Jos olet niin revi se. Deletoi se. Tai vaihtoehtoisesti, kirjoita siihen että minua pitää hoitaa kalleimmilla mahdollisilla lääkkeillä loppuun asti, suloisten hellien sairaanhoitajattarien toimesta ja tarjota luksustasoista hoitoa eksoottisissa maisemissa viime hetkiini asti. Sen sijaan jos olet kirjoittanut ”elintoimintojani ei tarvitse pitää yllä enää siinä vaiheessa, kun sairaudesta parantumisesta ei ole enää toivoa”, suosittelen tuhoamaan sen.
Seurattuani läheltä vuoden ajan lihassairaudesta kärsivän läheisen elossa pysymistaistelua olen tullut tulokseen, että potilas tarvitsee voimia taistelussaan ei sairautta vaan terveydenhoitosysteemiä vastaan. Jos potilaan sairaus on kuolemaan johtava, hänellä ei ole enää potilaan oikeuksia. Hänellä on kuolevan ihmisen status, joka tarkoittaa sitä, että hänet ohjataan ystävällisen päättäväisesti sille luiskalle, joka päättyy kuolemaan. Ja tälle luiskalle ohjaaminen on erikoissairaanhoidon päätehtävä, mikäli potilaalla sattuu olemaan ennen pitkää kuolemaan johtava sairaus.
Nykyisinä heikkoina talousaikoina esim. hengityskonehoito on tolkuttoman kallis. Siksi sairaanhoito tekee kaikkensa, että kukaan ei siihen joutuisi. Hyvä tavoite niin kauan, kun ajatellaan että pysytään kaikki terveinä niin siihen ei jouduta. Mutta kun toisena vaihtoehtona on hengityksen pysähtyminen ja kuolema, hengityskone vaihtoehtona voi tulla potilaan mieleen. Etenkin jos hän on nuori ja elämänhaluinen. Usein on. Tai vanha ja elämänhaluinen. Tai sitten vain ihan tavallinen ihminen, joka ei halua vielä jättää läheisiään, koska vaihtoehto on olemassa. Tähän ei nyky-yhteiskunnalla ole varaa. Joidenkin, heikoimpien meistä on kuoltava. Viidakon laki. Jotkut jäävät jälkeen ja peto syö heidät.
Kuulostaako karmealta? Minusta kuulostaa. Samoin vaikealta uskoa. Suomihan on hyvinvointiyhteiskunta. Meillä pidetään huolta kaikista. Vaan ei pidetä. Ei silloin kun rahaa on niukalti. Kuten nyt. Priorisointi tuli vaivihkaa suomalaiseen sosiaali- ja terveyshuoltoon. Kun siitä itse kuulin 1990-luvun lopulla, se kuulosti järkipuheelta. Ehkä koululaisten iltapäiväkerho voisi luopua lasketteluretkestä jos vanhukset pääsevät ennemmin vaikka ulos kävelylle sillä rahalla.
Kun viisi hoitohenkilökunnan jäsentä kokoontuu puhekyvyttömän, puolustuskyvyttömän potilaan sairaalasängyn ympärille vaatimaan hoitotahdon allekirjoittamista, ollaan päädytty aika kauaksi iltapäivätoiminnan ylimääräisten kustannusten karsimisesta. ”Jos et allekirjoita hoitotahtoa, et saa oireita helpottavia hoitoja”, oli yksin sängyssään kotiin lähtöä odottavalle potilaalle sanottu. Painostettuna, nitistettynä potilas oli paperin allekirjoittanut. Systeemi oli saanut sen minkä halusi. Oikeuden olla antamatta potilaalle elämää pitkittävää hoitoa.
Olen aina ollut eutanasia kannattaja. Ihmisen on saatava päättää oman elämänsä kestosta, mikäli vaihtoehto on liian kivulias ja epäinhimillinen. Vuoden aikana saamani käsityksen mukaan eutanasia on viimeinen asia mitä Suomessa keskusteluun auttaa tuoda. Suomi olisi täynnä sairaaloita, joissa vanhojen, monisairaiden ja laitteiden varassa olevien ihmisten ympärillä pyörisi kuolemankauppiaita, jotka painostavat tavalla tai toisella antamaan lopullisen allekirjoituksen. Kääntäisinkin hoitotahto-keskustelun toisin päin. Onko Suomen valtiolla enää hoitotahtoa? Ei ole, ei kaikkien potilaiden kohdalla.