Kuvitelkaa asunto, jossa on ovi, jossa on lukko. Aika monella teistä luultavasti on sellainen.
Siinä lukossa on avaimenreikä ja kahva. Tarkoitus on, että avaimenreikään laitetaan oikea avain ja käännetään kahvaa, jolloin ovi aukeaa. Jos avaimenreikään laitetaan väärä avain ja käännetään kahvaa, ovi ei aukea. Mutta jos avaimenreikään ei laiteta yhtään mitään vaan vain käännetään kahvaa, ovi aukeaa silloinkin.
Paljonko olisitte valmiita maksamaan tästä lukosta? Olisiko 41 € vuodessa paha? Eihän se nyt objektiivisesti arvioituna ole iso hinta, ja kyllähän sillä estetään ihmisiä tulemasta sisään ainakin väärillä avaimilla.
Lukkoa voidaan kutsua vaikka kuvitteellisella nimellä Rajavartiolaitos. Sattumoisin 41 € on myös rajavartiolaitokselle budjetoitu summa asukasta kohti.
Rajavartiolaitoksen tehtävä on vartioida rajaa ja estää luvattomat rajanylitykset. No, Suomi on mukana Schengenin sopimuksessa, mutta sama tehtävä voidaan yleistää koskemaan kaikkien Schengenin sopimusvaltioiden rajavalvontaviranomaisia, joista kunkin tehtävä on valvoa omaa osaansa ulkorajasta.
Nykymuodossaan rajavalvonnan toimiminen on kyseenalaista. Periaatteessa sopimusvaltioiden alueelle niiden ulkopuolelta saapuvilta vaaditaan matkustusasiakirjoja. Näistä voidaan päätellä, onko henkilöllä ylipäänsä oikeutta saapua alueelle, tai onko hänestä kenties annettu etsintäkuulutus. Tämä vaatimus kuitenkin poistuu siinä vaiheessa, kun henkilö ilmoittautuu turvapaikanhakijaksi. Hänen ei tarvitse näyttää matkustusasiakirjoja, jos hän vain sanoo, ettei hänellä sellaisia ole. Henkilö voi olla karkotettu jonkin törkeänkin rikoksen takia, mutta koska hänestä ei tiedetä rajalla edes oikeaa nimeä (olettaen ettei hän sitä itse kerro), ei sellaisella karkotuksellakaan mitään merkitystä ole.
Näiden julkisen talouden säästökuurien aikana olisi loogista kyseenalaistaa koko rajanvartiolaitosten olemassaolo, jos niitä kerran nimenomaisesti vaaditaan olemaan hoitamasta omia tehtäviään. Jostain syystä tätä kyseenalaistamista ei keskustelussa kuulu, ja tämä epäjohdonmukaisuus ihmetyttää. Mitä hyötyä rajan vartioinnista on, jos yli kuitenkin saa tulla kuka tahansa? Turvapaikanhakijoita viedään vastaanottokeskuksiin, minkä myötä aiheutuu kasvavaa rikollista ja muitakin häiriöitä ympärillä asuville kansalaisille. Kukaan ei tunnu ottavan vastuuta, ja seurauksena on välien kiristymistä niin turvapaikanhakijoiden, viranomaisten kuin tavallisten kansalaistenkin välillä. Osa tästä johtaa kärkeviin, vihamielisiinkin mielipiteenilmaisuihin ja ääritapauksissa suorastaan väkivallantekoihin. Kärsijöitä ovat rauhalliset ihmiset kummallakin puolella.
Koska osa sopimusvaltioista ei selvästikään hoida rajavalvontaansa kunnolla, voi Suomi aloittaa väliaikaisen rajavalvonnan omilla rajoillaan tai sitten yksinkertaisesti erota koko sopimuksesta. Tämä aiheuttaisi kieltämättä jonkinlaista haittaa varsinkin Ruotsin-rajalla, jossa rajan yli on kuljettu vapaasti jo vuosikymmenet. Ruotsi, Norja ja Tanska voisivat tietysti erota yhdessä Suomen kanssa ja palauttaa valvonnan Tanskan ja Saksan väliselle rajalle (muita rajojahan näillä valtioilla ei muun Schengen-alueen kanssa olekaan); tällaista vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole näköpiirissä, ja muutenkin varsinkin Ruotsi näyttää valinneen maahanmuuttopolitiikassa ihan oman polkunsa, eivätkä sen seuraukset näytä houkuttelevilta.
