Valtakunnan päämedioiden ykkösuutisaihe on täysin ansaitusti jo ties kuinka monennetta päivää perätysten paitsi maahamme jo saapuneet myös odotettavissa olevat turvapaikanhakijat. Viisinumeroinen luku elää ja kasvaa jatkuvasti, eikä tämä ole missään määrin yllättävää. Tuntuu siltä, että hallitusohjelmaan kirjatut ja maahanmuuttoa koskevat pykälät ovat yhtä tyhjän kanssa. Ei ehkä niinkään siksi, etteikö ennen kaikkea kansallista poliittista tahtoa niiden noudattamiseksi löytyisi vaan siksi, että varsin usein ilmenevä Schengen-sopimuksen noudattamatta jättäminen asettaa Suomen selkä seinää vasten. Se on kirvelevä hinta EU:n mallioppilaana toimimisesta.
Erittäin ei-toivottu reaktio muutamien niin ikään valtakunnan päämedioiden joukkoon katsomiltani tahoilta on ollut niiden julkaisuja koskevan keskustelun sensuuri. Tätä perustellaan "vihapuheen" leviämisen vastaisuudella. Mielipiteen ilmaisuun löytyy kuitenkin aina kanavat, joita pitkin ne saavat tulla ilmi.
Jokainen täysjärkinen viestin vastaanottaja osaisi (ja on tähänkin mennessä osannut) suodattaa lukemastaan materiaalista asiattoman paskan, jolle ei tule uhrata ensimmäistäkään ajatusta, mutta lehdistön ennakkosensuurin tarkoitus on saattaa kaikkein suurimman yleisön silmiin vain sen yhteistä agendaa – kritiikitöntä monikulttuuri-ideologian ihannointia – palveleva mielipideilmasto.
Puhun Yhdestä ja Ainoasta Oikeasta Totuudesta™. Tämän luonne on se, että jos ei kansalainen x sitä edusta tai sen puolesta liputa, hän ajattelee väärin. Kun Yhtä ja Ainoaa Oikeutta Totuutta runnotaan läpi, ei demokratialla ole asian kanssa sanan sijaa.
Kuntatason huomiona penseys vastaanottokeskuksen perustamista kohtaan sai kokoomusministeri Sanni Grahn-Laasosen varpailleen ja kyseenalaistamaan kotikaupunkinsa Forssan kaupunginhallituksen päätöksen. Merkille pantavaa on, että hän itse ei ole ollut käsitykseni mukaan vaikuttamassa kyseisen ja turvapaikanhakijoita varten järjestettävää hätämajoitusta vastustaneen päätöksen syntyyn. Asia viedään kaupunginvaltuuston käsittelyyn oiottavaksi.
Jos päätetään "väärin" (vastoin Oikeaa ja Hyvää tapaa toimia), päätös pitää yrittää kumota. Koska eihän nyt noin väärin voi päättää tai edes ajatella! Myös vääriä mielipiteitä on oikeutettua moukaroida.
Ministeri Grahn-Laasonen koki, että hänen kotikaupunkinsa maine ryvettyy kielteisen päätöksen myötä. Paljon tätä selkeämpää signaalia siitä, millainen olisi Hyvä ja Oikea päätös ei voitane antaa. Vaikka päätös epäilemättä syntyi parlamentaarisessa järjestyksessä siten kuin sitä kunnallisessa päätöksenteossa noudatetaan, päätös ei ollut ministerille mieleinen.
Tosiasiassa Forssan kaupunki antoi toivon pilkahduksen. Samoin kuin Keuruunkin. Kuntatason päätöksillä voidaan yrittää vaikuttaa siihen, perustetaanko alueelle vastaanottokeskuksia vai ei. Tämä on kunkin kunnallisen päätöksentekoelimen velvollisuus ja vastuu, koska heidän tehtävänään on ajatella ja ajaa yksinomaan kuntalaisten etua.
