Olen joutunut kokemaan asunnottomuuden nöyryytyksen ja häpeän, joten rikoksiin ja väkivaltaisuuteen siirtyminen ei olisi tilannettani muuttanut, mutta siihen minua ei ollut kotona kasvatettu ja siksi en sille tielle lähtenyt.
Yrityksemme, omaisuutemme ja kotini ryöstön jälkeen yritin saada apua asunnottomuuteeni Sotkamon kunnalta, jonne olin tuonut lähes viidensadan miljoonan markan investoinnin ja luonut satoja pysyviä työpaikkoja.
Ei auttanut nöyrtyminen avunpyyntökirjeessä, jossa pyysin kuntaa vuokraamaan minulle asunnon, jonka vuokran kunnalle maksaisin, sillä luottotiedottomana en saanut asuntoa vuokrattua 1997. Kotikuntani kieltäytyi auttamasta.
Kohtalo auttoi minua hetken, etten tehnyt itsemurhaa, kun ystävieni avustuksella ja sairauspäivärahani turvin sain vaihdettua maata ja muutin puoleksi vuodeksi Viron Tarttoon kesällä 1997, josta sain vuokrattua asunnon. Se ilo kesti vain joulukuuhun saakka, jonka jälkeen minun oli palattava takaisin Suomeen, sillä sain oleskella Virossa vain 180 päivää ilman oleskelulupaa.
Olin ilman asuntoa ja osoitetta, olin irtolainen.
Sain karvaasti kokea, että Suomessa ei yrittäjän työtä arvosteta. Avunpyynnöistäni kieltäytyi kotikuntani, sosiaalitoimisto ja valtio. Kirkolta en edes viitsinyt kieltävää vastausta kuulla, joten sieltä en apua pyytänyt.
Ei ollut mitään merkitystä sillä, että olin suorittanut kaikki velvollisuuteni yhteiskuntaa kohtaan. Käynyt kunniakkaasti armeijan, aloittanut työt jo 9-vuotiaana. Opiskellut ja luonut valtavasti työpaikkoja toisille ja elämisen mahdollisuuksia sadoille perheille. Heille kodit ja toimeentulon. Heistä kukaan ei tarjonnut kotia, ei auttavaa kättä.
Näin minä koin kolme kuukautta asunnottomuutta, nöyryytettynä ja häpeissäni.
Ote päiväkirjastani
Vuoden 1997 joulun ja uudenvuoden, jälkeen tuli arki ja ongelmat.
Mitä minä nyt teen, en voi jäädä ystävieni vaivoiksi, mutta minulla ei ole paikkaa minne mennä?
Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kiertää kassieni kanssa ystävän luolta toiselle ja maasta toiseen. Näin minä sitten majoittauduin, koditon, kotimaaton –irtolainen, muutin kassieni kanssa kolmen kuukauden aikana viisitoista kertaa:
Minä olin koditon ja te otitte minut luoksenne.
Näin minun Ystäväni ottivat minut luokseen ja tarjosivat vuoteen ja ruoan...
-19.12.97 Asunnollani Pikk kadulla Tartossa, josta jouduin luopumaan
19-21.12.97 Joukon luona Helsingissä
22-25.12.97 Penan ja Jarken luona Kajaanissa
25-26.12.97 Penan ja Jarken mökillä Tuhkakylällä
26-28.12.97 Penan ja Jarken luona Kajaanissa
28.12.97-05.01.98 Helin luona Kajaanissa
06-16.01.98 Jonin kotona Helsingissä
16-23.01.98 Huotarin Annen asunnolla Helsingissä
23.01-66.02.98 Jonin kotona Helsingissä
06-07.02.98 Pirkon ja Jaskan olohuoneen sohvalla Hki:ssä
07-10.02.98 Huotarin Annen asunnolla Helsingissä
10-11.02.98 Junassa Tartosta Kaunasiin
11-21.02.98 Patrickin kotona Vilnassa
21-22.02.98 Jannen kotona Vilnassa
22.02.98-13.3.98 Patrickin kotona Vilnassa
Näin minä asunnottoman kiersin Suomea ja Eurooppaa. Kaksi kertaa oli tilanne, että minulla ei olisi ollut ollenkaan yöpaikkaa pakkasella, ne hetket olivat lopettaa elämäni.
Minä olin onnekas asunnoton, sillä minulla oli Todellisia Ystäviä.
Kertokaa minulle, että miten vielä rankemmin Suomen yhteiskunta voi nöyryyttää ja häpäistä kansalaistaan, joka on sen eteen työtä tehnyt. Miten voi kunta ja valtio, jonne olin jo kerännyt kymmeniä miljoonia veromarkkoja olla auttamatta hädässä olevaa?
Ideoimani, luomani ja yhdessä veljieni ja yhtiökumppanini kanssa luomani yritys on työllistänyt jo 25-vuotta 500 henkilöä, tuottanut veroja varovaisestikin arvioiden 300 miljoonaa euroa. Minulle yrittäjälle ei suotu oikeutta kotiin, ei kotiseutuun, ei kotimaahan. Ei suotu oikeutta tuomioistuimissa, ei annettu apua yhteiskunnalta sitä pyytäessäni.
Syntyessäni Suomeen – hävisin elämän lottoarvonnassa, sillä voittoni riistettiin minulta ja sen lottovoiton turvin ovat toiset eläneet ja rikastuneet ja rikastuttaneet elämäänsä.
Eikö olisi jo aika hyväksyä se asia, että jokainen suomalainen tarvitsee asunnon, sillä ilmastollisista olosuhteista johtuen ilman asuntoa ei pärjää. Eikö olisi jo aika pitää ensin huoli omien kansalaisten perustarpeista, että me kaikki jaksaisimme tehdä työtä ja kerätä veroja voidaksemme auttaa toisia?
Asunnoton ei voi, eikä jaksa antaa panostansa täysipainoisesti työelämään ja yhteiskunnalle.
Päättäjät tuntevat häpeää, jos ei auteta muita maita ja heidän kansalaisiaan, mutta sulkevat silmänsä, korvansa ja suunsa omien kansalaisten hädältä, koska niistä ei kysytä ja ei puhuta kansainvälisillä foorumeilla. Voiko olla tärkeämpää säilyttää kasvonsa maailman politiikassa, kuin olla tuntematta häpeää omien kansalaisten kärsimyksistä? Suomalaiset päättäjät, poliitikot ja virkamiehet ovat osoittaneet ajattelevansa, puhuvansa ja toimivansa juuri niin – vaietaan siitä, mikä on itsenäisen valtion kannalta kaikista tärkeintä, sen omat kansalaiset.