Humanitäärinen kriisi on kuitenkin tosiasia, mutta ei se ole syy unohtaa realismia tässä asiassa. Nykymuotoinen järjestelmä ei toimi. Minulta on kysytty, millainen sitten olisi parempi järjestelmä, ja seuraavassa yritän vastata siihen. Näkisin, että on sekä meidän että oikeasti hädänalaisten ihmisten etu, jos oikeasti vainoa pakenevat voidaan erotella ns. elintasosurffaajista. Omaantuntoon liittyvistä syistä hyväksyn sen, että oikeasti hädänalaisia ja hätäänsä syyttömiä ihmisiä suojellaan, joten kannatan järjestelmää, joka täyttää tämän suojeluvelvoitteen ja silti jättää jäljelle rajojen vartioinnin alkuperäisen tarkoituksen. (Mitä alla sanotaan Suomesta, voidaan yleistää koskemaan koko Schengenin sopimusaluetta, mikäli tämä sopimus halutaan pitää.)
Henkilö, joka jää kiinni laittomasta maahantulosta – olkoonpa se sitten itse maahantulon yhteydessä tai myöhemmin – voidaan ottaa kiinni ja viedä vastaanottokeskukseen. Vastaanottokeskukset sinänsä voisivat olla nykyisenkaltaisia, mutta sillä olennaisella erolla, että ne olisivat vartioituja, eikä niihin liittyisi vapaata liikkumista sisään tai ulos. Niissä annettaisiin ihmiselle lämmin leposija, ruokaa, perusterveydenhuolto ja suojelua. Suojelu on olennaista, kun puhutaan sisällissotia käyvistä kansoista, joissa sotivien osapuolten erittely turvapaikanhakijoiden keskuudesta on vaikeaa ellei mahdotonta. Rahaa ei annettaisi, eikä näissä keskuksissa rahaa mihinkään tarvittaisikaan. Ne, jotka oikeasti olisivat pakenemassa henkensä edestä, olisivat kaikesta tästä kiitollisia. Ne, jotka osoittaisivat etteivät ole suojelun tarpeessa vaan ennemminkin suojelun syy (esimerkiksi ryhtymällä väkivaltaan muita asukkaita kohtaan), karkotettaisiin joka tapauksessa.
Vastaanottokeskuksista liikuttaisiin ulos vain vartioituina ja vain muutamasta syystä. Asukkaalla olisi oikeus asioida oman valtionsa edustuston kanssa. Asukas voitaisiin viedä poliisin kyydillä edustustoon ja takaisin. Jos asukas saisi omalta valtioltaan passin ja jos hänen edellytyksensä maahantuloon olisivat kunnossa, hänet voitaisiin päästää vapaaksi. Tämän jälkeen häntä voitaisiin kohdella kuten ketä tahansa maahan laillisesti saapunutta ulkomaalaista.
Toiseksi vastaanottokeskuksen asukkaat saisivat vapaasti poistua Suomesta; tällöin heidät voitaisiin viedä poliisin kyydillä rajalle (tai lentoasemalle) ja toivottaa hyvää matkaa.
Elintasosurffaajia tällainen käytäntö ei varmaankaan houkuttelisi, eikä sen tarvitsisikaan. Jos selkeästi aiheettomat turvapaikanhakijat jättäisivät tulematta, olisi se sekä valtion, sen kansalaisten että oikeasti hätääkärsivien ihmisten etu.
Lähtökohtana olisi, että asukkaat palaisivat kotimaihinsa sitä mukaa, kun tilanteet niissä rauhoittuvat. On tosin sellainen ikävä mahdollisuus, ettei näin käy koskaan. Mikäli palaaminen ei onnistu usean vuodenkaan sisällä, voidaan viimeisenä keinona ruveta suunnittelemaan asukkaan assimilointia Suomeen. Tätä varten on edellytettävä uskottavaa kertomusta asukkaan alkuperästä sekä tietoa kyseisessä paikassa jatkuvasta konfliktista, sekä tietysti hyvää käytöstä vastaanottokeskuksessa asumisen ajalta. Asukkaan on syytä opiskella vastaanottokeskuksessa suomen kieli (tämän opiskelun voi toki aloittaa ilman assimilaatiopyrkimystäkin) sekä tärkeimmät tiedot suomalaisesta laista, kulttuurista ja elämäntavoista, sekä osoittaa hyväksyvänsä ne.
Assimilaatioprosessiin liittyviä vaatimuksia ei pidä ajatella rangaistuksena vaan kädenojennuksena. Assimilaatioprosessi olisi muutenkin tarjolla vain niille, jotka eivät ole syyllistyneet vakavaan rikokseen. Mahdollisuus uuteen elämään voitaisiin tarjota ihmisille, jotka tosissaan osoittavat ansaitsevansa sellaisen, ja osana tätä uutta mahdollisuutta heille voitaisiin jatkossakin tarjota suojelua viranomaisten, myös rajavartiolaitoksen taholta.