Ruotsin ulkoministeri Margot Wallström on saavuttanut uuden pisteen alittamalla riman upposukeltamalla. EU:n ulkoministerikokouksen alla pitämässään puheessa ministeri arvostelee Suomen pakolaispoliittista linjaa kovin sanoin muistuttamalla suomalaisia mm. siitä, kuinka toisen maailmansodan aikaan Ruotsi otti vastaan yli 70 000 sotalasta. Suomen kannattaisi muistaa oma historiansa, hänen kerrotaan jyrisseen toimittajille. Wahlström haluaisi opastaa Suomea pakolaisasioissa kädestä pitäen.
Hän myös muistuttaa, että toisen maailmansodan aikaan Ruotsistakin lähti suuria määriä ihmisiä Kanadaan ja Yhdysvaltoihin leveämmän leivän perään. Margot-parka vain tuntuu unohtavan, että Ruotsissa ei koskaan ollut mitään sotaa. Suomessa käytiin tuolloin kaksikin.
Tottakai meidän tulee olla kiitollisia saamastamme avusta, mutta en silti katso, että suomalaisilla olisi jokin erityinen velvoite maksaa takaisin toisen maailmansodan aikaista apua. Kyllä meidän kansamme on jo osansa maksanut puolustamalla samalla myös Ruotsin itsenäisyyttä Neuvostoliitolta.
Myönnän toki minäkin, että Suomenkin tulee ottaa pakolaisia vastaan, ja että hädänalaisia pitää auttaa, mutta tämä tapahtuu suomalaisten omasta tahdosta ja humanitäärisistä syistä. Ei menneisyyden velvoittamana, karvat pystyssä ja hampaita purren.
Tällaiset ulkopuolisten esittämät syyllistykset tekevät enemmän hallaa kuin hyvää suomalaisten asenteille ja maassamme vallitsevalle keskustelukulttuurille. Tuskin ne auttavat täältä apua hakeviakaan.
Kaiken kaikkiaan pidän hyvin arveluttavana puuhana, kun ihmiset välineellistävät 76 vuoden takaisen tragedian nykytilanteen keppihevoseksi. Ja kaikki tämä siksi, koska myötätunnon ja moraalin suurvalta ei kykene enää itse huolehtimaan suuripiirteisistä lupauksistaan kaikkien hädässä olevien vastaanottamisesta.
Toivoisin Wahlströmin myös muistavan, että Suomesta matkaan lähteneen junan kyydissä Ruotsiin saapui lapsia. Ei aikuisia miehiä tai partasuita, vaan pieniä lapsia. Hyvin useinhan näissä pakolaiskysymyksissä puhutaan kulttuurieroista ja samalla tavalla ne nousevat myös tässä suhteessa esiin. Suomalaisen on vaikea käsittää, kuinka nuorimies edes pystyy jättämään omaisensa ja läheisensä heidän oman onnensa nojaan. Paeta levottomuuksia Eurooppaan.
Hyvin monille suomalaisillesotalapseksi joutuminen on ollut traumaattinen kokemus, jonka kanssa he painivat vielä tänäkin päivänä. Sotalapset jätettiin ongelmien kanssa täysin yksin. Ei ole ollut olkapäätä johon nojata, eikä terapiaa jossa juosta. Suomen sotalapsiyhdistyksen mukaan syitä traumoihin on ollut monia, kuten esimerkiksi uusi ja vieras kieli sekä heidän oma äidinkielensä, jonka julkinen käyttö oli usein kiellettyä.
Kertomuksia riittää aina koulukiusaamisesta seksuaaliseen hyväksikäyttöön, väkivaltaan ja heitteillejättöön. Lapsia sijoitettiin kylmiin talleihin ja navetoihin, mutta todellisia kidutuslaitoksia olivat kuitenkin valtion ylläpitämät lastenkodit. Jokunen vuosi sitten Ruotsin hallitus pahoittelikin julkisesti yhteiskunnan 1950–1980 -luvuilla huostaan ottamien lasten huonoa kohtelua.
Valtio lupautui korvaamaan 250 000 kruunua eli noin 27 000 euroa jokaiselle sijaisperheissä ja lastenkodeissa huonosti kohdellulle. Kaltoin kohdellut suomalaiset kuitenkin unohdettiin. Tästä syystä Suomalaisten sotalasten järjestö onkin vaatinut toistuvasti Ruotsin valtiolta viralista anteeksipyyntöä ja korvauksia heidän koettelemuksistaan sijaiskodeissa.
Myös Ruotsin sotalapsiyhdistysten keskusliitto on toivonut, että suomalaisten sotalasten tilanne rinnastettaisiin vähintäänkin muihin ruotsalaisiin lastenkotilapsiin. Tänä vuonna kuitenkin päätettiin, että yksikään suomalainen sotalapsi ei tulisi saamaan valtiolta korvauksia kärsimyksistään, koska heidät oli sijoitettu lapsikoteihin yksityishenkilöiden eikä valtion toimesta.
Luulekohan ulkoministeri Wallström, että täällä joku olisi historiansa pystynyt unohtamaan, kun sodan muistot, traumat ja arvet periytyvät kasvatuksen kautta sukupolvien ylitse isältä pojalle. Suhteellisuudentajua sitä kaivattaisiin tuolla Torniojoen toisellakin puolen.
"Helvetti pääsi irti kun nämä kaksi ruotsalaista hoitajaa oli yövahteina. Veljeni oli kovasti ikävissään ja pelokas ja halusi tulla viereeni nukkumaan. Eihän se passannut. Nukuimme eri makuusaleissa pojat omalla puolella, tytöt omalla, vain iso avoin aula erotti meidät. Kun veljeni alkoi yöllä itkeä ja halusi tulla viereeni sitoivat nämä hoitajat hänet leveillä nahkaremmeillä kiinni sänkyynsä. Mitä enemmän huusi sitä kireämmälle remmit kiskottiin. Jaloissa yksi remmi, lantion kohdalla yksi, kolmas oli kainaloiden alla. Joskus kädetkin sidottiin. Kamalaa.
Ja kun veljeni rupesi pissaamaan sänkyynsä, hänen sänkynsä raahattiin sänkyni viereen. Että ole nyt siskosi vieressä. Ja sain katsella kuinka häntä pahoinpideltiin. Häneltä revittiin kaikki yövaatteet päältä, patja, peitto ja tyyny vietiin pois. Hänet jätettiin paljoille sänkylaudoille alasti makaamaan, sidottiin remmeillä ja siinä hän huusi.
Eikä tämä vielä riittänyt kun hoitajat kyllästyivät kuulemaan huutoa sitoivat veljeäni pottaan kiinni ja tuoliin remmeillä ja raahasivat hänet pimeään komeroon ja ovi kiinni. Siellä meni loppu yö huutaen kunnes väsyi tai meni tajuttomaksi, ruumis sinisenä ja krampissa."
- Suomalaisen sotalapsen kertomus, Iltalehti 24.11.2011.