Kun uusnatsijärjestö Suomen vastarintaliike (SVL) rähinöi Jyväskylässä 1.8.2015, on sitä jälkeenpäin pääsääntöisesti käsitelty pelkän väkivallan näkökulmasta. Tähän mennessä SVL ei kuitenkaan ole käyttänyt kovin voimakasta väkivaltaa, eikä kovin usein, jos sitä vertaa jokapäiväiseen täysin epäpoliittiseen väkivaltaan, mitä kaduilla ja kodeissa tapahtuu. Samana päivänä, kun SVL mellakoi, tapettiin Jyväskylän matkakeskuksella keski-ikäinen mies. Hän oli mennyt rauhoittelemaan jotain rähinää, ja häntä oltiin lyöty sillä seurauksella, että katui, löi päänsä ja kuoli. Silti kaikki muistaa tuolta päivältää SVL:n väkivallan.
Jos vastaantulijoilta kysyy, mikä on pahinta äärioikeistossa, niin vastaus on luultavasti: väkivalta, väkivallalla uhkailu, rähinöinti, sodan lietsonta, jne. Mutta kaikkien ideologioiden, aatteiden, maailmankatsomusten ja uskontojen nimissä voidaan harjoittaa väkivaltaa, terrorismia, painostusta, uhkailua, aloittaa sotia tai perustaa diktatuureja. Kristinusko on saanut alkunsa ihmisen (Jeesuksen) sadistisesta tappamisesta. Nyt sitä pidetään rauhan uskontona ja monet kantavat kaulassaan muinaisen teloitusvälineen pienoismallia. Tulevaisuudessa tulemme varmaankin näkemään vihreää terrorismia, vaikka ainakin viime vuosiin asti vihreys on ollut aatteena jonkinlainen ”kaikkien kaveri”. Silti minun mielestäni äärioikeistossa pahinta on ideologia itsessään.
Kaikki ideologiat eivät mielestäni ole samalla viivalla, vaikka minkä tahansa nimissä voidaan väkivaltaa harjoittaakin. Kaikki sellaiset ideologiat, aatteet, maailmankatsomukset ja uskonnot, joissa yhteiskunnan tai koko maailman parantaminen perustuu ihmisten jakamiseen hyviin ja pahoihin, hyödyllisiin ja hyödyttömiin, viisaisiin ja tyhmiin, jne., ovat mielestäni ongelmallisia, ja voisiko sanoa jopa vaarallisia. Jos yhteiskuntaa aletaan järjestää tällaisen maailmankatsomuksen mukaan, on siinä mielestäni kyse rakenteellisesta väkivallasta, vaikka varsinaista väkivaltaa ei olisi käytettykään. Tällaiset maailmankatsomukset myös helposti kannustavat muunkinlaiseen väkivaltaan, sekä henkiseen että fyysiseen. Jos tarpeeksi pitkään, tarpeeksi voimakkaasti ihmisille kerrotaan joidenkin olevan haitallisia ihmisiä, on vain ajan kysymys, milloin joku siirtyy sanoista tekoihin. Ajatukset muuttuvat halposti puheiksi ja puheet helposti teoiksi. Siksi sanat eivät ole viattomia.
Tätä ei kuitenkaan pidä sekoittaa siihen, että kaikilla poliittisilla puolueilla ja liikkeillä on omat poliittiset vastustajansa, ja niin pitääkin olla. Poliittinen vääntö saattaa joskus olla kovaa tai jopa likaista, mutta ilman ristiriitoja ei koko poliittista liikettä tarvittaisikaan. Ristiriidat vievät maailmaa eteenpäin, ihan yleisestikin, ei niissä sikäli ole mitään vikaa. Tässä mitä esitin oli kysymys ideologian suhtautumisesta ihmisiin tai ihmisyyteen.
SVL:n mellakoinnin jälkeen monet poliitikot tulivat julkisuuteen tuomitsemaan kaikenlaisen väkivallan – ihan kaikenlaisen, tulipa se sitten oikealta, vasemmalta, ylhäältä, alhaalta, edestä, takaa. Ymmärrän toki että se kuuluu kupletin juoneen tulla julkisuuteen tuomitsemaan ihan kaikki väkivalta silloin, kun kansa on kuohuksissaan, mutta pidän sitä kuitenkin jonkinlaisena populismina ja itsensä korostamisena. Monet hyväksyvät poliittisen väkivallan sodissa ja kansannousuissa. Afganistanin sodalla on paljon hyväksyjiä, kun se tapahtuu demokratian ja naisten oikeuksien nimissä. Israelin palestiinalaisiin kohdistamalla rakenteellisella ja fyysisellä väkivallalla on paljon hyväksyjiä. Epäpoliittista väkivaltaa monet katsovat läpi sormien, kun se tapahtuu itsensä ja omaisuutensa suojelemiseksi. Aikoinaan kun turkistarhaaja ampui tarhalle tullutta ekoaktivistia, niin kyllä kansan syvissä riveissä ymmärtävää myhäilyä kuului. Väkivaltaviihteellä mässäillään, eikä kukaan tuomitse sitä väkivaltaan kannustamisena, vaikka väkivallan karnevalisointi voitaisiin näinkin tulkita. Ihmeen vähän nämä ihan-kaiken-väkivallan tuomitsevat poliitikot ovat huolestuneita alkoholipolitiikan vaikutuksesta väkivaltaan.
