Helsingin hiippakuntadekaani Reijo Liimatainen kirjoitti HS.n. vieraskynä pääkirjoituksessaan vastoin kirkkolain ja järjestyksen tuntemustaan, väitteen, jolla ei ole totuuspohjaa. Se on myös räikeässä ristiriidassa ev.lut kirkon tunnustuspykälän 1§ kanssa, samoin kirkkojärjestyksen 1§ kanssa sekä papistolle annetulle ohjeistukselle, (kirkolliskokouksen hyväksyneen virallisen vihkikaavan mukaan) vihkiä kihlautuneet, avioliiton esteettömyyden omaavat, miehen ja naisen (eli morsiamen ja sulhasen) kristilliseen aviolittoon.
http://eliasrantanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/201780-raamatun-ja-suomen-...
Tätä kaikkea vastoin kirjoitti hiippakuntadekaani Liimatainen omiaan, väittäen seuraavasti: ”Juridista tai teologista estettä ei ole – luterilainen kirkko voi vihkiä nais- ja miespareja”.
Tälläisiä illuusiota spekulatiivisesti hän myös kirjoitti: ”Juridisesti muutos näyttää yllättävän helpolta. Kirkkolain mukaan tarkemmat ohjeet kirkollisista toimituksista antaa tuomiokapituli. On tärkeää, että erityisesti Helsingin hiippakunta antaa ohjeistuksen, jonka nojalla pappimme pääsevät mahdollisimman nopeasti palvelemaan kaikkia seurakuntien jäseniä.
Ainoat sanat, joiden voi katsoa määrittävän avioliittoon vihittävien sukupuolta, ovat käsikirjan termit sulhanen ja morsian. Yksinkertaisin ohje voisi olla, että pariskunta ilmoittaa vihkijälle, kumpaa vihittävistä kutsutaan sulhaseksi ja kumpaa morsiameksi.
Pääkaupunkiseudulla homo- ja lesboparit perheineen ovat jo löytäneet yhteiskunnallisen lokeronsa. Yleiseksi normiksi täällä on muodostunut syrjinnän vastustaminen. Kyselyjen perusteella suurin osa Helsingin hiippakunnan papeista olisi valmis vihkimään samaa sukupuolta olevat parit”. Näin Reijo Liimatainen
Tosi asia on edelleenkin, hiippakunnan tuomiokapitulilla ei ole oikeutta antaa ohjeistuksia, jotka rikkovat vastoin kirkkolain 1§ pykälää ja kirkojärjestyksen 1§ pykälää ja joka ylittää hallinnollisesti ja judidisesti tuomiokapitulin toimivallan. Niin tapahtuessa ei vain jokainen seurakunnan jäsen voisi tehdä siitä kantelun tuomiokapituliin, vaan myös vastuussa oleva seurakunnan hallintoviranomainen on oikeutettu tekemään asiasta valituksen hallinto-oikeuteen, tai tarvittaessa myös korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Lisäksi seurauksena ensimmäisen laittoman ja mielivaltaisen nais- tai mies parin vihkimisen jälkeen kirkosta eroasi suuri joukko kirkon jäseniä ja tämän toteaminen ei ole ”spekulaatioita” eikä ”kauhuskenaariota”. Kirkon hallinto organisaatiossa hiippakkunnat noudattavat yhteneväisesti kaikki samaa kirkkolakia ja järjestystä, jota voidaan muuttaa vain kirkolliskokouksen määräenemmistöllä.
DEMOKRATIA- JA KIRKON OMA HALLINTO JA TOIMINTA PERUSTA
Piispa Seppo Häkkinen on kirjoittanut tästä aiheesta kirjoituksen:
https://www.facebook.com/permalink.php?id=210742088952022&story_fbid=655...
”Kirkolliskokouksen keskustelussa seurakuntarakenteiden kehittämisestä yksi sana esiintyi lukuisissa puheenvuoroissa: demokratia. Teologisesta näkökulmasta puhe demokratiasta kirkossa ei ole yksinkertainen asia. Siihen on kaksi syytä.
Ensinnäkään kirkko ei ole olemukseltaan valtioon rinnastettava kansanvaltainen yhteisö. Kirkko on Jumalan kansa (1 Piet. 2:9-10), jonka olemassaolo perustuu Jumalan tahtoon. Sen ensisijaisena normipohjana on Jumalan sana eivätkä kansan enemmistöpäätökset. Tässä mielessä kirkko ei ole eikä sen tule olla demokraattinen yhteisö.
Nykyisessä länsimaisessa merkityksessään vain parinsadan vuoden takainen demokratian käsite ei sovi vaikeuksitta paljon vanhemman instituution tavoitteisiin. Sen sopivuutta on arvioitava kirkon perusteista käsin. Kaikkea ei voi kirkossa ratkaista äänestyksin eikä demokraattisilla, aikaan sidotuilla päätöksillä.
Kirkko ja demokratia eivät välttämättä ole vastakkaisia. Esimerkiksi vapaus, tasa-arvo, laillisuus ja turvallisuus ovat demokratian keskeisiä arvoja. Ne ovat myös kirkolle tärkeitä periaatteita.
Kirkon hallinnon periaatteena demokratia on riittämätön. Tämä huomio ei halvenna eikä väheksy tätä yhteiskunnallisesti merkittävää aatetta. Demokratia on yhteiskunnallisessa käytössä ja monissa organisaatioissa paras mahdollinen päätöksentekojärjestelmä. Kirkon hallintoperiaatteet ovat kuitenkin toiset.
Toiseksi jäsenten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuudet ovat kirkossa demokratiaa syvemmät. Maallikoiden vallan peruskivenä ei kirkossa ole kansansuvereniteettioppi tai antiikin kaupunkivaltioiden kansankokous. Kirkko on niiden yhteys, jotka kuulevat Kristuksen äänen (Joh. 5:25) ja jotka sitä tottelevat.
Kirkon elämässä vallitsee demokratian nykymerkitystä vanhempi periaate, yleinen pappeus. Sen perusteella seurakunnan jäsenet eivät ole vain oikeutettuja käyttämään äänivaltaansa, vaan heidät on myös kutsuttu osallisiksi Kristuksen pelastusteosta ja hänen kirkolleen antamasta tehtävästä. Osallisuus kirkossa on siis enemmän kuin demokratian periaate.
Yleisessä pappeudessa on kyse seurakuntalaisten osallisuuden toteutumisesta. Se mahdollistaa vaikutus- ja toimintamahdollisuudet yhtä laajasti kuin demokratiakin. Sen lisäksi kirkko odottaa jäseniltään laajempaa ja kokonaisvaltaisempaa osallistumista ja vaikuttamista kuin yhteiskunta kansalaisiltaan.
Demokratia ei voi kirkossa korvata teologiaa ilman että kirkko menettää oman ainutlaatuisuutensa.