Elintasomme on kehittynyt viime vuosina heikommin kuin läntisissä naapurimaissa ja samoin on käynyt työllisyysasteellemme. Poliittisesti ja kulttuurisesti olemme etääntyneet muista Pohjoismaista, vaikka oikeistopopulismi ja maahanmuuttovastaisuus ovat nostaneet päätään kaikkialla. Suhtautuminen Venäjään erottaa Suomea muista Pohjoismaista Ruotsin kanssa kehitellystä puolustusyhteistyöstä huolimatta. Meillä on enemmän tahoja, jotka haluavat ylläpitää suhteita Venäjän nykyiseen valtaeliittiin ja sen ympärillä olevaan väkeen länsimaiden yleisestä pidättyvyyslinjasta huolimatta.
Tämä piirre erottaa meidät myös Baltian maista, jotka ovat vaatineet niin EU:lta kuin NATO:lta määrätietoisia toimia Venäjän naapurien suojelemiseksi. Sen sijaan alamme pikku hiljaa lähestyä ns. Visegrad-ryhmän maita eli Unkaria, Puolaa, Tshekkiä ja Slovakiaa. Nuo ilmapiiriltään konservatiivisiksi muuttuneet maat eivät halua alueelleen maahanmuuttajia, ne suhtautuvat kriittisesti Euroopan Unioniin eivätkä ota Unionin Venäjään kohdistuvaa pakotepolitiikkaa kovin vakavasti. The Economist on eritellyt tuoreessa artikkelissaan kiinnostavasti maaryhmän viimeaikaisia otteita. Ehkä Suomikin aletaan ennen pitkää samaistaa enemmän tuohon ryhmään kuin vapaamielisten Pohjoismaiden joukkoon kuuluvaksi.
Nykyiset käytännöt ilmenevät hyvin muun muassa Kokoomuksen kansanedustajan Wille Rydmanin Pietarissa eilen jääkiekko-ottelun kutsuvierasaitiosta ottamasta kuvasta. Siinä Yhdysvaltain pakotelistalla olevan Kai Paanasen seurana olivat muun muassa eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Antti Kaikkonen ja Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Vanhanen. Kaikkonen perusteli YLE:n aihetta käsittelevässä jutussa tapausta muun muassa sillä, ettei hän tiennyt Hjallis Harkimon kutsulistasta. Lisäksi Paananen ei ole millään EU:n boikottilistalla ja Kaikkonen seurasi ottelua vapaa-ajallaan.
Aika moni suomalainen vaikuttaja taitaa noudattaa nykyisin kaksoisstrategiaa niin, että julkisuudessa puhutaan virallisen liturgian mukaisesti Venäjä-pakotteista ja niiden purkamisen ehtona olevista edistysaskelista Ukrainan kriisissä. Samaan aikaan kuitenkin venäläisten kanssa kuiskutellaan siitä, ettei pakotteista pidetä ja että suomalaisten puolesta ne voisi purkaa vaikka heti. Jotkut voivat pitää tällaista opportunismia ihan hyvänä kansallisten etujen ajamisena. Mutta tuolloin on muistettava, että vastapuoli ottaa suomalaisten sooloiluista kaiken hyödyn irti omassa toiminnassaan.
Lisäksi Venäjän nykyisen valtaeliitin liehittely voi kääntyä milloin hyvänsä edusta rasitteeksi. Onhan kyse hyvin korruptoituneesta ja yhä kyseenalaisempiin otteisiin turvautuvasta regiimistä, jonka asemia maan talouden alamäki nakertaa nykyisin varsin tehokkaasti. Tilanteen muututtua on myöhäistä spekuloida sillä, olisiko nyt noudatettujen käytäntöjen sijasta kannattanut pysyä henkisesti ja poliittisesti samassa kelkassa muiden Pohjoismaiden ja Baltian kanssa.
