Mikä Venäjää vaivaa, moni pohtii. Ensin Ukraina ja Krim, sitten Syyria ja Aleppo.
Koti-Venäjälläkin oppositio on käytännössä nujerrettu, mm. seksuaalivähemmistöt on hakattu kaappiin, eikä riippumatonta mediaa enää ole. Muun maailman asettamilla pakotteilla ja sormen heristelyillä ei näytä olevan Putinin politiikkaan mitään vaikutusta.
Mikä yhdistää Ukrainaa ja Syyriaa Venäjän näkökulmasta? Molemmissa oli vallassa Venäjän liittolainen, jota vastaan kansa nousi kapinaan. Molemmissa on Venäjälle tärkeä laivastotukikohta, jonka käytön kansannousu vaaransi.
Kun Viktor Janukovytš pakeni Kiovasta, ja länsimielinen oppositio nousi valtaan, Venäjä pelkäsi menettävänsä Mustanmeren laivastonsa päätukikohdan Sevastopolissa. Kun Bašar al-Assadia vastaan taistelevat kapinalliset alkoivat päästä niskan päälle, Venäjä pelkäsi menettävänsä Tartusin laivastotukikohdan, ainoan satamansa Välimerellä.
Ukrainalaisten ja syyrialaisten suurin synti oli kuitenkin nousu valtiaitaan vastaan. Putinin pahin painajainen on ns. värivallankumous, jossa kansa entisessä neuvostoimperiumin valtiossa yrittää syrjäyttää autoritäärisen hallituksen, kuten Ukrainassa tapahtui vuosina 2004 ja 2014.
Putinin pelosta, että värivallankumous voisi tapahtua myös Venäjällä, kertoo 350 000 - 400 000 sotilaasta/poliisista koostuvan kansalliskaartin perustaminen suoraan Venäjän presidentin alaisuuteen viime huhtikuussa. Mm. entisistä Venäjän sisäministeriön joukoista, OMON-mellakkapoliiseista ja poliisin SORB-erikoisjoukoista kootun kansalliskaartin tehtävänä on turvata nimenomaan Venäjän sisäistä turvallisuutta.
Väkilukuun suhteutettuna vastaavan Suomen kansalliskaartin vahvuus olisi 13 000 – 15 000 henkeä eli noin kaksinkertainen Suomen poliisin koko vahvuuteen verrattuna.
Kansalliskaartin perustaminen vastaa kysymykseen, kuinka perillä presidentti Vladimir Putin oikeastaan on maansa ja maailman tilanteesta. Muuten voisi epäillä, uskaltaako kukaan kertoa hänelle huonoja uutisia? Putin on ennemmin uusi inhorealistinen Stalin kuin uusi Ceausescu, joka oli joulukuussa 1989 ilmeisen aidosti hämmästynyt, kun väkijoukot eivät enää hurranneetkaan hänelle?
# # #
Psykologian opiskelijat tuntevat vuonna 1971 tehdyn surullisenkuuluisan Stanfordin vankilakokeen, jossa 24 miesopiskelijaa arvottiin kahteen ryhmään, joista toiset olivat ”vankeja”, ja toiset ”vartijoita”. Tutkija Philip Zimbardo lavasti Stanfordin yliopiston psykologian laitoksen kellariin vankilan, jossa koe tehtiin. Kokeen aluksi vangit ”pidätettiin” kodeistaan, ja heille mm. annettiin täikuuri ja vanginvaatteet. Vartijoille annettiin yleisluontoiset ohjeet, että heidän tulisi pitää tilanne hallinnassa, mutta he eivät saisi kohdella vankeja väkivaltaisesti.
Kun vangit kokeen toisena päivänä protestoivat kohteluaan ja sulkeutuivat selleihinsä, vartijat jakoivat vangit ”hyviin” ja ”pahoihin”, ja alkoivat rangaista pahoja esimerkiksi punnerruksilla, eristyksellä ja näyryytyksillä. Parissa päivässä vartijoiden käytös muuttui sadistiseksi, ja vankien oireet kertoivat ahdistuksesta ja stressistä. Koe jouduttiin keskeyttämään viiden päivän jälkeen, kun paikalla käynyt ulkopuolinen psykologi puuttui tilanteeseen.
