Hankenin tutkijatohtori Kati Järvi tarjoilee Helsingin Sanomissa juuri ilmestyneessä kolumnissaan yliopistojen päätehtäväksi luoda "yrityskohtaisiin tarpeisiin räätälöityjä partneruusohjelmia". Kirjoitus lienee laadittu tarkoituksella ärsyttämään - ei kai kukaan vahingossa kirjoittaisi moista kliseistä yritysjargonia tajuamatta, että se on vastustamaton syötti eri mieltä oleville? Järven pääväite on, että yliopistojen pitäisi osata tuotteistaa tutkimusta paremmin, ja sitä kautta myös monipuolistaa rahoituspohjaansa.
Tässä nyt humanisti vastaa kauppatieteilijän kirjoitukseen. Nyt kai seuraa taloudellisista realiteeteista ymmärtämätöntä jaarittelua vapaan tiedon etsinnän ihanuudesta ja sivistyksellisistä arvoista? Ei sentään. Omalla alallani historiantutkimuksessa tieteen tuotteistamisesta on pitkät ja vakiintuneet perinteet.
Erinomainen esimerkki tieteellisen tutkimuksen tehokkaasta tuotteistamisesta on historiantutkija Mirkka Lappalaisen teos Pohjolan leijona, joka voitti viime vuonna Tieto-Finlandia-palkinnon. Harvempi taisi huomata, että teos oli samalla myös vertaisarvioitu tieteellinen monografia. Samassa teoksessa yhdistyivät siis tiede, sen popularisointi ja taloudellinen kannattavuus - kaiketi hankenilaisten märkä uni! Vuonna 2013 Tieto-Finlandialla palkittiin niin ikään historiantutkimus, Ville Kivimäen Murtuneet mielet. Se oli tekijän englanninkielisestä väitöskirjasta käännetty ja muokattu versio. Samalla kertaa ehdolla oli myös Teemu Keskisarjan historiantutkimus Viipuri 1918.
Yliopistot: tutkimusta vai t&k-konsultointia varten?
Humanistitkaan eivät siis kammoksu ajatusta, että tieteellinen työ tuottaisi tekijälleen rahaa. Yhteistä pohjaa Järven näkemysten taakse siis löytyy. Ajatus siitä, että voitaisiin samanaikaisesti harjoittaa vapaata tiedettä ja tuottaa sekä yrityksiä, yliopistoja että laajemmin yhteiskuntaa taloudellisesti hyödyttäviä, hyvinvointia lisääviä innovaatioita, on tietenkin kaunis ja kannatettava.
Käytännössä kyse on kuitenkin helposti a) yritysten tutkimus- ja kehitystoiminnan (t&k) ulkoistamisesta veronmaksajien maksettavaksi, b) tuotetun tiedon jäämisestä yrityssalaisuuksien taakse, c) taloudellisten hyötyjen jäämisestä vain yksittäisten yritysten omistajille ja ehkä tutkijoiden henkilökohtaisille tileille ja d) ylipäänsä jostain ihan muusta kuin tieteellisestä tutkimuksesta.
Ideana pitäisi olla se, että tiede tuottaa tietoa, joka julkaistaan. Kaikki yritykset voivat hyödyntää tätä julkaistua tietoa omassa tutkimus- ja kehitystoiminnassaan. Joka parhaiten onnistuu hyödyntämään tietoa, menestyy taloudellisesti. Tiedon hyödyntämisestä kilpaillaan vapaasti. Järven ehdottamassa mallissa käytännössä veronmaksajat maksavat merkittävän osan tutkimustyöstä, mutta sen tulokset monopolisoidaan "aineettomaksi omaisuudeksi", yliopiston tai tutkijan itsensä ja jonkun yksittäisen kumppaniyrityksen rahantekovälineeksi.
Saadaan siis lisää "aineettomaan omaisuuteen" perustuvaa monopolikapitalismia, eikä avointa tietoa, jonka hyödyntämisen suhteen vallitsisi todellinen vapaa kilpailu. Tämä mallikin voi sinänsä tuottaa yleishyödyllisiä innovaatioita, mutta se merkitsee yliopiston muuttumista yrityksen t&k-osaston tai alihankintaketjun osaksi. Silloin kyse on jostain muusta kuin tieteen harjoituksesta. Voi toki olla, että Järven ihanteissa tiede onkin korvattu t&k-konsultointifirmoilla, joita kutsutaan yhä yliopistoiksi, ja jotka saavat valtiolta yritystukiin vertautuvaa rahoitusta.
Kumppanuuksia ihanteissa ja käytännössä
Kumppanuussuhteissa, joissa tutkijoilla ja yrityksillä on vahva taloudellinen keskinäisriippuvuus, syntyy myös korruptioalttiutta. Tutkimuksen tulokset muotoillaan yrityksen kasvu- ja pr-strategiaa silmällä pitäen. Tämä on jo osittain todellisuutta etenkin teknisillä, luonnontieteellisillä ja kaupallisilla aloilla ja lääketieteessä. Järvi selostaa ihanteellisen tavoitetilan innovatiivisesta yhteiskunnasta, muttei sitä, miten tavoitteeseen päästäisiin lankeamatta edellä mainittuihin sudenkuoppiin.
Historiantutkimuksen tuotteistaminen kirjaksi on sikäli ongelmattomampaa, että siinä tutkimuksen tarkoitus - ihmisten sivistäminen ja henkisten tarpeiden tyydyttäminen - yhdistyy melko ongelmattomasti viihdyttämiseen. Tarkoitus toteutuu verrattain avoimesti ja kirjastolaitoksen olemassaolon myötä myös sosiaalisesti tasa-arvoisesti. Lisäksi kuka tahansa voi ryhtyä popularisoimaan näissä teoksissa julkaistua tietoa omin päin ja tehdä siitä vaikka tuottavan bisneksen. Esimerkiksi kaupallinen tv-kanava Ava onkin hyödyntänyt Mirkka Lappalaisen henkilöbrändiä ohjelmistossaan.
Yliopistojen hyöty ja rahoitus
Heitänpä jatkoksi vielä epäpyhän ajatuksen: ehkä koulutus ei tuokaan vaurautta niin paljon kuin on ajateltu. Ehkä yliopistolaitos toimiikin tehokkaimmin esimerkiksi yhteiskunnallisen vakauden, ihmisoikeuksien edistämisen ja tasa-arvon alueilla. Jos osoitettaisiin, että yliopistolaitoksista ylipäänsä ei olekaan, partneruuksista huolimatta, juuri hyötyä talouskasvulle, Järven retoriikan pohjalta niiden olemassaolon oiketus katoaisi. Löytyykö yliopistojen tehokkuus ja oikeutus kuitenkin joltain muulta kuin taloudellisen toiminnan alalta?
Järven kirjoituksessa on kyllä hyviäkin huomioita, erityisesti toteamus yliopistojen rahoituslähteiden yksipuolisuudesta. Yliopistojen suuri riippuvuus valtion budjettirahoituksesta on ongelma - myös tieteen riippumattomuudelle. Siihen tosin itse tarjoaisin ratkaisuksi, että pääomitettaisiin julkisin ja yksityisin varoin säätiöitä, jotka jäisivät yliopistojen hallintaan, ja jotka sijoittaisivat varojaan tuottavasti. Näin vähennettäisiin suoran budjettirahoituksen osuutta, mikä olisi kyllä tavoiteltavaa.