Viisi vuotta sitten kirjoitin blogin vihreistä pikku sovinisteista. Elämä on siitä haastavaa, että me kaikki olemme erityisen suuressa vaarassa haksahtaa virheisiin juuri siellä, missä olemme määritelleet itsemme esikuviksi ja asiantuntijoiksi. Kun tulee varomattomaksi, alkaa muodostua liikaa sokeita pisteitä.
Ilmastopolitiikka päästökauppoineen on niin haastava kokonaisuus, ettei tavallisen suomalaisen ole syytä tuntea syyllisyyttä, jos sitä ei hallitse. Se on myös alue, jossa on varottava kuvaamasta ikuisia totuuksia, sillä tilanne muuttuu muuttujien muuttuessa. Siinä voidaan hahmottaa iso kuva ja pieni kuva, ja on ihan mahdollista, että kaksi vastakkaista näkemystä pitää samaan aikaan paikkansa. Toinen esimerkiksi kuvaa tilannetta tietyllä hetkellä, toinen laajempaa kokonaisuutta.
Väitöskirjassani kuvaan päästökaupan seurausvaikutuksia luvuissa 6.7 ja 8.2. Ensimmäisellä päästökauppakaudella suurimmat hyötyjät olivat ydin- ja vesivoiman tuottajat, päästöoikeuksien myyjät ja niillä keinottelijat sekä energiaintensiiviset kilpailijat EU:n ulkopuolella. Energiaintensiivinen teollisuus Euroopassa koki raskaan tappion. Kyseessä oli miljardien tulonsiirto tuottavalta teollisuudelta sähköntuottajille, joiden saamista ylivoitoista uutisoitiin runsaasti. Direktiiviin tehtiin korjausliike vuonna 2008 koskien vuonna 2013 alkavaa kolmatta päästökauppakautta, jonka seurauksena päästökauppakaudella kilpailijamaat EU:n ulkopuolella jatkoivat hyötymistään, mutta vähän aikaa hyötyä tuli myös hiilivoimaloille ja energiaintensiiviselle teollisuudelle. Tappion kärsivät nyt sähköntuottajat. Se johtui siitä, että vastoin ennakko-odotuksia sähkön hinta laski taantuman (alentunut kysyntä) ja runsaiden uusiutuvan energian investointien (kasvanut tarjonta) vuoksi. Päästöoikeuden hinta vajosi pohjalukemiin, ja syntyi ylitarjontaa. Edullinen hiilivoima lisääntyi, koska päästökauppa ei antanut hintasignaalia. Väitöskirjaa kirjoittaessani huomasin, että minullekin oli jäänyt päälle ensimmäisen päästökauppakauden analyysi, enkä ollut huomannut tapahtunutta muutosta kyllin nopeasti.
Niinpä kun tammikuussa 2014 Ville Niinistö vaati kireämpiä leikkaustavoitteita ja moitti energiaa kuluttavien yritysten hyötyneen rahallisesti veronkevennyksistä ja energiaveroleikkureista, hän kuvasi oikein lyhyeltä aikaväliltä, vuodelta 2013. Pienessä kuvassa hän oli oikeassa, mutta isossa kuvassa väärässä: tästäkin huolimatta kilpailijamailla oli pienemmät kustannukset, ja EU:ssakin tiedettiin tilanteen vain kiristyvän.
En siis moiti, että keskivertokansalainen arpoo mielessään, ketä uskoisi. Eija-Riitta Korholaa, joka sanoo, että päästötavoitteen yksipuolinen kiristäminen edelleen vaarantaisi EU:n kilpailukyvyn vai Osmo Soininvaaraa, joka tuoreessa postauksessaan pitää sitä etuna? (Soininvaaralla ei ole rasitteenaan linnanjuhlamekkoja tai vastaavia turhakkeita, joten oma vaakani kallistuisi ensipunninnalla Osmoon.)
Osmo ei kuitenkaan kuvaa kokonaisuutta hyvin. Iso kysymykseni hänelle ja vihreille on, miksi energiaintensiivisen teollisuuden katoaminen Suomesta olisi hyvä asia. Niin kauan kuin maailma ylipäätään käyttää terästä - joka parhaimmillaan on muuten verraton energiaa ja kustannuksia säästävä keksintö - , eikö olisi suotavaa, että se tehtäisiin siellä, missä se tapahtuu korkeatasoisimmin ja puhtaimmin? Jos Outokummun teräs korvautuu kiinalaisella vain siksi, että meiltä loppuvat päästöoikeudet, syntyneet päästöt tuotantotonnia kohden ovat noin kolminkertaiset.
