Thaimaassa järjestetään huomenna (7.8) kansanäänestys uudesta perustuslaista, joka siirtäisi valtaa pysyvästi sotilaille. Tosin sotilaat ovat oikeastaan jonkinlaisia sijaisnäyttelijöitä: taustalla on valtaa pitävä eliitti, jonka on mahdoton hyväksyä ajatusta siitä, että köyhä maaseudun asujaimisto on maassa enemmistönä. Sen sijaan että eliitti sanoisi, että OK olemme vähemmistönä, valta kuuluu enemmistölle, se yrittää oikeuslaitoksen ja armeijan avulla säilyttää asemansa vetoamalla siihen, että enemmistön edustajat ovat korruptoituneita ja he käyttävät valtaa väärin (”väärin” tarkoittaa sitä, että he käyttävät enemmistövaltaa).
Mutta mitä tekemistä meillä on Thaimaan kanssa? Itse asiassa aika paljon. Eliitti vastaan rahvas ei ole aivan vieras meikäläiselle järjestelmällekään. Viime vuosien poliittinen elämä on tuonut käytännöllisesti katsoen kaikissa maissa esiin populistisia liikkeitä, joiden perusajatuksena on juuri kapina eliittiä vastaan. Vaikka kapinan taustalla on useita syitä, keskeisin on varmaan globalisaation kielteisten vaikutusten herättämä närä. Ongelman voi pelkistää oheiseen kuvioon, jossa USA:n reaalipalkkojen kehitystä on tarkasteltu koulutusasteittain.
Kuten kuvioista näkyy, korkeakoulutettujen ansiot ovat nousseet yhtäjaksoisesti ja paljon, mutta kouluttamattomien (niiden jotka eivät ole saaneet koulun päästötodistusta) ansiot ovat pysyneet ennallaan, miesten reaaliansiot ovat jopa laskeneet. Vaikka lopputulokseen ovat vaikuttaneet monet tekijät, on mahdoton sivuuttaa globalisaation vaikutuksia (pääoma on hakeutunut Kiinaan ja muihin halvan työvoiman maihin samalla kun halpaa työvoimaan on virrannut lähinnä etelästä Yhdysvaltoihin). Donald Trumpin kannattajat tuskin uskovat selitystä siitä, että globalisaatio hyödyttää kaikkia, kun kuitenkin näyttää siltä, että vain hyvinvoiva eliitti pääsee hyötymään näistä eduista.
USA:n esimerkki ei ole Suomenkaan kannalta täysin abstrakti: jos tarkastellaan tulonjaon muutoksia viimeisen parinkymmen vuoden aikana, näkyy selvästi, että tärkein rakenteellinen tekijä on nimenomaan koulutus, eli koulutuserot (tätä ilmentää jollain tavoin myös oheinen kuva eri koulutusasteen omaavien tulokehityksestä). Hyvin koulutetuilla menee hyvin ja huonosti koulutetuilla aina vaan huonommin. Silti useimmin äänessä ovat korkeasti koulutetut, ikään kuin työttömyys koskisi vain heitä.
Se, mikä tässä asetelmassa on mielestäni eniten pielessä, on kyvyttömyys myöntää tosiasioita: puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tosiasia nimittäin on, että esimerkiksi juuri globalisaatio kohtelee eri ihmisiä eri tavoin: on häviäjiä ja voittajia, vaikka kansantalouden tasolla tulos olisi mitenkä plusmerkkinen. Suomessa niin kuin useimmissa muissakin maissa poliittinen ja taloudellinen eliitti on haluton myöntämään tätä tosiasiaa. On paljon helpompi leimata vastustajat rasisteiksi, impivaaralaisiksi ja tai vain jonkinlaisiksi idiooteiksi, kuin perustella sitä, miksi kakkua ei jaeta keskeltä kahtia. Jotkut itseään muita huomattavasti viisaampina pitävät tuntuvat ajattelevan, että vastaan hangoittelevien rikollisen tyhmät argumentit pitää hiljentää thaimaalaisella strategialla: oikeuslaitoksen, poliisin tai ulkomaisten toimijoiden avustuksella.
