Kuka muistaa vielä vajaan viiden vuoden takaisia tapahtumia Norsunluurannikolla? Silloin maan presidentiksi oli juuri valittu Alassane Ouattara, mutta vuodesta 2000 maata hallinnut presidentti Laurent Gbagbo ei suostunut väistymään, ja tilanne johti kriisiin ja ihmisoikeusrikkomuksiin. Konflikti päättyi Ouattaran joukkojen vangittua Gbagbon Ranskan lähettämien joukkojen avustuksella.
Sunnuntaina Ouattara valittiin toiselle kaudelle 83,66 prosentin ääntenenemmistöllä. Toiseksi tullut ehdokas sai vain 9,29 prosenttia äänistä. Äänestysprosentti oli 54,63 - aikamoinen lasku vuoden 2010 vaaleista, jolloin äänestämässä kävi peräti 80% äänioikeutetuista. Sinänsä noin 50 prosentin äänestysvilkkaus on Afrikassa melko normaali.
Kenenkään ei ole helppoa luopua vallasta, ja erityisen vaikeaa se on afrikkalaisille johtajille. Kongon demokraattisessa tasavallassa - siinä pienemmässä Kongossa, joka aikanaan oli Ranskan siirtomaa - järjestettiin sunnuntaina kansanäänestys perustuslain muutoksesta, jonka jälkeen istuva presidentti Denis Sassou-Nguesso voi asettua ehdolle seuraavissakin presidentinvaaleissa ja tulla valituksi kolmannelle kaudelleen. Äänestysprosentti oli peräti 72% ja perustuslain muutokselle myönteisiä "kyllä" ääniä annettiin 92,2% ja "ei"-ääniä vain 7,73%.
Myös Ruandassa on tästä aamusta lähtien valmisteltu perustuslainmuutosta, joka sallisi presidentille kolme perättäistä kautta. Kuinka ollakaan, sielläkin istuvan presidentin, Paul Kagamen, toinen mandaatti lähentelee loppuaan.
Suomalaisina meitä ei tietenkään pitäisi hämmästyttää presidenttikausien ketjuttaminen, tarvittaessa vaikka poikkeuslakien turvin, onhan meillä siitä kokemusta ihan lähihistoriasta. Keskustelin viime vuonna näihin aikoihin erään nuoren afrikkalaisen miehen kanssa, joka työskenteli erään Afrikan maan sisäministeriössä harjoittelijana. Meillä oli yhteinen näkemys siitä, että kehittyäkseen Afrikassa demokratia tarvitsee aikaa. Monesti se ei toimi myöskään siitä syystä, että se on liian eurooppalainen tuote. Afrikkalainen johtamistapa ja hallinto perustuvat vahvaan johtajaan, jolla on alaistensa vankkumaton tuki, mutta myös kokonaisvaltainen vastuu heistä jokaisesta. Lojaalius- ja vastuusuhteet noudattavat useimmiten ensisijaisesti etnisiä sidonnaisuuksia, minkä takia afrikkalainen on näihin päiviin saakka kokenut ja kokee usein vielä nykyäänkin itsensä ennen kaikkea heimonsa jäseneksi ja vasta toissijaisesti maansa kansalaiseksi. Perinteinen johtajuus on lisäksi elinikäistä ja periytyvää. Kaikista näistä syistä on annettava aikaa aidon afrikkalaisen demokratian muodon löytymiselle ja kehittämiselle. Tässä prosessissa on nähdäkseni koulutetulla afrikkalaisella eliitillä avainasema.
Oma lukunsa ovat tietenkin vaalit. Kansainvälisten tarkkailijoiden läsnäolosta huolimatta erilaisia väärinkäytöksiä tapahtuu. Äänestäjäksi rekisteröityminen voi myös olla hyvinkin monivaiheinen prosessi ja vaatia äänestäjältä itseltään aktiivisuutta. On myös tavallista, että etenkään maaseudulla asuvilla ei välttämättä ole vaadittavat henkilöllisyystodistukset ajan tasalla.
Afrikkalaisen demokratian kehittymisen suurimpia esteitä on sananvapauden rajoittaminen. Tiedotusvälineet harjoittavat usein itsesensuuria eikä todellista poliittista keskustelua päästä käymään. Se sijaan eri ryhmittymät lähtevät helposti kaduille ja valtaristiriitoja pyritään ratkaisemaan väkivallalla. Kongon kansanäänestyksessä hävinnyt oppositio syyttää Sassou-Nguesson hallintoa "perustuslaillisesta vallankaappauksesta" ja on uhannut kansalaistottelemattomuudella, toistaiseksi tarkentamatta minkälaisiin keinoihin he ovat valmiit turvautumaan. Opposition tarkoituksena on saada kansainvälinen yhteisö tuomitsemaan Sassou-Nguesson hallinto. Toistaiseksi Afrikan Unioni ei ole antanut lausuntoa kansanäänestyksen järjestämisestä ja tuloksista. Maassa olevat diplomaatit pelkäävät väkivallan kierrettä ja toivovat dialogia osapuolten välille. Dialogia, josta oppositio on toistaiseksi kieltäytynyt.