Soininvaara on myös saattanut astua ylimielisyyden miinaan perustellessaan kantansa Kiinan päästöoikeuksien hinnoilla. Emme "toki tiedä", että päästöoikeuden hinta Kiinan päästöoikeuskaupassa olisi korkeampi kuin EU:n vastaava hinta, sillä Kiinassa tilanne vaihtelee. Hyvin toimivien pilottien (esim. Peking) hinnat ovat liikkuneet korkeimmillaan Euroopan päästökaupan hinnoissa, joskus ehkä ylikin. Osassa pilotteja hinnat ovat kuitenkin selvästi alemmalla tasolla eikä niiden toiminta muutenkaan nouse eurooppalaiselle tasolle.
Kiinassa ei ole sähkömarkkinoita vastaavalla tavalla kuin EU:ssa. Olisin yllättynyt, jos Kiinan teollisuuden annettaisiin joutua päästökaupan maksumieheksi. Suomi niin kuin kaikki muutkin maat suojelevat kaikkein energiaintensiivisimmän teollisuuden korkeilta sähkönhinnoilta. Riittävää vertailtua tietoa näistä ei kuitenkaan ole.
Merkitystä on toki myös pk-sektorin energianhinnoilla. Sen osalta EU on ainakin USA:ta reippaasti kalliimpi.
Kiinan päästökauppajärjestelmä on vielä pilotti, jota ei voi verrata EU:n järjestelmään. Kiinan järjestelmä on itse asiassa EU:n mallia fiksumpi, sillä se perustuu samaan benchmark-ideaan, jota ehdotin EU:n päästökauppajärjestelmäksi jo vuonna 2002: tuotetulle yksikölle määriteltäisiin päästöt tuotantotonnia kohden. Päästökaton sijasta on ikään kuin päästölattia, jossa puhtainta tuotantoa ei ole rajoitettu, ja dekarbonisaation myötä lattia eli määritelty normi alenee koko ajan. Olisikin valtava etu maailmalle, jos EU siirtyisi samaan järjestelmään ja jos sitten nämä yhdistettäisiin, sillä katoava eurooppalainen tuotanto on edelleen maailman puhtainta, ja järjestelmä aivan oikeudenmukaisesti palkitsisi parasta. Pelkään vain, että Kiina ei siihen suostuisi, koska se ei pääsisi mittaamaan siitä hyötyjä.
Olen ollut vierailevana vanhempana tutkijana Pekingin Tsinghua-Brookingsissa. Päästökauppa ei ole siellä toistaiseksi suuressa suosiossa, hanketta pidetään EU:n järjestämänä kuviona, joka auttaa EU:ta säilyttämään kasvonsa ilmastopolitiikan edelläkävijänä. On siis syytä arvioida tilannetta rauhallisesti eikä rynnätä todistelemaan yhden pilotin perusteella, että pelikenttä olisi tasainen. Siitä on pitkä matka reiluun kilpailuun, ja siksi pidän vastuuttomina niitä, jotka haluavat nykyisessä tilanteessa kiristää EU:n kallista järjestelmää vieläkin kalliimmaksi.
Väitöskirjani epämukava johtopäätös oli, etteivät kalliit ilmastotoimemme ole hyödyttäneet kokonaisuutta. Myös Euroopan teräs- ja kemianteollisuuden viesti on, että jos jatkamme näin, tuotanto loppuu. Se ei huoleta vihreitä, mutta sen pitäisi huolettaa jokaista, joka välittää ympäristöstä ja taloudesta. Kuten Suomessakin vieraillut Oxford-professori Dieter Helm sanoi: ”Samalla kun Eurooppa on deindustrialisoinut oman tuotantonsa, se ei ole dekarbonisoinut kulutustaan. Jos hiili-intensiivisten tuotteiden tuonti Kiinan kaltaisista maista otetaan huomioon, todellisuus on, että Euroopan hiilenkulutus on kasvanut. Pikemminkin kuin kerskua saavutuksillaan, poliitikkojemme tulisi painaa päänsä häpeästä.”