Globalisaation eteneminen ei ole meidän päätöksistämme kiinni, mutta emme nyt kokonaan ole sivusta seuraajia. Onhan talouspolitiikka ja oikeusjärjestys sentään (ainakin toistaiseksi) omissa käsissämme. Ja kai nyt on selvää, ett tavaroiden ja ihmisten vapaa liikkuvuus ei ole yksi ja sama asia, vaikka se kuulostaisikin yksinkertaiselta ekonomistilogiikalta.
Suomessa tunnutaan uskovan, että globalisaation haitat voidaan jotenkin neutraloida julkisilla palveluksilla ja tulonsiirroilla, mutta sen ajatuksen pitää perustua johonkin väärinkäsitykseen. Emme me sentään kykene globalisaatiota selättämään. Suomessa on jo nyt maailman suurin julkinen sektori (julkiset menot - BKT-suhteella mitattuna). Ajatus siitä, että moninkertaistaisimme tulonsiirtomme globalisaation varjopuolten torjumiseksi, ei ole tästä maailmasta. Jos aikoo selviytyä kansainvälisessä kilpailussa, on pakko mukauta globalisaation haasteisiin: kustannusten pitää olla kertaluokkaa pienempiä kuin nyt. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että julkista sektorin pitää supistaa. Poliitikot eivät tietenkään sano näin; päinvastoin he vaativat vain entistä suurempaa julkista sektoria, ikään kuin julkinen sektori olisi ilmainen: veroja ei kerättäisi julkisen sektorin rahoittamiseen vaan aivan muita tarkoituksia (tulonjakoa, terveyshaittoja ym.) varten.
On vaikea kuvitella, että julkista sektoria voitaisiin supistaa ilman, että palvelutuotantoa yksityistettäisiin ja tehtäisiin markkinaehtoiseksi. On jotenkin groteskia, että globalisaation ilosanomaa viestittää voimakkaimmin Yleisradio, mediayhtiö, jolla on lakiin perustuva yksinoikeus kerätä maksuja kaikilta kansalaisilta, haluavat ne niitä tai ei. Aika vähäistä tuntumaa globaaliin markkinatalouteen on varmaan myös ylempien virkamiesten keskuudessa, eikä akateeminen maailma tee tästä mitään poikkeusta. On niin helppo mainostaa globalisaation etuja, jos varjopuolista voi lukea vain sosiaalisesta mediasta.
Jos ja kun koulutus näyttää muodostavan entistä selvemmän vedenjakajan työmarkkinoilla ja tulokehityksessä, herää kysymys, eikö olisi jollain tavoin uudelleenharkittava sitä tapaa, jolla korkeakoulutuksen hyödyt ja haitat jaetaan. Nyt harvoille ja valituilla tarjotaan ilmainen ja koulutus ja keskivertoa selvästi suuremmat (ja alati kasvavat) palkat ja niiden maksajiksi laitetaan korkeakouluja käymättömät. Ainakin minusta tämä tuntuu äärimmäisen nurinkuriselta tasa-arvopolitiikalta; kai meidän pitäisi ottaa rahat niiltä, jota ovat edun saajia, eikä niiltä, jotka eivät saa mitään.
Mutta ei pidä kuvitella, että eliitti hevin luopuisi saavutetuista edusta – aina löytyy joku fraasi, jolla oma itsekkyys saadaan kuulostamaan samarialaiselta hyväntekeväisyydeltä. Vetoaminen oikeudenmukaisuuteen ei varmaan auta, paljon tepsivämpää olisi se, että poliittista järjestelmää muutettaisiin. Vuoden 2015 vaaleissa korkeakoulutetuista 80 % äänesti, mutta pelkästään peruskoulun käyneistä vain 31 %. Onko muuten kukaan poliitikko reagoinut näihin luihin? Mitäpä jos kokeiltaisiin pakollista äänestämistä. Korkeasti koulutetut avarakatseiset ihmiset (ainakin Mikael Junger) varmaan kannattavat sitä, että köyhät impivaaralaiset tulisivat äänestysuurnille sankemmin joukoin peräämään oikeuksiaan. Vai onko tässä joku ongelma?
Matti Viren