1700-luvulla elänyt legendaarinen valehtelija paroni von Münchhausen vakuutti kaiken muun ohella vetäneensä itsensä hiuspalmikosta ylös suonsilmästä. Kutakuinkin yhtä uskottava on se tapa, jolla maailman ja sen mukana myös Suomen taloutta yritetään nykyisin vetää nopeampaan kasvuun.
Suomi
Valtiovarainministeriö julkisti viime viikolla tietoja ensi vuoden budjetista ja sen pohjana olevista talousnäkymistä. Suomen BKT mataa nykyisin noin kymmenen vuoden takaisella tasolla ilman merkkejä siitä, että vienti vahvistuisi ja nostaisi kokonaistuotannon 72 prosentin työllisyysasteen saavuttamisen edellyttämään vauhtiin. Olojen normaalisuuden illuusio on kuitenkin kyetty toistaiseksi säilyttämään runsaan velanoton ja valtion elvytystoimien turvin. Lisäksi korkotaso on painettu lähes nollatasolle EKP:n rahapoliittisten toimien turvin.
Ensi vuonna hallitus yrittää parempien keinojen puutteessa ylläpitää kotimaista ostovoimaa alentamalla veroja ja nopeuttamalla edelleen valtion velkaantumistahtia.
Tämä meno ei voi jatkua enää kovin pitkään ennen kuin rajat tulevat vastaan. Suomen kansantalouden kokonaisvelka – johon lasketaan mukaan valtio, kotitaloudet ja yritykset – on kasvanut viimeisten kymmenen vuoden aikana kahdesta kolmen bruttokansantuotteen suuruiseksi.
Esimerkiksi riskeistä voidaan ottaa pääkaupunkiseudulla vilkkaaksi yltynyt rakennustoiminta. Eläkerahastot ovat sijoittaneet varojaan rakentamiseen ja lainaa on otettu halpojen korkojen houkuttelemina sillä odotuksella, että rakennusten valmistuessa suhdanteet paranevat ja upouusille tiloille löydetään käyttäjät. Tulos on kuitenkin toinen jos nousu jää tulematta. Juuri tuollainen asetelma tulee todennäköisesti olemaan siinä vaiheessa, kun valmistaudumme seuraaviin eduskuntavaaleihin ja arvioimme hallituksen aikaansaannoksia muun muassa toteutuneen työllisyyskehityksen perusteella.
Entä maailmantalous?
Financial Timesissa todettiin vähän aikaa sitten maailmantalouden velkaantumisasteen nousseen Suomen tapaan noin kolminkertaiseksi kokonaistuotantoon verrattuna. Kaikkialla on yritetty lisätä rahan tarjontaa kasvun piristämiseksi ja työllisyyden ylläpitämiseksi niin, etteivät ihmiset lähde ääniuurnille tai kaduille vaatimaan hallitustensa vaihtamista.
Samassa kirjoituksessa muistutettiin siitä, että korkojen ollessa keskimäärin kaksi prosenttia maailmantalouden kasvun pitäisi yltää peräti kuuteen prosenttiin pelkästään korkokulujen maksamiseksi. Todellisuudessa Kansainvälinen valuuttarahasto arvioi maailmantalouden yltävän tänä vuonna enintään 3,1 prosentin ja ensi vuonna 3,4 prosentin kasvuun. Tämä jää kauas sen tason alapuolelle, jota tarvitaan jotta työttömyys ei nousisi nykytasoltaan.
Harjoitetun politiikan seurauksena osa valtion velkakirjoista on painunut miinusmerkkisiksi. Yhteensä tällaisten velkojen määrä on ehtinyt kasvaa jo pitkälti yli 13 000 miljardiin dollariin. Tästä on tullut iso ongelma rahoitussektorille, jonka ansaintamalli perustuu talletusten ja lainojen väliseen korkoeroon. Myös suuret institutionaaliset sijoittajat – kuten eläkerahastot – menettävät ohimeneväksi ajatellun poikkeustilanteen muututtua uudeksi normaaliksi mahdollisuutensa päästä tavoitelluille tuottotasoille.
