Suomi voitti nuorten jääkiekon maailmanmestaruuden. Se on uutinen, josta olen osannut aina olla ylpeä. Suomi on pieni maa ja jääkiekko on laji, jossa Suomi on menestynyt senkin jälkeen, kun mitalihanat umpeutuivat yleisurheilussa, hiihdossa ja mäkihypyssä. Jotakin on kuitenkin muuttunut suhteessani lajiin, johon olen kasvanut ns. hallin varjossa.
Jääkiekko on taktinen laji, jossa työskentelevät valmennusryhmät ovat koulutettuja ja heillä on oltava psykologista silmää. Heidän on hiottava joukkueeksi ryhmä erilaisia ihmisiä tiiviiksi nipuksi, perheeksi. Voiton hetkellä näen kuitenkin vain voittaneen joukkueen ja irtisanoudun siitä, mitä sinivalkoiset värit ovat menneen vuoden kuluessa alkaneet symboloida.
Tähän on kaksi eri syytä, jotka ovat kipupisteitä joukolle suomalaisia. Yli kaksi vuotta sitten Rauman Lukon silloinen puolustaja Harri Tikkanen avautui mutkattomasta suhteestaan seksuaalivähemmistöihin. Homoseksuaalisuudesta on toki joukkuelajien kohdalla puhuttu ennenkin, mutta siitä huolimatta on lajeja, joissa se on edelleen tabu. Muutamaa kuukautta myöhemmin Tikkanen ihmettelikin, miksi hän on asiassaan yksin. Palaute oli ollut hänen mukaansa pelkästään positiivista, mutta tiedän, että jääkiekkofaneissa on lukuisia, joille tuo avautuminen oli kipeä ja vastenmielinen.
Jääkiekkoa pelaavat erilaiset ihmiset. He voivat olla esimerkiksi ihonväriltään, uskonnoltaan ja seksuaaliselta suuntautumiseltaan erilaisia. Eikä se ole pois heidän taidoistaan ja kovuudestaan urheilijoina tai varsinkaan ihmisyydestään. Koin kuitenkin Tikkasen ulostulosta seurannutta kommentointia mielenkiinnolla, ja aloin ensimmäisen kerran nähdä sen, mitä jotkut kammoksuvat jääkiekossa: lajin seuraajien junttiuden.
Toisella syyllä on hieman tuoreempi tausta. Kesällä Suomeen alkoi virrata turvapaikanhakijoita. Heidän joukossaan on erilaisia ihmisiä, kuten jääkiekkojoukkueissa ja rakkassa kotimaassamme Suomessa. Kun "maahanmuuttokriittinen" (ja isänmaalliseksi itseään kutsuva) vähemmistö alkoi pitää ääntä, Oulun Kärppien kapteeni ja jääkiekon maailmanmestari Lasse Kukkonen toivotti tervetulleiksi kaikki turvaa hakevat. Tästä seurasi some-raivo.
Isänmaallisuus vaikuttaa vajaassa vuodessa muuttaneen merkitystään. Yksi pieni ryhmä suomalaisia on ominut sen omaksi yksinoikeudekseen ja yksityisomaisuudekseen. Suomalaisen jääkiekkoa seuraavan yleisön edelleen aktiiviuraansa jatkava ikoni Lasse Kukkonen on nähnyt maailmaa ja pelannut joukkueissa, joissa hänen seuranaan ei ole ollut isänmaallisia suomalaisia. Silti hänen joukkueensa ovat menestyneet, ja hän on pitänyt Suomi-lippua korkealla. Vaan sitten on se isänmaallinen joukko, joka on ennättänyt kyseenalaistaa hänen, kuin monen muunkin suomalaisen isänmaallisuuden.
Jääkiekko on siis kaikesta väkivaltaisuudestaan, nopeatempoisuudestaan ja "junttiudestaan" huolimatta taktinen urheilulaji. Siinä menestyminen vaatii urheilullisuuden, yhteistyökyvyn, uhrautuvaisuuden ja sopivassa määrin erilaisten luonteiden ohella älyä. Olen iloinen Suomen maailmanmestaruudesta, mutten pysty iloitsemaan tästä yhden junttilauman vuoksi, joka saattaa kuvitella joukkueen symboloivan ensisijaisesti suomalaisuutta. Eiväthän nämä isänmaan ystävät kuitenkaan ole missään vaiheessa kentällä tekemässä sitä työtä, joita valmentajat ja joukkue tekee. He eivät sulaudu joukoksi hyvin erimielisiä ihmisiä, ja saattavat olla pahemman kerran yhteistyökyvyttömiä erilaisten ihmisten seurassa. Erilaisuuden sietäminen on joukkuelajeissa yksi keskeisimpiä tekijöitä, jotta joukkueesta tulee vahva. Sisäiset ristiriidat tuhoavat joukkueen.
Tuoreessa nuorten maailmanmestarijoukkueessa on vain suomalaisia, mutta esimerkiksi jalkapallomaajoukkueessamme pelaa sen menestyessä koko joukko entisiä turvapaikanhakijoita, eri etnisistä ja uskonnollisista taustoista tulevia, mahdollisesti sukupuolivähemmistöjenkin edustajia. Se ei ainakaan minun silmissäni tahraa sinivalkoisen lipun väriä, vaan pidän Suomi-lippua korkealla jatkossakin. Juuri nyt me, jotka suomalaisten urheilumenestystä seuraamme, voimme olla ylpeistä suomalaisen jääkiekon nykytasosta ja tulevista tähdistä.
Suomalaisina me identifoidumme suomalaisiksi juuri suhteessa muihin (identiteetti tarkoittaa "muista erottautumista", "erilaisuutta"). Mikä tekisi meistä suomalaisista sitten parempia kuin muut? Paremmuuttahan kuitenkin verrataan, kuten identiteettiä, juuri suhteessa muihin. Huippu-urheilija ja Suomen kansalainen edustaa isänmaataan esimerkiksi mediassa. Nyt nuorten maajoukkue on tehnyt hyvää työtä suomalaisen jääkiekon markkinoimiseksi maailmalle. Mitä ovat tehneet viimeisen vuoden kuluessa ns. isänmaalliset? Millaista Suomi-kuvaa he ovat onnistuneet maailmalla Suomesta myymään? Millaista paremmuutta ja suhteessa kehen? Ovatko he ylpeitä luomastaan mielikuvasta Suomesta, joka on lähinnä umpimielisten junttila. Nyt tuo sana juntti valitettavasti yhdistyy minun mielessäni myös rakastamaani urheilulajiin, jääkiekkoon, täysin väärin perustein.