Turvallisuus on ennen kaikkea tunne. Ihmisten mielessä oleva kuva siitä, voivatko he viedä lapsensa turvallisesti kouluun, matkustaa lentokoneella toisiin maihin tai käydä kahviloissa tapaamassa tuttujaan. Turvallisessa yhteiskunnassa ihmisellä on unelmia, ajatuksia tulevaisuudesta ja usko siihen, että elämä kulkee päivästä toiseen ilman elämää raskaalla kädellä heilauttavia asioita.
Terroristi-iskut synnyttävät turvattomuuden tunnetta. Se syövyttää länsimaisen yhteiskunnan ja demokratian perustaa. Kyse ei ole pikkujutusta. Miten siis taata turvallisuus yhä epävarmemmassa maailmassa? Monet vaativat turvatoimien kiristämistä, viranomaisten valtuuksien laajentamista, teon tekijöiden kiinniottamista ja ihmisten oikeuksiin puuttumista. Mutta koska turvallisuus on ennen kaikkea tunne, tällaiset toimenpiteet yksinään eivät osu maalilinsa pitkällä tähtäimellä.
Kestävää turvallisuutta syntyy vaikuttamalla ihmisten arvoihin, asenteisiin ja käsityksiin asioista. Tätä vaikuttamista voivat tehdä mm. poliittiset päättäjät, eri alojen asiantuntijat ja opettajat. Ja ennen kaikkea media. Ymmärretäänkö mediassa oma valta ja vastuu asiassa ? Pinnallisen analyysin tulos ei ole rohkaiseva.
Suomenkin medioissa kirjoitetaan nyt päivittäin siitä, miten pelolle ei saa antaa valtaa. Näin kävi myös Pariisin terrori-iskujen jälkeen. Itse fakta on totta, mutta medioissa pelon torjunta jätetään usein muiden kontolle. Omaa roolia ei nähdä. Mediat ruokkivat pelkoa eri osapuolten vastakkainasettelulla, kauhuskenaarioilla tai tapahtuman dramaattisuudella mässäilyllä. Median sensaationälkä on suuri ja sokeus omalle tekemiselle pelottava.
Mistä sitten medioissa on puhuttu? Islamin uhan ja Isisin kauhistelun lisäki iskujen jälkeen on hämmästelty kovaan ääneen ja monesta tuutista sitä, miten Brysselin lentokentälle pääsee niin vapaasti tulemaan. Tänään on erityisen paljon ihmetelty Molenbleekin kaupunginosan tilannetta ja Belgian saamattomuutta terrorismin hoidossa.
Moni media on myös kuvannut värikkäästi, miten pelokkaita ihmiset ovat Brysselissä (vaikka periksi ei anneta). Jotkut toimittajat viittaavat siihen, että ovat joskus itsekin asuneet kaupungissa. Mutta on eri asia tuntea kaupunki, jossa tapahtuu kauheita kuin asua siellä. Puhun omasta kokemuksesta. Asuin Pariisissa parikymmentä vuotta sitten, kun siellä oli pommien sarja metrossa. Ihmisiä kuoli. Matkustin silloin myös Baskimaassa ja Pohjois-Irlannissa eli paikoissa, joissa pelko väkivaltaisesta iskusta oli henkilökohtainen ja konkreettinen. Huomasin itsellenikin hämmästykseksi, että suhteeni arkeen muuttui. Tajusin, että elämän jatkaminen normaalisti on suurempi voima kuin pelkääminen ja varominen.
Näin uskon monelle terrori-iskun keskelle joutuneelle myös tapahtuneen. Ihmisellä on vahva kyky jatkaa arkeaan uhasta huolimatta. Ehkä sitä voi kutsua eloonjäämisen voimaksi. Turvallisuuden käsite muuttuu. Wikipedian turvallisuus-määritelmän sanoin: “Maailman monimutkaistuessa, verkottuessa myös turvallisuus saa uusia piirteitä. Turvallisuus on (usein) absoluuttisesti mahdotonta, joten turvallisuus on suhteellinen määre.Turvallisuutta uhkaavaa vaaraa ei pystytä useinkaan poistamaan kokonaan, kyse on uhan vähentämisestä ja paljonko siihen halutaan panostaa.” Näin tekee myös ihminen mielessään.
Pelkoa ja turvattomuutta ei pidä lietsoa mediassakaan suuremmaksi kuin se on. Ei pidä sotkea empatiaa ja mässäilyä keskenään.
Takaisin alun kysymykseen siitä, miten palauttaa menetettyä turvallisuuttamme. HS pohti keskiviikon pääkirjoituksessa monen muun median tavoin sitä, mitä yksittäinen ihminen voi tehdä. Sami Sillanpään totesi sinänsä ansiokkaassa uutisanalyysissa samaisessa Hesarissa, että “terrorismi kohdistuu siviileihin, joten siviilit voivat myös vastustaa sen päämääriä. Pelätä vai ei, lietsoa vihaa vai ei? Jokaisen valinnallan on väliä.” Kirjoituksista nousee mieleen muutama kysymys: Näkeekö toimittaja itsensä siviilinä, joka vastustaa terrorismin päämääriä työnsä kautta? Pohditaanko mediassa, mitä siellä voidaan tehdä, että yksittäinen ihminen kokisi enemmän turvallisuutta?
Yleisradion uutisissa päästiin jo lähes asian äärelle, kun se otsikoi eilisen nettijuttunsa: “Tutkija varoittaa vastuuttomasta poliittisesta puheesta” . Itse jutussa Helsingin yliopiston tutkijan Karin Creutzin todettiin olevan huolestunut tilanteen kehityksestä “muun muassa vastuuttoman poliittisen retoriikan vuoksi.” Kun juttua lukee tarkemmin, Creutz laittaa samalla viivalla kritisoitavien tahojen kanssa myös mediat: “Vastuuttomat poliitikot ja vastuuton, klikkauksia metsästävä media lietsovat yhteiskunnan kahtiajakoa”, hän sanoo. Tämä ei noussut Ylen otsikkoon asti.
On totta, että maailma on muuttunut epävarmaksi ja epävarmuuden kanssa on opittava elämään. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi keskiviikkona, että meidän täytyy Suomessakin tottua ajatukseen, että jotain saattaa tapahtua. Hän tiivisti hyvin asian ytimen: ”Ja tässä sitten joudutaan hyvin ehkä vaikeaan ja ainakin monimutkaiseen keskusteluun, jossa joudumme jatkuvasti vertailemaan arvojamme ja sitä, kuinka näitä meidän arvojamme suojellaan. Saattaa olla tilanteita, joissa sen vaakakupin oikea löytyminen ja tasapainotilanne on vaikeaa.”
Tasapainon hakemisessa ja epävarmuudesta kertomisessa on medialla tärkeä rooli. Rooli joka on kasvanut sosiaalisen median huhujen levittämisen ja hutkimisen myötä.