Rahalla työntämisen politiikka on jo alkanut kääntyä alkuperäistä tarkoitustaan vastaan. Perinteisestihän rahan halventamisella on haluttu kannustaa kotitalouksia ja yrityksiä ottamaan lisää velkaa sekä kasvattamaan sen turvin kulutusta ja investointeja niin, että talous kasvaa nopeammin. Nyt kuitenkin esimerkiksi Japanissa kotitaloudet ovat alkaneet lisätä säästämistään, koska ne eivät enää luota eläkelupausten toteutumiseen. Yritykset puolestaan pitävät varansa mieluummin käteisinä kuin tekevät investointeja tyhjän päälle.
Maailman talousviisaiden oivallettua Münchhausen-reseptin toimimattomuuden he ovat alkaneet etsiä parempia vaihtoehtoja. Sellaisiakin toki on, mutta päättäjien horisontti ei yllä niiden käyttöönottoon.
Tie kestävään kasvuun
Maailmantalouden ankean pinnan alla muhii voimia, jotka liikkeelle päästessään ajaisivat sen suorastaan heittämällä vuosikymmeniä kestävään voimakkaaseen kasvuun. Tärkein kasvun tekijä on se, että moderneilla työmarkkinoille hakeutuu valtava määrä lisää väkeä sekä suurten nuorten ikäluokkien että talouden muilta sektoreilta tulevien ihmisten ruokkimana. Etenkin kehittyvistä maista löytyy lisäksi valtava määrä tyydyttämättömiä tarpeita ihmisten yrittäessä päästä nauttimaan normaaleista modernin elämän mukavuuksista. Kolmas iso tekijä on tieteen ja teknologian nopea kehitys, joka tarjoaa koko ajan uusia mahdollisuuksia työpanosten tehokkaampaan hyödyntämiseen.
Kasvun kouriintuntuvana esteenä on kuitenkin eriarvoisuutta ylläpitävien rakenteiden ohella se, että jo nykyisessä laajuudessaan taloudelliset toimintomme ylittävät kirkkaasti maapallon tosiasiallisen kantokyvyn rajat. Ilman välittömiä ja radikaaleja korjaustoimia holtittomuutemme seuraukset tulevat olemaan katastrofaalisia.
Siksi ihmiskunnalla on edessään äärimmäisen vaativa kaksoistehtävä. Ensiksi on kyettävä toteuttamaan tuotetun vaurauden uudelleenjako niin, että myös äärimmäisessä köyhyydessä elävät ihmiset voivat pyrkiä työnsä välityksellä kohti parempaa elämää. Samanaikaisesti tämän resurssimobilisaation synnyttämät kasvupaineet on kyettävä ohjaamaan oleellisesti nykyistä kestävämpiin suuntiin niin, että olemassaolomme luonnollisten perustojen tuhoamisen sijasta voimme jättää maapallon terveenä myös tulevien sukupolvien käytettäväksi.
Yhtälön toteuttaminen edellyttää ihmiskunnan siirtymistä lyhyen ajan sisällä oleellisesti nykyistä kehittyneempään sivilisaatioon. Urakka onnistuu vain mobilisoimalla kaikki ihmiskunnan voimavarat ja niiden käyttöä ohjaavat luomispotentiaalit viimeistä pisaraa myöten. Tuolloin meidän ei tarvitse enää itkeä työmahdollisuuksien puutetta, liiallisen velkaantumisen riskejä tai elämisen yleistä epävarmuutta, vaan jokaiselle löytyy mielekästä tehtävää niin paljon kuin vain itsestään kykenee antamaan.
Koittaako vielä joskus päivä, jolloin päättäjämmekin ymmärtävät nämä realiteetit ja ryhtyvät toimimaan niiden mukaisesti?