Kurjet lentävät Venäjällä kaksi kertaa vuodessa Moskovan yli - keväällä ja syksyllä. Aitoja ornitologeja on hyvin vähän Venäjällä. Kremlin bongareita todellisuus ja luonnon olosuhteet eivät kiinnosta, vaikka insinööritieteissä ja matematiikassa siellä onkin vankat perinteet. Sosialismi siinä muodossa kuin se toteutettiin Venäjällä petti venäläiset, oikeusvaltiotakaan ei syntynyt sosialismin jälkee. Edelleenkään Kreml ei puhu tulevaisuudesta vaan menneisyyden suuruudesta.
Kuinka ihmiset voivat samaistua, olla jojaaleja valtiota kohtaan, kun nykyjohto puhuu tällä tavalla? Kun muita vaihtoehtoja ei ole olemassa maan julkisissa tiedotusvälineissä tai sisällytetty rakennusaineina nykyisissä tavoiteohjelmissa ja maan kehittämistrategioissa, ei ole ihme jos Venäjä ajautuu vanhalle eritäytyneisyyden ja väkivaltaisen muutoksen tielle.
Etsikkoaika oli tarjolla, mutta sitä ei osattu käyttää pysyvämmän muutoksen aikaasaamiseksi. Länsimaat teknisen avun ohjelmineen ovat osasyyllisiä Venäjän nykyiseen kaaokseen ja Me-johtajuuden syntyyn demokratian asemesta. Jos yksityistäminen, lyhyet hameet Englannissa ovat muodikasta, miksi siitä piti tehdä normi Venäjälle, jossa ulkoiset olosuhteet asettavat puheutumiselle omat vaatimuksensa.
Kuinka ihmiset voivat olla lojaaleja demokraattisille ja perustuslaillisille arvoille, jos kyseisisä arvoja ei ole olemassa eikä niiden toteutumiseen tarvittavia institutionaalia yhteiskuntarakenteita ei ole olemassa. NATO ei ole Venäjän vihollinen vaan yhteistyökumppani, jonka kanssa yhteistyö Venäjän kehittämiseksi katsottiin välttämättömäksi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja luotiin yhteistyösuhteet.
Venäjän nykyinen johto edelleenkin tunnistaa maan sisäiset muutostarpeet. Se ei kuitenkaan maan nykyisen johdon virhearviointien takia mukan tässä kehityksessä, vaan pyrkii kiinittämään huomion meeneisyyteen tulevaisuuden asemesta. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisessä kansallisomaisuuden jakoprosessissa Venäjän kansa on jälleen maksumiehenä ja oikeuksiensa menettäjänä uuden yhteiskunnan synnyssä.
Tästä on ensisijaisesti kysymys Venäjän nykyisessä yhteiskuntakopolitiikassa. Se on linjassa vuosisataisen eristätyneisyyden ja maan yksivaltaisen johtamisperinteen kanssa. Ulkopolitiitinen uhittelu on nähtävänä ensisijaisesti välineenä maan sisäisessä johtamisessa.
Länsimaiden siirtomaapolitiikka loppui toisen maailmansodan jälkeen, Venäjän osalta 1800-luvulla alkanut siirtomaapolitiikka jatkuu edelleenkin. Siitä syystä Venäjä on menneisyytensä ja johtamistapansa vanki eikä ole kyennyt uudistumaan 1991 jälkeisessä kehityksessä.