Koetta on käytetty esimerkkinä siitä, miten yhden ihmisryhmän kontrolloimaton valta toista ryhmää kohtaan voi johtaa vallan väärinkäyttöön. Historiasta on valitettavan helppo löytää hypoteesia tukevia esimerkkejä. Esimerkiksi vankien murhaaminen, raiskaaminen, kidutus ja häpäiseminen Yhdysvaltojen armeijan ja tiedustelun ylläpitämässä Abu Ghraibin vankilassa Irakin sodan aikana kertoo, mihin kontrolloimaton valta voi pahimmillaan johtaa. Samasta psykologisesta ilmiöstä kertovat orpokodeissa eri puolilta maailmaa paljastuneet väärinkäytökset, ja punaisten vankien summittaiset joukkoteloitukset Suomen sisällissodan jälkeen.
Stanfordin vankilakoe nousee mieleen myös, kun seuraa Venäjän viime aikaista käytöstä. Ihmiselle näyttäisi olevan lajityypillistä käytöstä, että kontrolloimaton valta muita ihmisiä kohtaan johtaa vallan väärinkäyttöön. Sisäpolitiikassa Putinin sisäpiiri ei kaihda mitään keinoja turvatakseen valtansa jatkumisen. Maassa on 2000-luvulla tehty useita selvittämättömiä poliittisia murhia, eikä sanan- tai kokoontumisvapaudesta voi enää puhua.
Kukaan Venäjällä tai sen ulkopuolella ei enää kykene sanomaan Putinin lähipiirille, että tuollainen käytös ei yksinkertaisesti käy. Talouspakotteet ja matkustuskiellot eivät pure.
Sama välinpitämättömyys muita ihmisiä ja kansoja kohtaan pätee myös Venäjän ulkopolitiikkaan. Ukrainalta voidaan miehittää Kainuun maakuntaa suurempi alue, ja leikkiä julkisuudessa, että Venäjä ei ole millään tavalla osallisena Itä-Ukrainan taisteluissa. Syyriassa Venäjä pommittaa Assadin hallintoa vastustavien kapinallisten alueella avustuskuljetuksia ja sairaaloita, ja muu maailma tyytyy heristämään sormeaan. Edes 298 ihmistä surmanneita Malaysian Airin matkustajakoneen alasampujia ei saada vastuuseen, vaan Venäjä kiistää kirkkain silmin osallisuutensa koko joukkomurhaan.
Suomessa Venäjän vastaisia pakotteita paheksutaan, koska ne haittaavat juuston vientiä Venäjälle. Meille suomalaisille kelpaavat vähän verisetkin rahat.
Vastaavaa käytöstä on toki nähtävissä pienemmässä mitassa myös esimerkiksi Saudi-Arabian ja Iranin toiminnassa Jemenissä ja Turkin kurdi-jahdissa pohjois-Syyriassa.
# # #
Krimin miehitykseen ja Itä-Ukrainan taisteluihin vaikuttaisi pätevän myös toinen psykologinen ilmiö eli niin kutsuttu sivustakatsoja-apatia. Sivustakatsoja-apatiassa on kyse siitä, että mitä useampi ihminen huomaa toisen olevan hädässä, sitä epätodennäköisempää on, että joku auttaa häntä. Mutta jos paikalla on vain yksi henkilö, hän hyvin todennäköisesti myös auttaa.
Tunnetuksi sivustakatsoja-apatia tuli vuonna 1964 tapahtuneesta Kitty Genovesen murhasta, jonka näki tai kuuli 37 tai 38 ihmistä, joista kukaan ei soittanut poliisille, saati mennyt auttamaan.
Sivustakatsoja-apatia tuntuu vaikuttavan myös kansallisella tasolla. Krim ja Donbass voisivat meidän suomalaisten puolesta olla jollain toisella planeetalla.
Onneksi presidentti Koivisto ei onnistunut ostamaan Karjalaa takaisin Jeltsiniltä. Jokainen voi kuvitella, millainen malka se olisi ollut Putinin silmässä. Ja miten vähän pienten vihreiden miesten ilmestyminen Viipuriin olisi muuta maailmaa kiinnostanut.