Se, mitä maailmalta ja varsinkin ääri-islamin taholta kuuluu meille Suomeen, aiheuttanee luonnostaan epäluuloja, turvattomuudentunnetta ja ahdistusta, vihan tunteitakin. Tämän ei välttämättä tarvitse aina olla rasismia. Meillä suuret ostoskeskukset ja julkinen ympäristö vilisee yhä enemmän ulkomaalaistaustaista ja suureksi osaksi juuri muslimiväestöä, joka monista tuntuu vievän tilan ja ilmapiirin.
Miten käsitellä tätä tunnetta ja ahdistusta ääneen saamatta rasistin leimaa? Vai kielletäänkö tämän tunteen olemassaolo ja koetetaan valistaa ja sivistää ihmisiä siitä, että nykyajan ihmisellä ei kuuluisi olla sellaisia tunteita?
Mitä on oikea suvaitsevaisuus, kun samalla sellainen tunne ahdistaa, että oman kotimaan pohjoismainen väestörakenne vääjäämättä muuttuu suurelta osin arabi- aasialais- ja afrikkalaisperäiseksi, ainakin nykyisten syntyvyyssuhteiden vallitessa?
Muutos on väistämätön ja itse kyllä hyväksyn sen tosiasiana. Mielestäni yhteiskuntamme tärkeimpiä kysymyksiä on kuitenkin nyt, miten käsitellä näitä muutosahdistuksia, joita uskon piilevän suomalaisissa pinnan alla suuret määrät, ettei tämä kätketyn ahdistuksen, epävarmuuden ja vihan ilmitulo purkautuessaan saisi aikaan suurempia vahinkoja, kuin jo on tapahtunut?
Maamme taloustilanne ja lisääntyvä työttömien ja vähäosaisten määrä on omiaan vielä kärjistämään näitä tunteita. Monet kokevat ymmärrettävää katkeruutta siitä, että maahamme kotiutetaan pakolaisia suurin kustannuksin, kun samalla omia etuuksia jopa leikataan.
Tilanteet ovat sattuneet mahdollisimman epäedullisesti samaan aikaan, eikä pakolaisongelmaan ja taloustilanteeseen ole näkyvissä nopeita ratkaisuja. Olemme koettelemuksen edessä.
Kuitenkin Suomi on selvinnyt pahemmistakin kriiseistä, kuten vapaussodasta, talvisodasta ja monisataatuhantisesta karjalaisten pakolaisongelmastakin. Niin selvitään nytkin, uskon.
Mutta minkälaisia muutosvoimia tämä selviytyminen nostaa Suomessa esiin, jää nähtäväksi.