Olli Immosen manifestia tulkittiin pitkälti väkivallan näkökulmasta, ja keskityttiin sanoihin, kuten sanaan ”taistelu”. Manifestia rinnastettiin Anders Breivikin manifestiin – ja osittain ihan perustellusti – mutta sekin tehtiin väkivallan näkökulmasta, väkivaltaista retoriikkaa kauhistellen ja ulkoisia yhteyksiä Breivikiin hakien. Olli Immonen olisi varmaan itse halunnut manifestiaan tarkasteltavan ideologian näkökulmasta, ja siitä näkökulmasta minäkin soisin sitä tutkittavan. Kun kuohunta alkoi, Immonen asetteli sanojaan uudelleen. Hän vakuutti taistelevansa vain parlamentaarisin keinoin, ja perussuomalaisista ilmoitettiin, ettei heillä ole mitään salaisia taistelujoukkoja olemassa. No, huh, huh! Saivat väkivaltaa kauhistelleet pyyhkiä helpotuksen hikikarpaloita otsaltaan. Minun mielestäni Immonen kertoi jotain oleellista perussuomalaisesta ideologiasta tai mahdollisesti pyrki sitä ohjaamaan tiettyyn suuntaan. Ja tämä näkökulma tuohon manifestiin on mielestäni oleellinen.
SVL:n mellakointia taas usein tulkitaan siitä näkökulmasta, että kyse oli epämääräisestä rähinäporukasta, joka luonteensa mukaisesti rähinöi milloin missäkin. Kun rähinäporukka rähinöi, on sillä paikalla sekä ihmiset että omaisuus vaarassa. Mitään eroa ei tehdä sen suhteen, mikä tämä rähinäporukkaa on, mikä on heidän ideologiansa tai kohdistuvatko iskut ihmisiin vai omaisuuteen. (Omaisuuteen kohidistuvat iskut ovat ilki- eivät väkivaltaa.) Käsittääkseni kuitenkin SVL:n toiminnassa ideologia on aivan keskeisessä osassa, ja jos toimintaa tarkastellaan vain rähinöintinä, ei tavoiteta asioiden perimmäistä luonnetta. Ideologioistahan ei silti yleensäkään puhuta yhtään mitään missään yhteydessä, joten ei ole ihme, että tässäkin ideologia häivytetään väkivallan ja rähinöinnin kauhistelun taakse. Sanaa ideologia käytetään nykyisin lähinnä haukkumasanana.
Vakava poliittinen väkivalta on ainakin toistaiseksi ollut melko harvinaista. Jos joku jotain massamurhaa suunnittelee, niin yleensä poliisi saa siitä vihiä, ja alkavat siinä jo omat aatetoveritkin luultavasti karsastamaan massamurhaa suunnittelevaa. Senpä tähden mielestäni pahimpia – tai pitäisikö mieluummin sanoa ongelmallisimpia – eivät ole ne, jotka jonkun ideologian nimissä fyysistä vakivaltaa harjoittavat, kuten SVL tai Anders Breivik, vaan ne jotka vähiten (pahoilta) ongelmia aiheuttavilta näyttävät. Eivätkä he ole ongelmallisia siksi, että olisivat väkivaltaisia, vaan heidän ideologiansa eli maailmankatsomuksensa on ongelmallinen. Jotta joku voi nousta aallonharjalle heilumaan, on oltava riittävästi massaa, joka muodostaa sen aallon ja mahdollistaa aallonharjalle nousemisen. Poliittinen liike toimii mielestäni vastaavalla tavalla. Eivät ”breivikit” heiluisi aallonharjalla väkivallalla huomiota hakien, ellei heidän allaan olisi riittävästi massaa heitä siellä pitämässä. Näihin poliittisiin väkivallantekoihin on ollut sosiaalinen tilaus.
Mitä sitten on se ideologinen massa, joka poliittisen liikkeen muodostaa? Kaikkein ongelmallisinta ideologista massaa ovat minun näkökulmastani ne hiljaiset selkääntaputtelijat, jotka vielä usein saattavat esittää olevansa täysin epäpoliittisia ja suorastaan inhoavansa politiikkaa. Kun joku rasistinen agitaattori sitten pitää puheen, niin nämä selkääntaputtelijat ovat yhtä hymyä ja toistelevat, kuinka on hyvä kun asioista puhutaan. Nämä selkääntaputtelijat käyvät ihan vaan viattomasti facebookissa tykkäämässä, kun rasismin vastustaminen rinnastetaan natsismiin. He esittävät halveksuvia kommentteja tietyistä etnisistä ryhmistä, joskus näille ihmisille itselleen joskus kavereilleen, mutta eivät välttämättä julkisesti. Ilman minkäänlaista varauksellisuutta he ovat aina valmiina uskomaan ikävän juorun tietyistä ulkomaalaisista ja innosta puhkuen sitä kertovat eteen päin. Vaaleissa he äänestävät niitä, jotka kaikkein kielteisimmin tiettyihin etnisiin ryhmiin suhtautuvat. Kun sitten joku ”breivik” siirtyy sanoista tekoihin, niin hiljaiset selkääntaputtelijat ovat kuin Pietari, kieltävät heillä olevan minkäänlaista yhteyttä tuohon yksittäiseen hulluun. He luokkaantuvat, jos joku yrittää saada heitä vastuuseen omista sanoistaan.
Sen sijaan, että kauhistellaan, kuinka ne ovat kauheita ja väkivaltaisia, tai sen sijaan, että topakasti heristetään sormea ja sanotaan ”hyi, hyi, minä tuomitsen, minä tuomitsen”, kehottaisin meitä kaikkia katsomaan peiliin. Siltä peilikuvalta voisi pyytä rehellistä vastausta siihen, voisiko olla niin, että jokin mitä minä olen sanonut tai tehnyt, on ollut osaltaan, joko suoraan tai epäsuorasti, vaikuttamassa väkivallan puhkeamiseen.