Suomen saamelaisalueella eli Utsjoella, Inarissa, Enontekiöllä ja Sodankylässä annettava saamen kielten opetus toimii ajoittaisia ongelmia lukuunottamatta kohtalaisen hyvin, vaikka opettajista ja oppimateriaaleista pulaa. Rahoitus on kuitenkin kunnossa. Tilanne on aivan toinen saamelaisalueen ulkopuolella. Mikäli saamelaislapsi asuu kotiseutualueen ulkopuolella, voi olla ettei hän ei voi lainkaan opiskella saamen kieltä tai sen taso vaihtelee. Käytännössä tämä tarkoittaa, että yhä useampi saamelaislapsi jää luku- ja kirjoitustaidottomaksi saamenkielellä.
Yli 60 prosenttia saamelaisista asuu kotiseutualueen ulkopuolella, ja tämän vuoksi olisi äärettömän tärkeää, että saamen kieltä opetettaisiin ja saamenkielistä opetusta annettaisiin tarvittaessa jokaisessa Suomen kunnassa. Asia ei varsinaisesti ole edes resurssikysymys, koska opetus voidaan toteuttaa laadukkaasti etäyhteyksiä hyödyntäen. Saamelaisalueen koulutuskeskus olisi luonteva ja osaava taho tämän tyyppisen opetuksen järjestäjäksi. Oppilaitoksella on pitkä kokemus etäyhteyksien hyödyntämisestä ja ammattitaitoinen henkilökunta tällaisen opetuksen antamiseen.
Kunnilla ei kuitenkaan ole kotiseutualueen ulkopuolella lakisääteistä velvoitetta opetuksen järjestämiseen eikä siihen kannusteta, joten opetus jää usein kokonaan järjestämättä. Tämä on ristiriitaista, sillä saamelaisilla on perustuslaillinen oikeus kieleen ja kulttuuriin. Kaikki saamen kielet ovat uhanalaisia ja ne tarvitsevat kipeästi uusia puhujia. Kotiseutualueen ulkopuolella järjestettävä saamen kielten opetus voisikin lisätä myös muiden kuin saamelaisten kiinnostusta saamen kielten opiskelua kohtaan ja siten lisätä kieltä taitavien lukumäärää.
Valtioneuvosto teki vuonna 2014 periaatepäätöksen, jonka mukaan saamen kielten oppimiselle myös saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella luodaan edellytyksiä. Asiaa selvitettiin vuonna 2015 yhteistyössä OKM:n, saamelaiskäräjien ja Saamelaisalueen koulutuskeskuksen kesken, mutta lukuisista esityksistä huolimatta asia ei ole edennyt eikä selvitystyö ole enää jatkunut. Tilanne on varsin hämmentävä ja on perusteltua kysyä, haluaako opetus- ja kulttuuriministeriö toimettomuudellaan aiheuttaa saamen kielien katoamisen? Aikaa ei nimittäin ole hukattavaksi.
Vaikka saamelaiskysymykseen, saamelaismääritelmään, ILO 169 -yleissopimukseen ja pohjoismaiseen saamelaissopimukseen liittyy paljon ratkaisemattomia ristiriitoja, ovat kaikki osapuolet yksimielisiä siitä, että saamen kielten elinvoima Suomessa on turvattava. Tässä asiassa ei ole kyse siitä, kuka on saamelainen tai kuka ei ole, vaan kokonaisten kielien tulevaisuudesta ja kohtalosta. Niin statukselliset kuin statuksettomatkin saamelaiset haluavat, että kielet säilyvät.
Vetoankin opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasoseen asian kuntoon saattamiseksi. Lähes 100-vuotias Suomi on sen velkaa omalle vähemmistökielelleen. Samalla tulee pohtia, voidaanko saamenkielten elvytysohjelmaan kohdentaa lisää valtion määrärahoja, sillä yhtäkään mahdollista puhujaa ei voida tässä kriittisessä tilanteessa menettää.