Vuosi 2015 tullaan painamaan historian kirjoihin vuotena, jolloin Euroopan Unioni ylitti vaarallisen rajan. Kreikan hallituksen pakottaminen polvilleen pankkien avulla ja Portugalin tuore farssi ovat osoittaneet, että demokratialla ei ole sijaa unionissa. Virallinen doktriini, talouskuri, on kuin marxismi-leninismi entisessä Neuvostoliitosta. Siitä poikkeamista ei sallita missään tapauksessa, oli kansalaisten, jäsenvaltioiden johtajien tai taloustieteilijöiden mielipide mikä tahansa.
Kreikka ja Portugali eivät todellakaan tule jäämään viimeisiksi maiksi, jossa demokratian yli kävellään "unionin vakauden" nimissä. Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker totesi jo paljastavasti, että eurosopimusten vastaista demokraattista vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti voi olla. Vielä toistaiseksi EU:n mielivalta koskee vain kriisimaita, joita se voi pitää pihdeissään pankkien avulla. Vakavaraisimmilla jäsenvaltioilla on vielä jonkin verran omaa liikkumavaraa, mitä vientivoittoisempi, sen enemmän.
Tästäkin uhkaa kuitenkin tulla loppu, mikäli Euroopan oikeiston ja eteenkin komission tavoite fiskaaliunionista toteutuu. Tällöin EU sinetöitäisiin talouskurin linnakkeeksi, liittovaltioksi ilman säännöllisiä sisäisiä tulonsiirtoja.
On selvää, että tällainen kehityskulku palvelee aniharvojen etuja. EU on nyt viimeistään paljastunut puhtaasti uusliberalistiseksi projektiksi, jonka ainoa tarkoitus on mitätöidä demokratian merkitys politiikassa ja saada valtiot kilpailemaan työn hinta alas. Tämä luonnollisesti edellyttää myös julkisten palveluiden ja sosiaaliturvan alasajoa. Kriisimaat ovat olleet tämän politiikan testilaboratorioita. Vaikka mediassa on toisteltu kyllästymiseen saakka valheita Troikan "menestyksestä" Irlannissa ja Portugalissa, on kylmän kyydin inhimillisestä hinnasta vaiettu säännönmukaisesti.
Kaikkein kovimman kuurin kokenut Kreikka on ajautunut taloudelliseen katastrofiin, mutta senkin tapauksessa musta on selitetty valkoiseksi: virallisen tarinan mukaan Kreikka ei ole leikannut ja kurittanut kansaansa tarpeeksi. Puhutaan siis maasta, jonka väestöstä neljäsosa on työttöminä, keskimääräinen eläke on alle 300 euroa ja itsemurhia tapahtuu kolmannes enemmän kuin vuonna 2010.
Kriisi on aiheuttanut luonnollisesti vastareaktion, kun pitkään itseään etsinyt vasemmisto on nostanut päätään. Nyt sillä on jälleen historiallinen tehtävä: murskata nykymuotoinen EU. Syriza osoitti, ettei yksikään jäsenmaa kykene tähän yksin. Tarvitaan laajamittaista poliittista vastarintaa, joka toimii tiiviissä yhteistyössä kansalaisyhteiskunnan kanssa.
Suomen Vasemmiston historiallinen virhe oli luopua eurokriitikistä 2000-luvun taitteessa. Vielä 90-luvun eurovaaleissa Vasemmistoliitto oli Suomen eurokriittisin puolue. Viimeistään 2007 eurovaaleissa linja kuitenkin muuttui ja alettiin puhua "rakentavasta kritiikistä" ja "EU:n muuttamisesta sisältä päin". Tämä siitä huolimatta, että jokainen EU:hun edes auttavasti perehtynyt ymmärtää, ettei Euroopan parlamentilla ole todellista valtaa vaikuttaa EU:n linjaan. Koko EU on rakenteeltaan niin epädemokraattinen, että osallistuminen koko vaaleihin on demokratian halventamista.
Vasemmistoliitossa on toki pidetty myös EU-kriittisiä puheenvuoroja. Jussi Saramo on ansiokkaasti oikonut harhaluuloja ja propagandaa Kreikkaan liittyvistä asioista ja puolueella on hyvät suhteet muiden maiden eurokriittiseen vasemmistoon. Ikävä kyllä Vasemmistoliitto tuntui humaltuneen viime eurovaalien menestyksestä, mikä on vaimentanut kaikken kriittisimpiä äänenpainoja. Ilmiö on sama, kuin presidentin valtaoikeuskeskustelussa Tarja Halosen aikana: kun on mieluisa ihminen kivassa pestissä, koko instituution mielekkyyttä ei osata tarkastella objektiivisesti.
Vasemmistolla on nyt historiallinen tilaisuus ottaa eurokritiikki takaisin Perussuomalaisilta, johon se pitkään Suomessa keskittyi. Perussuomalaiset ovat kuitenkin jo näyttäneet, että puheilla on hyvin vähän pohjaa. Vasemmistolla on kuitenkin pelissä myös ideologinen panos. Uusliberalistinen projekti nimeltä EU täytyy yksinkertaisesti pysäyttää, jos tulevat sukupolvet haluavat vielä päästä maistamaan edellisten polvien hyvinvointia, demokratiaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta.
Olen äärimmäisen pettynyt, jos Vasemmistoliitto ei ensi kesän puoluekokouksessaan kirjaa tavoitteekseen Suomen eroa Euroopan Unionista ja rahaliitosta.