A-talkin jälkimaininkina noussut keskustelu risusavotoista on tyyppiesimerkki nykyisestä tahallisen väärinymmärtämisen ja ohipuhumisen kulttuurista. Mikään asia ei etene, koska järkevätkin aloitteet hautautuvat tunnepohjaisen, ideologisen älämölön alle.
Susanna Koski kehotti A-talkin keskustelussa nuoria työttömiä suuntaamaan katseensa esimerkiksi metsään, pohtiessaan keinoja työllistää itsensä. Sivuvasemmalta Lauri Ihalainen syötti keskusteluun termin #risusavotta. Sana työnnettiin armotta Kosken suuhun ja siihen päättyi pohdinta nuorten työllisyystilanteesta ja kestävyysvajeen huolestuttavista luvuista sekä niiden mahdollisista ratkaisuista. Samalla nousi näkyville heikentynyt kykymme innovoida, emme osaa nähdä puita metsältä.
Viimeisen muutaman kuukauden aikana olemme saaneet lukea, kuinka thaimaalaiset ovat tänäkin vuonna työllistäneet itsensä marjanpoimijoina, kuinka mies tienasi 4500 euroa verotonta tuloa sienillä ja kuinka mikroyrittäjä pyrki ansaitsemaan toimeentulonsa tekemällä puisia plektroja. Yritystä siis löytyy ja mainituissakin esimerkeissä ainoa este on ollut rakenteellinen kannustinloukku, joka estää työttömiä yrittämästä.
Selvää on, että metsästä ei kaikille 380 000 työttömälle irtoa elantoa, mutta osalle saattaa hyvinkin irrota. Metsä ei ole keskustelussa olennainen. Jos Kosken sanoja yrittää ystävällismielisesti ja rakentavasti tulkita, olennaista on miettiä, kuinka muuten voi elantonsa tienata kuin TE-toimiston välittämästä kokopäivätyöstä. Kun metsät on koluttu ja kaikki puiset innovaatiot otettu käyttöön, voi katseen suunnata vesistöihin, soille ja taivaalle. Maailma on täyttä hyödyntämättömiä luonnonvaroja ja vielä keksimättömiä yritysideoita.
Helppoa ei tietenkään ole vaikkapa työttömän nuoren perä edellä puuhun kavuta mutta ei sitä ainakaan helpota täyslaidallinen kansallista tyrmäystä. Pahansuopea panettelu #risusavotasta on signaalina väärä, talouden jaloilleen nostamiseen tarvitaan rohkaisua ja tukea. Siitä Koskelle propsit.