Vastaanottokeskuksissa kehkeytynyt ruokavalittelu on viime päivinä herättänyt monenlaisia reaktioita. Reaktiot vaihtelevat ymmärtäväisistä FB-kirjoitteluista "jos kyseessä sama laitosruoka kun kouluissa ja vanhainkodeissa niin ei se usein muutenkaan ole kovin hohdokasta. Itseäkin rupeis näräämään jos ei muuta ruokaa sais." turvapaikanhakijoiden suoranaiseen halveksuntaan ja avuntarpeen kyseenalaistamiseen.
Taustalla on ahkerasti pyörinyt myös ns. kalakeittoargumentti, eli se fakta, että maailmassa tehokas maitoproteiinien pilkkominen on lähinnä pohjoiseurooppalaisten fysiologinen erioikeus. Kalakeittoargumentti on hyvä, kun kyse on maitopohjaisista ruoista, mutta ontuu kuin crurifragioitu orja, mikäli sitä käytetään esimerkiksi riisiin ja kanaan, tai puuroon, joihin valittelu on pääosin kohdistunut.
Vaikka suomalainen ruoka ei nyt yleisesti maailmalla ole suuressa arvossa, pidän kuitenkin valittelun todennäköisempänä alkusyynä sitä valtavaa eroavaisuutta, mikä joidenkin turvapaikanhakijoiden ennakko-odotusten ja todellisuuden välillä vallitsee. Mikäli suomalaisia vastaanottokeskuksia markkinoitaisiin Libanonin ja Turkin pakolaisleirien kaltaisina paikkoina, ruoka-annosten laatu ja koko olisi varmaankin positiivinen yllätys.
Sen sijaan, että maitopohjaisista murkinoista oltaisiin luovuttu ja muu valittelu jätetty omaan arvoonsa (kuten Suomessa yleensä on tapana toimia), tapahtui kuitenkin jotain täysin odottamatonta – ja kotouttamisperiaatteiden näkökulmasta hyvin kyseenalaista; ruokalistaa päätettiin Oulun serviisissä muokata vastaamaan paremmin turvapaikanhakijoiden toiveita.
Olen käsittänyt, että kotoutuksessa maahantulijaa on tarkoitus ohjastaa hyväksymään maassa vallitsevat säännöt ja käytännöt. Ei suinkaan osoittamaan, että protestoimalla näitä sääntöjä ja käytäntöjä voidaan välittömästi muokata itselleen sopiviksi. Vaikka muutos ruokalistassa onkin hyvin pieni asia, näen sen silti osana suurempaa kuvaa siitä, mikä näille muutaman viikon – tai vain päiviä – Suomessa oleskelleille ihmisille maasta annetaan.