Koulut alkavat taas ja koulukiusaaminen puhuttaa. Suomessa, kuten monessa muussakin maassa, koulukiusaaminen on vaikeasti pois kitkettävä ongelma. Kiusaaminen ei ole koskaan kiusatun syytä. Kiusaaja etsii syyn mistä tahansa: sukupuolesta, terveydentilasta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ihonväristä, ulkonäöstä, köyhyydestä tai puhetavasta. Koulukiusaaminen ei myöskään koskaan ole vaaratonta. Se aiheuttaa tutkitusti vakavia pitkäaikaisia psykososiaalisia vaikutuksia, pahimpana muun muassa itsetuhoajatukset, ahdistuneisuus ja masentuneisuus. Sillä on aina itsetuntoa heikentävä vaikutus. Kiusaaminen voi laukaista myös sosiaalisilta taidoiltaan epävarmassa ja epävakaassa nuoressa ylitsepääsemättömiä vihan tunteita ja aiheuttaa vakavia seurauksia. Pahimmillaan radikalisoitumisen.
Uusin mahdollisesti koulukiusaamiseen liittyvä murhenäytelmä kohdattiin heinäkuussa Münchenissä, jossa psyykkisistä ongelmista kärsivä nuori tappoi itsensä mukaan lukien 10 ihmistä. Suomessa olemme joutuneet kohtaamaan vastaavia murhenäytelmiä jo aivan liian monta. Valitettavasti näiden iskujen mukanaan tuoma julkisuusarvo alentaa kynnystä itsensä kanssa solmussa olevalle nuorelle ”sanoa se viimeinen sana”. Meillä on myös vuosittain aivan liian monia ”hiljaisia menetyksiä”, kun kiusattu lapsi/nuori ei enää koe elämäänsä elämisen arvoiseksi. Yhteiskunnalla ei ole varaa menettää yhtäkään nuorta. Meidän on suojattava nuorten itsetuntoa kaikin mahdollisin tavoin.
Kuinka kitkeä kiusaaminen pois lasten keskuudesta, jos emme onnistu kitkemään sitä meidän aikuistenkaan keskuudesta? Kuinka voimme vaatia lapsilta kohteliasta käytöstä, erilaisuuden hyväksymistä sekä ihmisarvon kunnioitusta, jos emme itse osaa näyttää esimerkkiä? Jos sallimme aikuisille rasistiset huutelut ja hyökkäykset eri kansalaisuuksia kohtaan, kuinka voimme vaatia lapsiltamme yhtään sen parempaa käytöstä?
Sosiaalinen media on tehnyt kiusaamisen, toisen vähättelyn ja uhkailun entistä helpommaksi. On helppo leikkiä kukkulan kuningasta nimettömänä ja kasvottomana jakelemalla esimerkiksi tappo- ja raiskausuhkauksia. Aikuisten toiminta perustuu täysin samoille käytösmalleille kuin sen epävarman, mutta uhmakkaan oppilaan, joka haluaa näyttää uskallustaan, mutta ei uskalla tehdä sitä omilla teoillaan, vaan kiusaamalla heikompaansa tai niitä, jotka heikkoja puolustavat.
Jokainen vihjaileva ja rasistinen keskustelu ruokkii epätervettä asenneilmapiiriä ja laskee kynnystä kiusaamiselle. Ainoa oikea vaihtoehto on nollatoleranssi. Vastuu turvallisesta asenneilmapiiristä on meillä kaikilla. Nollatoleranssi lähtee liikkeelle puuttumisesta jokaiseen epäasialliseen keskusteluun ja tilanteeseen. Se vaatii meiltä jokaiselta uskallusta toimia ja puolustaa toista ihmistä.
Mitä tullaan muistamaan kuluneen kesän jalkapallon EM-kisoista? Islanti ja heidän uskomaton positiivisuutensa sekä kannustava asenteensa. He muistuttivat, että kiusaamisen pois kitkemisen kaava on periaatteessa hyvin yksinkertainen. Se, että kiusaamista ei yksinkertaisesti suvaita, eikä sille anneta lainkaan tilaa – ja että kaikki otetaan mukaan. Me-henki ei tarkoita, että ollaan toisia vastaan, vaikka vähän kisataankin. Islantilaisten valoisa itsevarmuus voimahuutoineen teki kaikille selväksi pelin hengen. Kaikki halusivat olla kuulua tuohon porukkaan. EM-kisojen aikaan sosiaalisessa mediassa kiersi tilannetta hyvin kuvaava pilakuva ”Islannin ainoasta jalkapallohuligaanista” Hákonista, joka halusi rähistä ja haastaa riitaa ulkomaalaisten kanssa. Hákon jäi uhoamaan yksin, sillä muut olivat mieluummin kannustamassa omiaan.
Millaisia tuloksia saisimme, jos haastaisimme itsemme, jokaisen vanhemman omilla sanoillaan, teoillaan ja ajatuksillaan näyttämään esimerkkiä erilaisuuden ymmärtämisestä jälkipolvilleen? Tulisiko meistäkin rohkea, osaava yhteiskunta, jossa vallitsee me-henki?
0