskunnan marginaaliryhmien aseman parantaminen tuleekin olemaan keskeisellä sijalla. Tarkoitus on ennen kaikkea esittää sellaisia uudistusehdotuksia, jotka lisäävät kokonaisuudessaan suomalaisen yhteiskunnan vakautta ja vaurautta, ennen kaikkea poistamalla ne syyt, jotka pitävät korkeastikin koulutetut tai muuten hyvin lahjakkaat ihmiset yhteiskunnan ulkopuolella - altistaen heidät sairauksille, ennenaikaiselle kuolemalle sekä päihde- ja mielenterveysongelmille.
Suuri ja vaikutusvaltainen maa, jolla on liikaakin työvoimaa ja kansalaisia, voi elää piittaamatta vaikeuksiin joutuneiden ihmisten hyvinvoinnista. Suomen kaltainen pieni, viiden miljoonan asukkaan maa, tarvitsee kaiken meillä olevan henkisen pääoman, jos aiomme pärjätä kiristyvässä globaalissa kilpailussa.
Tämänhetken päättäjien tyhjyyttä ammottavassa työkalupakissa on vain saha ja ruuvimeisseli: menetelminä ovat holtiton velanotto ja silmien sulkeminen tosiasioilta - tai vuosikymmenten takaiseen maailmaan suunnitellun tukijärjestelmän juustohöylääminen.
Kun visio puuttuu, keinot jäävät vähiin: tyydytään äyskäröimään vettä vuotavasta veneestä kutsuen sitä uudistamiseksi. Peräsinkin on jäänyt matkalle, mutta katkenneella airolla voi sentään soutaa ympyrää. Vaaleissa äänestäjillä on kaksi vaihtoehtoa: soudetaanko oikealle vai vasemmalle.
Näin ei voi jatkua.
Katse pitkälle tulevaisuuteen
Koska poliittinen keskustelu on muutaman aiheen ympärillä tapahtuvaa kiihkomielistä, mutta arvoltaan vähämerkityksistä näpertelyä, otan rohkeasti niin sanotun lusikan käteen. Kerron oman näkemykseni, vision, tulevaisuuden Suomesta.
Tiedän, että monen mielestä näin nuorelta tällaiset puheet ovat ylimielisiä. Vastauksia pitäisi kysyä Pekka Himaselta tai muulta ”asiantuntijalta”, jolla on rahalla ostettu titteli ja liian kallis kaulahuivi. Toiset tuudittautuvat luuloon, jonka mukaan päättäjät tietävät mitä tekevät. Eivät tiedä. Olen todennut tämän henkilökohtaisesti.
Aion joka tapauksessa vähät välittää tästä. Suomessa on totuttu pitämään mölyt mahassa ja tekemään mitä käsketään. Se sopii joillekkin, mutta minä aion tehdä poikkeuksen.
Blogi on jo loppupuolella. Missä se sosiaalipolitiikka?
Tässä avautumisessa olen purkanut sydämeltäni monet poliittisen aktiivisuuden vuosina kertyneet katkeruudet, jotta ne eivät näkyisi rivienvälisinä syytöksinä tai herjaamisena myöhemmissä kirjoituksissa, joissa tullaan noudattamaan kuivaa ja harmaata asialinjaa. Sosiaalipolitiikka saapuu lavalle siis vasta seuraavassa näytöksessä.
Siihen asti jätän auki kaksiosaisen kysymyksen: mitä on sosiaalipolitiikka ja mihin sillä pyritään?
Ensi kirjoitukseen, näkemiin arvon puheenvuorolaiset.