Minä en ole isänmaallinen mies. Isänmaallisuus eli patriotismi tarkoittaa rakkautta, ylpeyttä tai omistautumista omalle maalleen, yleensä synnyinmaalleen. Sen pohja on nationalismissa, 1800-luvulla syntyneessä kansallisuusaatteessa, jossa kansakunnan pohjalta muodostettu valtio on poliittisen ajattelun ytimessä. Nationalismi muistuttaa hyvin monessa suhteessa modernia uskontoa ja isänmaallisuus on sen kaikkein fanaattisin ja omahyväisin ilmenemismuoto.
Isänmaallisuus lähtee ajatuksesta, että on jotenkin hienoa edustaa kansallisuudeltaan jotain tiettyä maata. Se ei yleensä vaadi osakseen mitään erityisiä perusteluja. Oma maa nyt vain on jotain erityisen hienoa ja sillä sipuli, ei mitään lisättävää. Jokainen vähänkään fiksumpi ihminen ymmärtää, ettei siinä ole mitään järkeä, mutta suurin osa ei välitä. Vuosikymmeniä kestäneen progadoimisen ja moni-institutionaalisen kasvatuksen seurauksena isänmaallisuus on noussut samanlaisen tabun asemaan kuin uskonto. Sen kritisoiminen tai kyseenalaistaminen nähdään hyökkäävänä ja epäasiallisena käyttäytymisenä kanssaihmisiä kohtaan.
Useimpien suomalaisten tavoin minäkin pidän Suomesta valtiona. Tämä kohtaan ei kuitenkaan perustu sen olemassa oloon, vaan sen saavutuksiin. Suomi on yksi maailman rikkaimmista ja hyvinvoivimmista maista, jossa toimivat julkiset palvelut ja hyvä yhteiskunnallinen turvaverkko takaavat kansalaisille mielekkään elämän ja lapsille vanhempien varallisuudesta riippumattomat mahdollisuudet hyvään tulevaisuuteen. Kunnioitukseni on kuitenkin myös ehdollista. Jos nämä asiat otetaan pois, Suomi ei ole enää maa, jonka nostaisin muiden yläpuolelle.
Minua yhdistää Suomeen ennen kaikkea kulttuurinen side. Etnisyydellä ei ole mitään muuta kuin kuvitteellista merkitystä minkään kansallisuuden kanssa. Suomalaista kulttuuria korostetaan ja pidetään yllä jonkinlaisena puhtaana ja kauniina asiana, joka sekin on kaiken arvostelun yläpuolella. En kuitenkaan näe mitään syytä, miksi suomalainen kulttuuri olisi mitenkään erityisen arvokas.
Suomalaista kulttuuria leimaavat piirteet, alistuvaisuus ja auktoriteettiusko, byrokraattisuus, eristyneisyys ja tunnekylmyys ovat mielestäni vastenmielisiä. Maailmassa on paljon ystävällisempiä, vieraanvaraisempia, rennompia ja elämänmyönteisempiä kulttuureja. Taiteestamme puuttuu omaleimaisuus, eikä tieteellisillä saavutuksillammekaan ole isossa kuvassa suurta merkitystä. Maailma ei todennäköisesti muuttuisi merkittävästi, jos suomalainen kulttuuri katoaisi kokonaan tällä sekunnilla.
Kulttuurillisesti olen ennen kaikkea länsimaalainen. Siihen minua sitovat oikeustajuni, jakamani yhteiskunnalliset perusarvot sekä historiallinen ja filosofinen konteksti. Sillä on hyvin vähän tekemistä perinteisen nationalismin kodin, uskonnon ja isänmaan kanssa. Se kulttuuri, johon minä koen kuuluvani, muodostuu vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta.
En voi sanoa olevani ylpeä suomalaisuudestani. Yleensä ylpeyttä koetaan joko saavutuksista tai mielenosoituksellisesti asiosita, joiden perusteella ihmistä yritetään sortaa. En koe, että suomalaisuus olisi sen kummemmin saavutus kuin asia, jota pitäisi jotenkin hävetä. Kansallisuudella ylpeily näyttäytyy helposti kansallisena omahyväisyytenä, jossa otetaan kunnia maan ansioista ja saavutuksista kollektiivina. Ylpeys on mielestäni väärä termi siitä tunteesta, jota koen esimerkiksi suomalaisten urheilijoiden menestystä kohtaan. Parempi termi olisi ilo.
Isänmaallisuus on uskonto, jossa kumarretaan vain palvojan omassa mielessä elävää käsitettä, joka todellisuudessa koostuu hyvin epäromanttisista asioista. Kansallisvaltion tai kansallisuuden näkeminen lähtökohtaisena itseisarvona on vähintään yhtä hölmöä kuin minkä tahansa uskonnon omaksuminen kyseenalaistamatta. Tosi asiassa kyse on hallinnollisista rajoista, ihmisistä ja vuosisatojen poliittisten ja aatteellisten muutosten muovaamasta paikallisesta kulttuurista. Kaikki nämä muuttuvat ajan mittaa. Muutosta vastaan taisteleminen on uskonnollista fanatismia todellisuutta vastaan.