Näitä päätöksiä aletaan yrittää jyrätä yksi toisensa jälkeen, sen voin luvata. Yksityisillä toimijoilla on tietenkin mahdollisuus tarjota tilojaan kyseistä tarkoitusta varten, kuten Kuntalehti joitain päiviä sitten muistutti. Lisäksi sisäministeri Petteri Orpo on todennut (= uhannut), kuinka vastaanottokeskuksia voidaan perustaa myös vastahankaisiin kuntiin, valtion omistamiin rakennuksiin (Iltalehti 3.9.-15, s. 2).
Aina välillä joku erehtyy höpisemään outoja ja pyytää, että humanitaarisen maahanmuuton hyödyt ja haitat tulisi laittaa keskenään puntariin – siis se, mikä on harjoitettavalla politiikalla saavutettavien hyöty- ja haittavaikutusten välinen suhde. Lisäksi tulisi muistaa elinkeinoelämämme ratkaisemattomat epäkohdat suhteessa koko humanitaariseen laupeudentyöhön. Tasapaino hyväntekeväisyyden ja Suomessa jo asuvan kansan olojen kesken.
Mitä tahansa kulumomenttia kohden ei ole käytettävissä loputtomasti resursseja, sillä avainasemassa on niiden välinen priorisointi sekä tasapainotus. Humanitaarisessa avustustoiminnassa sen sijaan vaikuttavat pätevän aivan eri lainalaisuudet – resursseja on pakko keksiä vaikka tyhjästä. Realiteetteja, laskennallisia tosiasioita, ei turhaan vilkuilla.
Normaaleille lainalaisuuksille alttiita asioita sitä vastoin on mm. suurtyöttömyys, joka koettelee lukemattomia yksilöitä ja heidän kauttaan niin ikään lukemattomia kotitalouksia kautta maan. Ihmiset joutuvat kamppailemaan leivän syrjässä pysyäkseen, kiristämään nälkävyötä, asettamaan menonsa tärkeysjärjestykseen ja tinkimään.
Viime aikojen veroista kansanliikettä en muista nähneeni Suomen nykyisten pitkäaikaistyöttömien, syrjäytymisvaarassa olevien ja jo syrjäytyneiden nuorten, yhteiskunnan kovien arvojen (tuottavuusvaatimukset, pyrkyröinti, oman edun tavoittelu) johdosta ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle joutuneiden kansalaisten tai surkeissa oloissa asuvien vanhusten puolesta.
Hurmoshenkisen mielenosoitusaallon saa aikaan homoseksuaalien avioliitto-oikeus (jota toki edelleenkin itse kannatan) tai rasismin (jota edelleenkin itse vastustan) vastaisuus, mutta eivät ne lukemattomat heikko-osaiset Suomen kansalaiset, jotka täytyisi saada kaikkien edun mukaisesti työmarkkinoiden tavoitettaviksi. Ne, jotka mm. Paavo Arhinmäki ja Ville Niinistö muistavat usein ja etenkin vaalien alla mainita – joskin tarkoittaen viime aikoina paperittomia siirtolaisia.
Vastuullisia suomalaisia tulisi kiinnostaa vain ja ainoastaan Suomen tilanne. Tulevaisuudennäkymät työmarkkinoilla, koulupudokkaiden määrän vähentäminen, niiden kerrannaisvaikutus valtion sosiaalimenoihin, vaille toisen asteen koulutuspaikkaa jäävien nuorten määrä ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä jo olemassaolevan ja ikääntyvän väestön saaman terveydenhoidon laadukkuuden takaaminen epävakaassa taloustilanteessa.
Oman ja puhtaasti henkilökohtaisen epäilykseni mukaan kantasuomalaisten toimeentuloedellytykset koetaan liian pitkään jatkuneen hyvinvoinnin aiheuttaman krapulan johdosta itsestäänselvyytenä, jota ei tarvitse sen suuremmin puolustaa saati ylläpitää. Tämä on osittain tottakin. Eläkkeet ja työttömyyskorvaukset rullaavat (karenssit pois lukien) nykytilanteessa.
Nykyihmisiltä kuitenkin krapuloissaan unohtuu, ettei hyvinvointi ole vain odottanut noutajaansa vaan on vaatinut rutkasti työtä ja uhrauksia. Sitä ja varjelua se vaatii tulevaisuudessakin. Vastuullisia ja pitkänäköisiä päätöksiä.