Timo Soinin, Erkki Tuomiojan ja Jaakko Iloniemen äskettäiset lausunnot pakottavat kysymään, mitä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kärkikaartin päässä oikein liikkuu.
Aloitetaan ministeri Iloniemestä, ulkopolitiikan grand old manista. Viime perjantaina hän kommentoi Kymmenen uutisissa Ruotsin Nato-selvitystä. Uutisankkuri kysyi, lisäisikö se Suomen turvallisuutta, jos Ruotsi liittyisi Natoon mutta Suomi pysyisi ulkopuolella.
Kysymyshän oli älytön, mutta siihen olisi sentään voinut vastata järkevästi. Siis sanoa, ettei tietenkään lisäisi. Päinvastoin se ratkaisevasti heikentäisi turvallisuuttamme, jos jäisimme yksin harmaalle vyöhykkeelle ilman lännen turvatakuita.
Vaan mitä vastasi Iloniemi: ”Ei se välttämättä lisäisi sitä. Se saattaisi siinä tapauksessa parantaa, että Venäjän reaktio ei johtaisi kovin ankariin vastatoimiin.”
Jokohan lyötiin tauluun väistelyn ja kiemurtelun Suomen ennätys?
Entä sitten Soini? Lauantain Helsingin Sanomissa hän arvioi Ruotsin puolustuskyvyn heikoksi ja Suomen hyväksi. ”Sen jälkeen kun Neuvostoliitto romahti, Suomi ei tehnyt niin kuin monet länsieurooppalaiset maat maan mukaan lukien Ruotsi, vaan pidimme puolustusmenot yleisellä tasolla.”
Millä ihmeen yleisellä tasolla? Suomen puolustusmenot ovat pitkään olleet bruttokansantuotteeseen suhteutettuna Euroopan häntäpäätä. Paljon parjattu Ruotsikin on käyttänyt rutkasti enemmän rahaa puolustukseen kuin Suomi: sen puolustusbudjetti on melkein kaksinkertainen Suomeen verrattuna. Ruotsilla on erittäin suorituskykyiset meri- ja ilmavoimat. Ei ihme, että eri maiden puolustuskykyä vertaileva Global Fire Power -sivusto (http://www.globalfirepower.com/) rankkaa Ruotsin sijalle 29, Suomen vasta 55:nneksi.
Soinikin tekee sen tavallisen virheen, että tuijottaa Suomen teoreettisen reservin kokoa, vaikka valtaosalle reserviläisistä ei pystytä järjestämään kertausharjoituksia eikä heille riitä ajanmukaista varustusta. Ei sellaiselle porukalle ole käyttöä nykyajan sodankäynnissä.
Ja sitten vielä Tuomioja. Mies ei petä koskaan. Tämä 1970-lukulaisen USA-vastaisuuden sydänjuureensa tatuoinut veteraanipoliitikko arvostelee Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-selvitystä turhasta pelottelusta. Erityisesti häntä riepoo raportin kohta, jossa todetaan Venäjän kohdistaneen Suomeen suoria ja epäsuorempia uhittelevia toimia kuten alueloukkauksia ja yllätysharjoituksia lähialueilla.
Noinhan on tosiaan päässyt käymään, mutta lause tietty loukkaa sellaisen ihmisen maailmankuvaa, joka on aina halunnut nähdä Neuvostoliiton ja sen perillisen toimet parhain päin.
On itsestään selvää, että Venäjä voi olla Suomelle uhka. Venäjän toiminta Georgiassa, Krimillä ja Ukrainassa osoittaa, että uho saattaa vaihtua tositoimiksi. Ei se todennäköistä ole, mutta mahdollista kyllä.
Jos muuten Venäjä ei voi olla uhka, miksi Suomella ylipäätään on armeija? Ruotsin, Norjan vai Viron varalta?
Maanantaina Tuomioja kertoi A-studiossa, ettei pidä ajatella Suomen joutuvan mukaan, jos Itämeren alueella syntyisi konflikti. Viisasta ja rauhaa rakentavaa puhetta? Ennemmin vastuutonta pään pensaaseen työntämistä: statistin roolia tuskin on tarjolla, vaikka kuinka sitä haluaisimme. Siihen viittaa historiakin.
Tuomiojan hyväuskoisuus on toki luontevaa jatkoa aiemmalle sinisilmäisyydelle. Hänhän on mies, joka viime vuosikymmenellä otaksui ilmeisesti ikuisen rauhan koittaneen, koska katsoi Natosta tulleen tarpeeton järjestö ja arvosteli niitä poliitikkoja, jotka olivat jääneet ”voimapoliittisen ajattelun vangiksi”, voimapolitiikan aika kun oli kuulemma ohi. Se Tuomiojan historiantajusta – jonka puutteesta hän muuten Venäjä-selvitystä arvostelee.
Ja kun ei ole historiantajua, turha odottaa tulevaisuudentajuakaan. Tai nykyisyyden.
Jos Soinin, Iloniemen ja Tuomiojan sijaan lausunnot olisivat pulpunneet somen viemäristöistä tai pilipalisarjan poliitikoilta, en olisi niin huolissani. Mutta kun ne tulivat nykyiseltä ja entiseltä ulkoministeriltä ja ulkopolitiikan huippuasiantuntijalta, herää voimaton kysymys.
Miten tämä voi olla tällaista?